torstai 26. maaliskuuta 2009

Mitä puu saa tehdä?

Puu saa puhjeta lehtiin, kasvaa hillitysti, olla nätti. Missään nimessä se ei saa tarjota suojaa ja pesimispaikkoja linnuille, sillä linnuthan ovat - hui kauhistus - meluisia. Ja kun syksy tulee, puu ei saa pudottaa lehtiään, sillä puun ja maan välillä leijuillessaan ne kummallisesti muuttuvat roskiksi, jotka kiireesti täytyy haravoida ja viedä pois, etteivät ne ehtisi muuttua mullaksi eivätkä joutuisi ruuaksi madoille, noille luonnon kannalta ihmistäkin tärkeämmille olennoille. Jos puu ylittää valtuutensa, se pitää kaataa pois.

Mitä lähemmin tutustun suomalaiseen taajamaelämään, sitä varmempi olen siitä, että minun paikkani on täällä metsien keskellä, missä puu saavat ihan oikeasti olla.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2009

Kohti

– Päivää, hevonen!
– Ih-hah-haa, ihminen!

Kylätiet ovat hiljaisia. Useimmiten saan kävellä kaikessa rauhassa autoja näkemättä tai toisia kulkijoita tapaamatta, mutta aina silloin tällöin voin kohdata muitakin. Viikko sitten olin potkurilenkilläni nousemassa Pajumäen pitkää rinnettä ylös, kun näin edessäpäin hevosen astelevan samalla puolella tietä kuin minäkin. Minut nähtyään rekeä vetävä hevonen yritti väistää tien yli toiselle puolelle, mutta ohjastaja ei sitä tietenkään sallinut, sillä kapealla ja mutkaisella tiellä ei ole hyvä hevosenkaan poukkoilla sinne tänne. Huomasin, että minähän jään kohta hevosen alle, joten siirryin itse tien toiselle puolelle ja työntelin potkuria hiljakseen eteenpäin. Hevonen sen sijaan pysytteli paikallaan, vaikka ohjastaja hoputti jatkamaan matkaa. Lopulta ohjastaja pyysi minua sanomaan jotain. Ja kas! Kun aloin jutella, hevonen rauhoittui ja lähti jatkamaan matkaa, ja me kohtasimme toisemme kaikessa ystävyydessä.

Hevosen talli ja laitumet ovat maantien varressa, joten ihmisiä se näki varmasti useinkin, mutta ehkä potkuri ja sen kolina jäisellä tiellä säikäytti hevosen niin, että se yritti vaistomaisesti väistää outoa kulkijaa. Ja minä taas ajattelin, että kun se on hevonen, niin turha minun on sille mitään jutella. Nyt tiedän, että uutta ja outoa ei kannata väistää eikä paeta, parempi on mennä kohti ja tutustua.

lauantai 14. maaliskuuta 2009

”Kirjoitetaanko siellä?”

Noin minulta usein kysyvät kirjoittajapiireistä kiinnostuneet ihmiset. Tietysti kirjoittajapiireissä kirjoitetaan, mutta enemmän siellä käytetään aikaa keskusteluun. Kirjoittaminen tapahtuu pääosin kotona, ja ryhmätapaamisissa tehdään vain nopeita, luovuutta ja mielikuvitusta herätteleviä kirjoitusharjoituksia.

Poikkeuksen tekee Minna Pauliina, joka aloitti Joutsan ryhmässä uutena opiskelijana viime syksynä. Riisuuduttuaan iloisenvärikkään takkinsa ja huivinsa hän ottaa esiin muistikirjan ja kynän ja alkaa kirjoittaa. Toisella korvalla hän seuraa meitä muita, kun käymme palautekeskusteluja niistä teksteistä, joita ryhmäläiset ovat kotonaan kirjoittaneet. Kun keskustelujen lomassa teemme nopeita kirjoitustehtäviä, Minna Pauliina siirtää muistikirjansa hetkeksi sivuun ja tekee tehtävät muiden kanssa. Kun ne on kirjoitettu ja ääneen luettu, hän ottaa taas muistikirjansa esiin ja jatkaa siitä, mihin jäi ennen tehtävää. Ja näin me joka toinen viikko vietämme illan yhdessä, Minna Pauliina kirjoittaen, me muut enimmäkseen keskustellen. Mutta vielä ennen kuin lähdemme kotiin, kokoontuminen huipentuu siihen, että Minna Pauliina lukee ääneen sen, mitä on illan aikana kirjoittanut. Syksystä lähtien olemme saaneet seurata hänen elämänvaiheitaan hänen syntymästään lähtien, tutustua hänen sukuunsa ja kuulla, miten hän tapasi tulevan miehensä ensimmäistä kertaa. (Elokuvakäsikirjoittajien ja kirjailijoiden sietäisi muuten olla kateellisia, kun eivät ole keksineet mitään niin hauskaa kuin Minna Pauliinan seurusteluaika!) Minna Pauliina sekä kirjoittaa että lukee hienosti, ja me olemme etuoikeutettuja, kun saamme kuunnella hänen tarinaansa tuoreeltaan.

Olen opiskelijoilleni aina korostanut kirjoittamisen helppoutta: ei tarvitse muuta kuin laittaa kynä paperille ja antaa mennä. Aika moni on jo vakuuttunut, vaikka tietenkään arkielämä ei aina anna mahdollisuutta keskittyä sen vertaa, että saisi sen kynän ja paperin esiin. Minna Pauliina on ratkaissut asian tavalla, joka tuottaa iloa sekä hänelle itselleen että meille kuulijoille. Ryhmällä on tänä keväänä vielä kolme tapaamista. Tuskin maltan odottaa, että pääsen kuuntelemaan kiinnostavan ja hauskan elämäkerran seuraavia vaiheita.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2009

Eläkekeskustelu

TUIJA: Vähän mua suututtaa tää hallituksen päätös nostaa eläkeikää.
JUSSI: Hmm...
TUIJA: Ihan kuin ihmiselle ei olisi enää muuta merkitystä kuin maksaa veroja, eikä sillä markkinatalouden mielestä tietysti olekaan. Kuluta, tee töitä ja maksa veroja, siinä ihmisen tehtävä. Koko ihmiskäsitys on vääristynyt ja vajaa. Arvoista puhutaan ainoistaan silloin kun todetaan, ettei niitä enää ole. Missä välissä niitä arvoja kehittyy, kun koko ajan puhutaan vain rahasta. Ongelmia hoidetaan komiteoilla, uudet ideat tapetaan tekemällä niistä hankkeita ja projekteja. Ei mulla mitään työntekoa vastaan ole, mutta mä haluaisin, että ihmisellä olisi vielä jotain valinnanvaraa siinä, miten se elämänsä käyttää. Nyt ne suunnittelee sitäkin, ettei ihmiset saisi omien säästöjensäkään turvin jäädä ennenaikaisesti töistä pois. Kuvittele! Kohta ne keksii, että lottovoitonkin saa käyttöönsä vasta 65 vuotta täytettyään. Ja kotiäitiys! Hui mitä yhteiskunnallista loisimista, johon minäkin olen syyllistynyt!
JUSSI: Keittäisinkö mä kahvit?
TUIJA: Ainoa lohtu on, että mikään ei ole pysyvää ja muutos on aina nurkan takana. Ainoa pysyvä totuus on, että valta turmelee ja valtaan päässeet kuvittelevat, että heillä on kaikki viisaus.
JUSSI: Onkos meillä mitään hyvää kahvin kanssa?
TUIJA: Miten sä voit olla noin rauhallinen, vaikka hallituksen eläkeikäsuunnitelmat koskee sua ja mua niin, että sä olet jo 69-vuotias, ennen kuin mä pääsen eläkkeelle?
JUSSI: Meillä ei ole mitään hätää, kulta. Vanhanen olisi voinut saada pahemmankin ajatuksen kuin nostaa eläkeikää.
TUIJA: Minkä muka?
JUSSI: Laskea elinikää.

maanantai 2. maaliskuuta 2009

Kirjoitetaan yhdessä!

Kirjoittaminen on yleensä melko yksinäistä puuhaa, mutta aina välillä kannattaa lyödä luovat päät yhteen. Tammikuussa teetin kirjoittajapiireissä klassisen tehtävän, jossa yksi aloittaa kirjoittamalla tarinan alkulauseen ja kukin vuorollaan jatkaa sitä virkkeen verran. Tällöin jokaisen on hyväksyttävä se, mitä edellä kirjoittanut on keksinyt, mutta vastaavasti jokaisella on mahdollisuus viedä tarinaa haluamaansa suuntaan. Tällä kertaa ohjeistin lisäksi niin, että kolmannen kirjoittajan piti tuoda tarinaan uusi henkilö ja kuudennen vaihtaa tapahtumapaikka. Mahdoton tehtävä? Ei suinkaan, vaan tuloksina oli hienoja pieniä tarinoita, joista tuon tähän yhden. Sen ovat kirjoittaneet Pekka Hytönen, Sinikka Hytönen, Niilo Kukkanen, Marjatta Nevalainen, Lea-Elina Nikkilä, Sirkka Rekola ja Anneli Tommola. Itse enää muista, kuka heistä on minkäkin virkkeen takana, mutta sillä ei sinänsä ole mitään väliäkään; tarina on yhdessä kirjoitettu. (Valitettavasti sisennykset eivät toimi tässä blogissa, joten tekstissä ei ole kappalejakoa.)


Pitkin liukasta, sateen sulattamaa talvista tietä kulkee viiden hitaasti etenevän miehen ryhmä selässään painavat rinkat revontulten leimutessa pohjoisella taivaalla. Jokainen keskittyy siirtämään askelta toisen edelle samalla kuitenkin kuunnellen kaukaa kantautuvaa susien ulvontaa ja oman vatsan kurniessa nälkäänsä.
- Kurkelan Kalle! Mitä renki retostaa pulkassa! Saalistako?
- Miten nyt siihen ilmaannuit, en nyt arvannut tällä reissulla ketään tapaavani, eikä sinun kannata minun pulkastani ja saaliistani olla huolissaan.
Saaliin kuljettaminen tällä kylällä ei onnistu salaa, mutta onpahan jotain juttua sivukylällä, kun arvelevat mitä peitteen alla oli.
Viimesyksyinen retki Suomenlahden rannoilla, täyden pirtulastin kanssa onnistui erinomaisesti ja tulijuomat saatiin vaihdettua rahaksi eikä kytät ennättäneet saaliinjaolle.
Tie kaartaa jyrkästi oikealle ja tulee peltoaukealle. Tuuli puhaltaa hyisesti ja repii miesten vaatetusta. Kylmä karmii jokaista. Matka jatkuu.