Autiokylät

Minun pitäisi varmaan maalla asuvana ihmisenä uskoa, että kylät pysyvät elinvoimaisina ja muuttovirta maalta kaupunkiin kääntyy toiseen suuntaan. Mutta sellaista uskoa minulta ei löydy, ja luulenpa, että kylien autioituminen vain kiihtyy tulevina vuosina. Enää se ei myöskään tarkoita vain harvaan asuttujen sivukylien hiljentymistä, vaan myös kuntakeskuksissa on selkeästi nähtävissä elinvoiman hiipuminen. Aina enemmän ja enemmän on tyhjiä liiketiloja, aina hiljaisemmiksi ja hiljaisemmiksi käyvät kadut, ja mitä vähemmäksi palvelut käyvät, sitä enemmän ihmisillä on syytä lähteä kaupunkeihin asioille. En halua olla kyyninen, mutta mielestäni kaikenlaiset hankkeet maaseudun elinvoiman lisäämiseksi ovat lähinnä hetken hupia ja hyötyä jollekin, mutta pidempiaikaista merkitystä niille ei liene ollut. No, arvorakennusten kunnostaminen on aina tärkeää, mutta kaikenlaisten esitteiden painattaminen tuntuu nykyaikana vähän hölmöltä.

Jos maaseudulle alkaisi lähivuosina muuttaa väkeä pilvin pimein, syynä olisi kaiketi joku ympäristökatastrofi muualla maassa tai maailmassa, eikä sellaista kukaan toivo. Pienimuotoisempaa maallemuuttohalukkuutta  voi toki ilmetä sen takia, että monet ihmiset alkavat kyllästyä kaupunkien meluun, ruuhkaisuuteen ja ennen kaikkea kaupalliseen ilmeeseen. Nähtäväksi sitten jää, kuinka moni palveluihin tottunut oikeasti pystyy asumaan maaseudulla.

Kuvitellaan lännen filmin kohtaus, jossa yksinäinen ratsastaja saapuu kaupunkiin. Ihmisiä ei näy, tuuli pyörittelee kuivia oksia, kulkukissa pujahtaa piiloon. Ratsastaja sitoo hevosensa ja astuu saluunaan. Isäntä katsoo tulijaa uteliaana. Ratsastaja tilaa tuplaviskin, kulauttaa sen kurkusta alas ja kysyy, missä kaikki ihmiset ovat, ja isäntä kertoo, että kaikki ovat lähteneet. Syy voi olla kaivoksen sulkeminen, monta vuotta kestänyt kuivuus tai mikä tahansa. Jos sen saluunan tilalle laitetaan pizzeria, ollaan jo aika lähellä maaseutumme nykytilaa ja tulevaisuutta.

Kaksi kotia

Tänään oli Hesarissa juttu perheestä, jonka lapset asuvat kahdessa kodissa, ja niin tekevät  monet muutkin lapset vanhempiensa avioeron jälkeen. Viikko isän luona, viikko äidin luona. Hesarin esimerkkitapauksessa kaikki tuntui sujuvan hyvin, mutta silti minussa heräsi taas monia kysymyksiä. Kuinka moni aikuinen haluaisi asua sillä tavalla kahdessa paikassa? Miksi  juuri lapset joutuvat usein ja joskus rankastikin muuttamaan asumisjärjestelyjään vanhempien eron takia? Eikö asiaa voisi järjestää niin, että lapset asuisivat pysyvästi yhdessä kodissa, jonne tällä viikolla tulisi isä ja ensi viikolla äiti? Onko se jotenkin vaikeampaa kuin lasten asuttaminen kahdessa paikassa?

Palvelunestohyökkäys?

Taannoin jouduin asioimaan pankissa oikein virkailijan kanssa. Repäisin numerolipukkeen automaatista ja jäin odottamaan vuoroani lukuisten muiden, pääasiasssa vanhusten, kanssa. Yhden sanomalehden ehdin lukea melko tarkkaan, ennen kuin vuoroni tuli. Eihän minulla kiirettä ollut, eikä varmasti niillä muillakaan, mutta onhan se hupaisaa, että kun jono on pisimmillään, toinen virkailija laittaa lapun luukulle ja poistuu takahuoneeseen. Ehkä hän joutui palvelunestohyökkäyksen kohteeksi.