sunnuntai 27. joulukuuta 2009

Joulupuu on rakennettu

Tänä vuonna olin viidettä kertaa myymässä kuusiamme ja täytyy todeta, että mukavaa oli jälleen kerran, kiitos ihanien asiakkaiden. Suurin osa oli tuttuja aiemmilta vuosilta, mutta myös uusia ilmaantui. Mieleen jäi muun muassa kaksi hilpeää miestä, jotka tulivat kuusiostoksille alkuillasta. Ennen kuin ehdin esitellä yhtäkään kuusta, toinen heistä osoitti reunimmaista, melko kookasta puuta ja sanoi ottavansa sen. Kaupat tehtiin. Mies selitti, että he ovat baarista tulossa ja vievät kuusen vaimolle. Kysyin, onko kuusi vaimolle yllätys.
- Yllätys tämä oli minulle itellekin, mies naureskeli ja nosti kuusen harteilleen.

maanantai 14. joulukuuta 2009

Mitä pojat tekevät piparitaikinalla?

Keskisuomalainen uutisoi 11.12. , että koululaiset, etenkin pojat, ovat edellisviikolla hamstranneet piparitaikinaa niin paljon, että pakastealtaat ovat loppuviikosta ammottaneet tyhjillään ja taikinaa on pitänyt tilata lisää. Lehti on haastatellut yhtä Siwan myyjää, joka arvelee, että villitys on jo ohi, sillä haastatteluviikolla koululaisia ei ole enää taikinaostoksilla näkynyt.

Mitä oikein on tekeillä? minä ihmettelin pienen jutun luettuani. Joutuvatko koululaiset itse ostamaan taikinan saadakseen kotona leivottuja pipareita? Leipovatko he kukin omat piparinsa vain kokoontuuko kaveriporukka piparitalkoisiin? Leipovatko he lainkaan? Kenties syövät pelkkää taikinaa? Voiko piparitaikinalla tehdä jekkuja?

Keskisuomalaisesta en saanut vastauksia, mutta mystinen taikinajuttu selvisi joulukuun MikroBitti-lehdestä, jossa on kilpailu Paista, koristele ja kuvaa PipariPeeCee. Kilpailun säännöissä sanotaan, että materiaalina on käytettävä perinteistä piparitaikinaa ja koristeina kaikkea mahdollista syötäväksi kelpaavaa. Lehden kuvassa olikin makoisan näköinen, piparitaikinasta tehty kannettava tietokone, jonka näppäimistö oli väkerretty värikkäistä lakritsikarkeista.

Eniten minua ihmetyttää koko asiassa se, että toimittaja tekee jutun piparitaikinaa hamstraavista pojista mutta ei ota selvää, mistä on kyse.

maanantai 7. joulukuuta 2009

Jos saisin päättää....

... radiosta ei kuuluisi yhtään joululaulua ennen jouluaattoa eikä tapaninpäivän jälkeen.

tiistai 1. joulukuuta 2009

Kuluttajiksi kutistetut

Meneillään olevien opintojeni yhteydessä luin brasilialaissyntyisen kasvatusfilosofin Paulo Freiren teoksen Sorrettujen pedagogiikka. Mahtava kirja! Freire kehitteli ajatuksiaan eteläamerikkalaisessa todellisuudessa, jossa oli rikkaita tilanherroja ja orjan asemassa olevia työläisiä. Todellisuudessa, joka on valitettavan yleistä vielä nykyäänkin. Freiren määritelmän mukaan jokainen tilanne, jossa ihminen käyttää objektiivisesti toista hyväkseen tai estää tätä tavoittelemasta asemaa itsenäisenä ja vastuullisena persoonana, on sortotilanne. Tilanherra estää orjaa olemasta itsenäinen ja vastuullinen persoona, mikä on siis selvä sortotilanne. Koulumaailmassa sorto tarkoittaa rakenteita ja toimintatapoja, jotka pakottavat oppilaat passiivisuuteen ja tukahduttavat heidän oman ajattelunsa ja luovuutensa.

Freireä lukiessani en kuitenkaan pysytellyt koulumaailmassa vaan aloin ajatella Keskimaata, Keskoa, Tradekaa, matkatoimistoja, autokauppoja, kodinkoneliikkeitä, lehtiä, mainontaa… En voinut mitään, mutta mitä pidemmälle ehdin Freiren kanssa, sitä selkeämmin kauppa ja talouselämä alkoivat tuntua tilanherralta, joka orjuuttaa ihmisiä pelkiksi tahdottomiksi kuluttajiksi sen sijaan, että ihmiset tekisivät itsenäisiä päätöksiä ja kuluttamisen sijaan tekisivät itse tai tyytyisivät vähempään. Minun käsitykseni mukaan ihminen on perusolemukseltaan aktiivinen, kun taas ostaminen on passiivista, vaikka tiettyjä aktiviteettejä vaatiikin. Nyt joku väittää tekevänsä kuluttajana taatusti itsenäisiä päätöksiä, mutta jos katsotaan kokonaisuutta, kuluttajat valitsevat sitä, mitä joku muu (muoti, teollisuus, sisäänostajat jne) on heille ensin valinnut.

Freire otti esiin sorrettujen eksistentiaalisen kaksijakoisuuden: sorretut ovat samanaikaisesti sekä oma itsensä että sortaja, jonka varjon he ovat sisäistäneet. Kuluttajan tapauksessa sortajan varjon sisäistäminen tarkoittaa sitä, että kuluttaja-ihminen alkaakin havitella sitä elämää, jota sortaja pitää hyvänä ja esittelee. Mainosten kauniit ihmiset, aurinkoiset rannat, hienot autot, tehokkaat tietokoneet, näppärät kännykät, hulppeat talot, seksikkäät alusasut, huurteiset olutpullot… kaikki ne luovat mielikuvaa tavoiteltavasta elämästä, ja sen voi saavuttaa tietenkin – ostamalla. Mielenkiintoista on seurata, miten mainoksista riippuvaiset lehdet taiteilevat tässä kuviossa, kun pitäisi miettiä journalistisia periaatteita ja ajanhenkeä ja samalla miellyttää mainostajia. Jos sinne lehteen joku kierrätysjuttu mahtuukin, niin pääkirjoituksessa naistenlehden päätoimittaja toteaa, että aina sinne eteiseen yhdet uudet kengät mahtuu!

Freiren mukaan sortaja tekee kaikkensa, jotta sortotilanne jatkuisi. Kun ekologinen ajattelu on alkanut viritä, kauppa on heti valppaana. Se ei pelkästään tarjoa ekologisia tuotteita, vaan antaa jopa ymmärtää, että jonkun tuotteen ostaminen on ekologinen teko. Ekologiasta puhuminen on kaupan jalomielisyyttä, johon on kuitenkin kätketty ajatus siitä, että kuluttamisen on kaikesta huolimatta jatkettava kasvuaan. Siksi sähköfirman lehdessä on kahdenlaisia juttuja. Toisissa neuvotaan, miten säästetään sähköä, ja toisissa esitellään eriaisia sähköllä toimivia vempaimia, lämmityksiä, valaistuksia jne.

Freiren soveltaminen kulutuselämään ei ole saanut ymmärrystä tuttavapiirissäni. Ehkä en vain osaa sanoa, mitä tarkoitan, tai sitten on totta mitä Freire sanoi: ”Yksi vapautumisen suurimmista esteistä on sortava todellisuus, joka nielee siinä olevat sisäänsä ja pyrkii siten tukahduttamaan ihmisten tietoisuuden. Sorto toimii sopeuttavasti. Sorron vallasta päästäkseen ihmisten on kyettävä samaan siihen etäisyyttä ja kohtaamaan se.”

torstai 19. marraskuuta 2009

Asentti

JASU: Äiti, millaisia asentit on?
TUIJA: Mitkä ihmeen asentit?
JASU: Et sä muka tiedä mitä ne on?
TUIJA: No en tiedä, kun en ole ikinä kuullutkaan.
JASU: Miksi sä sitten kirjoitit niistä?
TUIJA: Häh?
JASU: Tässä lukee niin.
TUIJA: Mun luentomuistiinpanoissa? Näytä!
JASU: Tuossa... kutsutaan asenteiksi.
TUIJA: Heh, niin mä olen tosiaan kirjoittanut, mutta se lause alkaa täältä edellisen sivun lopulta: Uskomuksia, jotka sisältävät positiivisen tai negatiivisen suhtautumisen, kutsutaan asenteiksi. Se ei ole asentti vaan asenne, suhtautumistapa.
JASU: Miksi sä sitten sanot sitä asentiksi?
TUIJA: Ei vaan se taipuu niin, asenne, asenteet, asenteiksi. Ihan niin kuin ranne, ranteet, ranteiksi.
JASU: Ai jaa. (juoksee pois)
TUIJA (menee toiseen huoneeseen) - Jussi, tiedätkö mikä on asentti?
JUSSI: En. Pieni visentti? a-sarjan sentti? No mikä?
TUIJA: Ei mikään, kunhan juksasin. Asentti on yhtä olematon kuin rantti - ranteiksi.
JUSSI: Mä laitan iltateetä, sulla on varmaan ollut raskas päivä.

perjantai 13. marraskuuta 2009

Parsinneula

Parsinneula oli hukassa. Etsin joka paikasta, mutta en löytänyt. Olisiko ostettava uusi? Olin sinä päivänä menossa muissa asioissa Jyväskylään, joten päätin ostaa neulan samalla reissulla. Koska päiväni oli kovin kiireinen, halusin hoitaa asian nopeasti alta pois ja sitä varten suuntasin kulkuni kävelyreittini varrella olevaan Sokos-tavarataloon, jota on vastikään laajennettu. Koska en ollut rakennustöiden jälkeen siellä käynyt, olin ihan päästäni pyörällä kaiken sen tilan, tavarapaljouden ja valikoimien edessä. Täällä jossain on pakko olla myös parsinneuloja, minä ajattelin ja kiireeni takia käännyin myyjän puoleen.

- Hei, löytyykö näin suuresta paikasta yhtä neulaa?
- Anteeksi?
- Etsin ompelutarvikkeita.
- Niitä on tuolla alakerrassa kodintarvikeosastolla.

Kuinkahan suuri valikoima siellä onkaan kaikenlaisia neuloja, minä ajattelin ja menin alakertaan. Minun ei tarvinnut juurikaan katsella ympärilleni, kun jo löysin etsimäni - ompelutarvikkeet. Kuinka monta hyllyä ja hyllymetriä ne tarvitsevat? Eivät yhtään. Ne mahtuivat pieneen telineeseen. No, parsineuloissa ei ole kovin suuria muoti- ja kausivaihteluita, joten eihän valikoimakaan voi olla kovin suuri, minä päättelin ja aloin tutkia telineen antia. Ompelukoneen neuloja, tavallisia neuloja, kanttinauhaa... mutta missä on parsineula, joka kodin tärkeä varuste? Oli pakko kysyä myyjältä. Naurahdin epäuskoisesti, kun hän kertoi, ettei parsinneuloja ollut lainkaan. Ystävällisesti hän kuitenkin neuvoi minut kadun toisella puolella olevaan Anttilan tavarataloon. Siellä oli samantyyppinen tarviketeline, mutta valikoima oli hiukan laajempi ja parsinneulojakin löytyi. Tosin en voinut ostaa vain yhtä, vaan minun oli ostettava useamman neulan pakkaus.

Toki ymmärrän, että parsinneula-asioissa olisi parasta mennä suoraan käsityöalan erikoisliikkeeseen, mutta kiireessäni kuvittelin, että suurissa tavarataloissa on kaikkea sitä, mitä ihmiset tarvitsevat. Oikeasti siellä on sitä, mitä ihmisten halutaan tarvitsevan: vaatteita, kosmetiikkaa, kenkiä, musiikia, elokuvia, kirjoja, kodintekstiilejä, astioita... Mutta parsinneula! Se ei sovi joukkoon, koska se ei kulu eikä mene pois muodista! Kaiken lisäksi se tuo mieleen parsimisen, käsillä tekemisen, säästämisen. Voi miten vanhanaikaista! ajattelevat markkinavoimat ja jatkavat ihmisten typistämistä kuluttajiksi.

sunnuntai 8. marraskuuta 2009

Maaseutu taistelee etelän mediaa vastaan

Olen jo vuosikymmeniä ollut Helsingin Sanomien uskollinen lukija. Opiskeluvuosinani lehti kolahti aamuvarhaisella postiluukusta Kortepohjan ylioppilaskylässä, ja tänne korpeen muutettuani olen saanut sekä Hesarin että Keskisuomalaisen arkisin muun postin yhteydessä aamupäivän aikana. Viikonloppuisin lehdet on sen sijaan haettava kuuden kilometrin päästä yhteislaatikosta, mikä tekee vuodessa noin 1200 km lehdenhakumatkoja. Toki minulla on siihen paremmin varaa kuin viikonloppukannon järjestelyistä päättävällä Keskisuomalainen-yhtiöllä, jonka täytyy ensisijaisesti huolehtia yhtiön ja sen osakkaiden taloudellisista eduista eikä meidän syrjäseutujen asukkaiden oloista. Niitähän lehti voi käsitellä pääkirjoituksissaan.

Kun muutin tänne maalle, muutama kyläläinen kommentoi lievästi paheksuen Hesarin tilaamista aivan kuin he olisivat pitäneet minua hiukan epäluotettavana, väärään leiriin kuuluvana. Sittemmin kommentit jäivät, mutta lehtiparka on saanut kärsiä senkin edestä. Siitä saan syyttää vain itseäni, kun en viikonloppuisin jo aamuvarhaisella pyyhällä kuuden kilometrin päähän odottamaan postiauton tuloa, vaan haen lehdet vasta aamuyhdeksän maissa. Keskisuomalaiselle tuntienkaan odotus laatikossa toisten Keskisuomalaisten joukossa ei ole mikään ongelma, mutta Hesari-raukka etelän median ainoana edustajana joutuu usein kiusaamisen uhriksi. Usein se on hajotettu, rutattu ja ryntätty nurkkaan. Kuukausiliite on joskus löytynyt laatikon ulkopuolelta, joskus se on kadonnut kokonaan. Annan asian olla. Kyllä me Hesarin kanssa pienet mielenilmaukset kestämme.

maanantai 2. marraskuuta 2009

Hei, me rakennetaan!

En voi käydä Mikkelissä pistäytymättä torilla. Tänään se kuitenkin jäin vain aikeeksi, sillä kuuluisa tori oli kaivettu ja kuljetettu pois. En tiedä, missä ne maamassat nyt ovat, mutta paljon niitä täytyy olla, sillä torin kohdalla oleva monttu oli valtavan suuri. Sinne vei tie, montun pohjalla mahtui kulkemaan maansiirtokoneita ja autoja ja keltaisin turvaliivein varustautuneet työmiehet näyttivät lego-ukoilta. Montun ympärille oli kolmelta puolelta rakennettu vaneriaita, jossa oli aukkoja katselijoita varten. Ahkerasti mikkeliläiset aukkoja käyttivätkin. Minusta se oli kovin viehättävää. Tuntui kuin kaikki kaupunkilaiset olisivat olleet rakentamassa.

torstai 29. lokakuuta 2009

Kirjoja ja joulukuusia

Joukko WSOY:n kirjailijoita on ryöpyttänyt kustantajaansa ja moittinut nykyjohdon toimintaa. Sanomalehti Keskisuomalainen on haastatellut aiheesta Atena Kustannuksen kustannuspäällikköä Laura Kuitusta, joka hänkin on WSOY:n kirjailijoita. Kuitunen ei ole allekirjoittanut protestikirjettä ja on hyvin tyytyväinen WSOY:n toimintaan. Hänen mielestään kirja-alalla olisi tärkeämpääkin keskusteltavaa kuin messujärjestelyt ja markkinointisuunnitelmat. "Kuulostaa suureelliselta toiveelta, että joka kirjailijalla pitäisi semmoinen markkinointisuunnitelma olla."

Minulla on vain kolmisensataa joulukuusta myytävänä, mutta kyllä minä niille markkinointisuunnitelman laadin jo hyvissä ajoin.

sunnuntai 18. lokakuuta 2009

Tuulen lailla vapaa?

Lyhyen automatkan aikana ajauduin miettimään iskelmälyriikan tavallisimpia kliseitä, kun muutamissa lauluissa kerrottiin tuulen, aaltojen ja lintujen vapaudesta. Aallotko vapaita? Vesihän on rajattu jossain kohden maapalloa olevaan pieneen tai suurempaan monttuun, jossa aallot lyövät rantakiviin uudelleen ja uudelleen sillä voimalla ja vauhdilla, jotka tuuli määrää. Ja tuuliko sitten on vapaa? Ei tietenkään, vaan ilmavirtojen liikkeitä ohjaavat lämpötilaerot ja niiden vaihtelut. Lintujenkin vapaus on kovin vähäistä, kun vietit ohjaavat toimintaa: pariutumaan ja pesimään, lentämään kesäksi Suomeen ja talveksi etelään.

Ihminen seisoo tuulisena päivänä rannalla, katselee kurkien syysmuuttoa ja seuraa, miten aallot nousevat rantahiekkaan ja pakenevat taas takaisin. Hän kadehtii tuulen, aaltojen ja lintujen vapautta, koska tuntee itse olevansa kahlehdittu. Elämä tuntuu olevan täynnä ohjeita, määräyksiä, normeja, lakeja, vaatimuksia... Niitä hän tuskailee, vaikka ennen kaikkea elämä on täynnä vaihtoehtoja, valinnavaraa, risteyksiä. Hän seisoo rannalla ja kadehtii tuulta, aaltoja ja lintuja, joiden ei tarvitse valita monista vaihtoehdoista, ottaa itse vastuuta omasta elämästään.

Ihminen katsoo, miten kurkiaura katoaa metsän taa. Hänkin haluaisi mennä jonnekin kauas, paeta vapauttaan.

maanantai 5. lokakuuta 2009

Opiskelua kaiken ikää

Kun aikoinaan nuorena opiskelijana istuin yliopiston luentosaleissa, katselin hiukan säälivästi keski-ikäisiä ja vanhempiakin ihmisiä, jotka siellä istuivat nuorten joukossa. Miksi ihmeessä, minä mietiskelin ja ajattelin, ettei vanhan ihmisen opiskelussa ole mitään järkeä. Samalla tavalla ajateltiin tuohon aikaan yleisemminkin. Kun tuttavaperheen äiti lähti 40-vuotiaana opiskelemaan lähihoitajaksi, häntä paheksuttiin siitä, että hän vei opiskelupaikan joltain nuorelta. Tosiasiassa hän oli itse nuorena antanut opiskelupaikkansa toisille ja mennyt suoraan koulunpenkiltä työelämään.

Monet asiat ovat ensin kiellettyjä, sitten sallittuja ja lopulta pakollisia. Aikuisopiskelussa ollaan jo lähestymässä kolmatta vaihetta. Elämänkulut eivät ole enää niin virtaviivaisia kuin siihen aikaan, jolloin käytiin koulu, opiskeltiin yhteen ammattiin ja pysyttiin siinä eläkeikään asti. Nykyään koulutus kestää pidempään, ammattialoja opiskellaan elämän aikana useita, työpaikat vaihtuvat, töiden ohessa opiskellaan jatkuvasti, osaamista on päivitettävä, välillä pidetään kokonaan taukoa työelämästä jne.

Itse suoritin maisterin tutkinnon 50-vuotiaana. Opiskeluiden oli tarkoitus päättyä siihen, mutta kuinka ollakaan, opiskelen nyt avoimessa yliopistossa aikuiskasvatustiedettä ja suoritan yliopistossa aikuiskouluttajan pedagogisia opintoja. Mutta kunhan saan ne valmiiksi, en enää koskaan opiskele. Ellen sitten... hmm... sosiologia vaikuttaa kovin kiinnostavalta...

Tällä viikolla vietetään Aikuisopiskelijan viikkoa, teemana on luovuus ja innovatiivisuus.

perjantai 18. syyskuuta 2009

Asvalttimiesten ja alitajunnan öiset puuhat

Meiltä Jyväskylään ajettaessa on ylitettävä Vaajakosken silta. Kuluneella viikolla kävin opiskelujeni merkeissä Jyväskylässä neljä kertaa, joten tietysti huokaisin raskaasti, kun kuulin, että Vaajakoskella alkaa tienpäällystys maanantaina klo 9. Ajoin paikan ohi hiukan ennen yhdeksää. Työmiehiä liikuskeli jo paikalla, mutta liikenne kulki normaalisti ja tie oli entisellään. Kun iltapäivällä olin kotimatkalla, autot kulkivat kävelyvauhtia, sillä vanha asvaltti oli päivän aikana jyrsitty pois ja siltarakenteiden poikittaisten palkkien ylitys oli tehtävä varo-varo-varovasti. Tiistaiaamuna ruuhkaa ei ollut, mutta edelleen oli ajettava varovasti. Iltapäivällä liikennettä oli taas enemmän, autot ruuhkautuivat jo moottoritiellä ja muutaman kilometrin matkaan kului parikymmentä minuuttia.

Ruuhkassa pinnistelin ajauksiani keksiäkseni jotain hauska. Opiskeluryhmäni oli näet ehdottanut, että kirjoittaisin seuraavaksi päiväksi pienen ohjelmanumeron, jolla ryhmämme esittäytyisi muille ryhmille. Autot seisoivat ruuhkassa ja minun ajatukseni olivat samassa tilassa. Jos joku ajatus syttyikin, se liittyi illan opetukseen, jota olin menossa opiskelupäivän päätteeksi pitämään Joutsaan. Kun sieltä vihdoin puoli kymmeneltä pääsin kotiin, en todellakaan ehtinyt enkä jaksanut miettiä mitään. Kävin saunassa ja painuin nukkumaan. Miettiköön joku muu ohjelmat, minä ajattelin ja vaivuin unten maille.

Seitsemän tunnin unien jälkeen heräsin itsekseni ja kas - minulla oli ohjelman käsikirjoitus selkeänä mielessäni. Ryntäsin tietokoneelle ja kirjoitin kässärin nopeasti talteen, ennen kuin se katoaisi niin kuin unet yleensä aamuisin katoavat. Olin tosi tyytyväinen, että suoriuduin minulle uskotusta tehtävästä. Ja vieläpä hämmästyttävän helposti.

Matka Jyväskylään sujuikin mukavasti, aurinko paistoi eikä sumukaan enää haitannut niin kuin aiempina aamuina. Vaajakoskea lähestyessä varauduin taas epämukavaa ajoon jyrsityllä tiellä ja niihin inhottaviin palkkeihin, mutta kun tulin sillan tuntumaan, en ollut uskoa silmiäni - tielle oli yön aikana ilmestynyt uusi asvaltti!

perjantai 11. syyskuuta 2009

Piilosilla

Menin kylään tuttavani H:n luo ja katselin olohuoneessa hiukan ihmetellen ympärilleni. Jotain oli muuttunut. Ikkuna! Siitä ei entiseen tapaan tulvinut valoa eikä näkynyt vehreälle takapihalle, sillä kaihdin oli laskettu alas. H kertoi hiukan naureskellen syyn. Kun rivitaloyhtiön takana oleva pensasaita oli leikattu lyhyeksi, kauempana olevasta toisesta talosta oli soitettu H:lle ja kerrottu, että tämän olohuoneen ryijy näkyy naapuritaloon. H:ta asia ei olisi haitannut, mutta soittajan mielestä H:n olisi syytä hankkia valoverhot. H ei hankkinut sellaisia, vaan päätti pitää kaihdinta alhaalla, kunnes pensasaita kasvaa entiseen korkeuteensa. Menee siihen muutama vuosi, ja sen ajan H pysyttelee hämärässä huoneessa, ettei hänen ryijynsä häiritse muita.

Olen aina luullut, että ihmiset pelkäävät muiden katseita ja siksi piiloutuvat verhojen ja kaihtimien taakse, muta ehkä he pelkäävätkin katsella muita, seurata pihalla ja kaduilla liikkuvia ihmisiä, nähdä koteja, joihin heillä ei ole asiaa. Kun kaikilla on verhot ikkunoissa 24h, jokainen voi kuvitella ulkopuolisen maailman sellaiseksi kuin haluaa.

tiistai 1. syyskuuta 2009

Äiti ja poika

Vanha nainen liikkuu hitaasti marketin käytävällä, katselee hyllyjä, pysähtelee, kääntelee pakkauksia, tutkii tuoteselosteita, aina silloin tällöin heittää jonkun tuotteen ostoskärryyn. Kärryä työntelee keski-ikäinen mies, joka ei kiinnitä mitään huomiota naiseen tai tämän ostoksiin. Hänen kätensä ovat kiinni kärryissä mutta ajatukset jossain muualla. Kun pitkä, hidas kierros on tehty, mies suuntaa malttamattomana kohti kassoja. Nainen pysähtyy vielä kerran ja kumartuu jäätelöaltaan ylle. Mies seuraa vaivihkaa nuoria naisia, jotka kikattavat hyllyjen välissä. Nainen nostaa jäätelötuutin ja kysyy: "Ottaako poeka?" Ja tuo viaton kysymys tekee keski-ikäisestä miehestä pikkupojan, jonka on kiltisti ollut äidin pikku apulaisena ja ansaitsee kiitokseksi jotain hyvää.

Mies kieltäytyy jäätelöstä ja jatkaa kärryineen kohti kassaa. Nainen ottaa yhden jäätelön ja menee miehen perään. Kun tulee maksun aika, nainen kaivaa käsilaukustaan ison ruskean lompakon ja maksaa ruuat kahdella sileällä viisikymppisellä. Mies kantaa ostokset autoon ja istuu kuskin paikalle odottamaan naista, joka on jäänyt suustaan kiinni tuttavan kanssa. Naisella on jäätelötuutti kädessään. Aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta. Mies avaa auton sivuikkunan. Lopulta nainen tulee autoon ja alkaa kuoria jäätelötuuttia. Mies katsoo naista pitkään aivan kuin nyt vasta olisi nähnyt tämän ja sanoo jotain. Nainen ei vastaa. Jäätelöä tippuu rinnuksille. Mies käynnistää auton, ja he ajavat pois.

keskiviikko 26. elokuuta 2009

Leikkiä metsän kanssa

Elokuun 17. päivänä keräsin mustikoita illalla puolikymmeneen. Sitten oli pakko lopettaa, koska mustikat lakkasivat näkymästä. Nyt reilua viikkoa myöhemmin keräysaikaa ei olisi enää niinkään pitkään; syksy tekee tuloaan, pimeys saapuu ilta illalta aikaisemmin. Luulee ehkä, että kukaan ei huomaa, kun vaivihkaa päivää lyhentää. Olo on hiukan haikea. Kesästä on vaikea luopua. Syksy vielä menettelee, mutta talveen tottuminen kestää aina maaliskuulle saakka.

Vaikka pakastin on täynnä mustikkaa ja vadelmaa ja kellarissa on riittävästi hilloja ja mehuja, kuljen vielä pitkään metsissä, muka muuten vain, mutta aina on sanko tai sienikori mukana siltä varalta, että oikein hyvä mustikka- tai kantarellipaikka sattuu kohdalle. Kantarellit löytyvät vuosi vuodelta aina samoilta paikoilta niin täsmällisesti, että voisin piirtää kartan ja merkitä sienet puolen metrin tarkkuudella. Mustikoiden kanssa on hiukan toisin. Kun marjat kypsyvät ja on aika lähteä niitä etsimään, suuntaan tietysti niille tutuille paikoille, joista olen ennenkin kerännyt. Joillakin alueilla marjoja on vuodesta toiseen, joku metsälämpäre tarjoaa niitä yhtenä vuotena runsaaasti, seuraavana ei juuri lainkaan, ja aina löytyy uusia paikkoja. Useimmiten uudet paikat löytyvät sattumalta; oikaisen uutta reittiä, valitsen oudon polun tai keksin tarkistaa, mitä männikön takaa löytyy. Tänä kesänä tuntui kuin metsä olisi haastanut minut leikkiin. Kun eräänä iltana keräsin vanhasta paikasta, sanko täyttyi harmillisen hitaasti. Olin jo kääntymässä pois, kun metsä kuiskutteli, että älä luovuta, tiedät hyvin, että marjoja on paljon, mutta enpäs sano, missä tällä kertaa. Otin haasteen vastaan, vaihdoin suuntaa ja päädyin paikkaan, jossa mättäät olivat sinisenään mustikoista.

Mustikka haluaa tulla poimituksi, ja metsä leikkii kanssani, ja kun lähden sieltä täysien marjasankojen kanssa, se kiittää seurasta ja toivoo, että tapaisimme taas seuraavana kesänä.

maanantai 17. elokuuta 2009

Syrjähyppy ei kannata

Olen vuosia leikkauttanut tukkani eteläsavolaisen kirkonkylän pienessä, yhden naisen liikeessä, jossa eläkeikää lähentelevä, kokenut parturi-kampaaja T. leikkaa tasapitkät hiukseni hitaasti ja huolellisesti. Tehtävä tuntuu helpolta - joka puolelta muutama sentti pois - mutta T. käyttää toimenpiteeseen kokonaisen tunnin. Samalla juttelemme niitä näitä, keskustelu kulkee vaivattomasti ja käsittelemme myös henkilökohtaisia asioita tunkeutumatta kuitenkaan liikaa toistemme yksityisyyteen. Liiketila on tavallistakin tavallisempi, ja ikkunasta asiakas voi hiusten käsittelyn ajan seurata kirkonkylän rauhaisaa katuelämää. Radio ei ole koskaan päällä. Jos keskustelussa on taukoja, kuuluu vain saksien napsautuksia ja autojen hurinaa kadulta. Joskus viereisen liikkeen ystävällinen omistajarouva raottaa väliovea, tervehtii minua ja huikkaa asiansa T:lle. T:n varauskirja tuntuu täyttyvän nopeasti. Puhelin soi, ja ihmiset poikkeavat kadulta varaamaan aikoja.

Kesän alussa hiukseni olivat taas leikkuuta vailla, mutta ajanvaraus unohtui ja unohtui. Sen sijaan minulla oli usein asioita Jyväskylässä, ja kerran siellä käydessäni huomasin kadunvarressa parturi-kampaamon kyltin, jossa ilmoitettiin vapaana olevista ajoista. Hetken mielijohteesta astuin sisään.

Liikkeessä oli kolme naispuolista työntekijää mutta ei yhtään asiakasta. Pääsin siis heti käsittelyyn. Istuuduin tuoliin, sain suojakankaan ylleni ja kerroin, kuinka paljon haluan hiuksiani leikattavan. Työntekijä oli nuorehko, rehevä ja niukasti pukeutunut nainen, joka ensitöikseen etsi CD:ltä kiihkeää ja nopearytmistä musiikkia. En sitä tunnistanut mutta naiselle se oli varmasti mielimusaa, koska välillä hän lauloi mukana.

Kun oikea musiikki oli löytynyt, kampaaja istuutui taakseni satulatuoliin, levitti minihameen paljastamat runsaat reitensä molemmin puolin vartoloani ja aloitti työnsä. Sakset napsahtelivat sukkelaan, hiuksia tippui lattialle nopeaan tahtiin. Kaksi muuta työntekijää pysyttelivät aluksi takahuoneessa, mutta kohta toinen tuli liikkeen puolelle, katseli kadulle, näki siellä maassa makaavan miehen ja huolestui. Oliko mies kunnossa, pitäisikö mennä auttamaan, olisiko soitettava jonnekin? Kampaajani vilkaisi ulos, nauroi työkaverinsa huolestuneisuudelle ja selitti, ettei tarvitse tehdä mitään, sillä mies kuului sen kadunkulman vakiojuoppoihin ja oli jälleen kerran sammunut. Huolestunut työntekijä poistui takahuoneeseen.

Hiuskasa lattialla kasvoi. Edessäni pöydällä oli lehtiä, niitä joita ihmiset sanovat lukevansa vain kampaajalla. En koskenut niihin, sillä halusin viestittää, että olen valmis keskusteluun, jos kampaajani haluaisi jutella. Hän ei tuntunut olevan juttutuulella. Tein yhden keskustelunavauksen, mutta se tyrehtyi nopeasti.

Kohta huolestunut työtekijä palasi takahuoneesta ja meni taas ikkunaan. Pian kadulle saapui poliiseja, jotka veivät sammuneen miehen pois. Toinenkin työntekijä takahuoneesta tuli sitä seuraamaan. Kun mies oli viety, kampaajani ihmetteli, miten poliisit tällä kertaa näin pian osuivat paikalle. Huolestunut työntekijä sanoi soittaneensa itse 112:een. Kampaajani naurahti hämmentyneenä.

Hiustenleikkuu kesti puoli tuntia. Kampaajani ojensi peilin, jota hätäisesti vilkaisin. Kaikki tuntui olevan kunnossa. Nopeasti ja hyvin, minä ajattelin ja maksoin leikkuusta noin viisi euroa enemmän kuin mitä T. veloittaa. Kun illalla kotona kampasin tukkaani, paljastui, että kampaajani oli tehnyt työnsä todella huolimattomasti. Ei auttanut muu kuin antaa miehelle sakset käteen ja pyytää, että hän tasaisi hiukset niin hyvin kuin pystyisi. Kesän mittaan olen Jyväskylässä käydessäni kulkenut usein saman parturi-kampaamon ohi ja aina on ollut kadulla kyltti: vapaita aikoja. En sitä yhtään ihmettele.

Kolmisen kuukautta on kulunut ja alkaisi olla aika käydä taas T:n luona. Minua vähän jännittää, mitä hän tuumii huomatessaan, että hiuksiani on leikannut joku muukin.

perjantai 14. elokuuta 2009

Juhannusaatto 1945, osa 2

Kirjoitin kesäkuussa tänne blogiini jutun lipastostani, jonka laatikon pohjassa on lyijykynällä kirjoitettu teksti:

Valmistunu Juhannus aattona 23.6.1945 Vaasan lääninvankilassa.
Tehnyt Pihkanen Otto.
Sotilaskarkuri.
Koskenpää.
Totistaa Kaikkonen Sulo.

Vuonna 1944 jämsäläinen Otto oli 21-vuotias ja hänen nimensä oli Helsingin poliisilaitoksen rikospoliisiosaston etsinnänalaisten henkilöiden luettelossa, ja seuraavana vuonna hän siis oli Vaasan lääninvankilassa. Lipaston tekstissä Otto on alleviivannut sanat Sotilaskarkuri ja Koskenpää, siis halunnut korostaa silloista asemaansa tai aatettaan sekä kotipaikkaansa. Enempää en hänestä tiedä, mutta otan mielelläni vastaan kaikki tiedonmuruset Otosta ja hänen myöhemmistä vaiheistaan.

Sulo Kaikkosesta tiedän enemmän, sillä eräs hänen sukulaisensa oli etsinyt internetistä tietoja Sulosta, päätynyt sitä kautta blogiini ja otti yhteyttä. Näin sain tietoja Sulon taustasta ja elämänhistoriasta. Olin tästä yhteydenotosta kovin innostunut, joten otin pari kuvaa lipaston teksteistä ja lähetin ne Sulon sukulaiselle.

Sulo ja Otto ovat mielessäni entistäkin useammin.

tiistai 11. elokuuta 2009

Muisto vain jää... vai jääkö sitäkään?

Kävelin lämpimänä elokuun päivänä synnyinpitäjäni Hankasalmen hautausmaalla. Keväisen edelliskäyntini jälkeen seurakunta oli laittanut useille haudoille lapun, jonka mukaan kyseisen hautapaikan hoitoa on olennaisesti laiminlyöty. Haudatun omaisille on jätetty vuosi aikaa korjata tilanne, muussa tapauksessa hauta otetaan uuteen käyttöön. Hiukan minulle jäi epäselväksi, mitä se laiminlyönti tarkoitti. Ilmeisesti pelkkä ruoho ei riitä, vaan hoidetulla haudalla on oltava istutuksia. Monen laputetun paikan hautakivi paljasti, että viimeinen hautaus on toimitettu vuosikymmeniä sitten.

Usein ihmiset kuvittelevat ja toivovat, että heidän muistonsa säilyy, mutta nuo unohdetut haudat todistivat, ettei se muisto aina kovin pitkäaikainen ole.

keskiviikko 29. heinäkuuta 2009

Kiitos metsä mustikoista

Mustikkamättäät täynnä kypsää marjaa, ympärillä hiljainen metsä, aikaa ajatusten virrata. Tällä viikolla olen marjametsässä laatinut mielessäni monta blogikirjoitusta, mutta kun marjastuspäivä on ehtinyt iltaan, olen tietokoneen ääressä istumisen sijasta valinnut vuoteen, sulkenut silmäni ja nähnyt mustikanvarpuja silmissäni.

Tänä vuonna näyttää sekä mustikoita että vadelmia tulevan runsaasti, joten tavoitteena on saada pakastin täyteen ja hilloja kellariin. Marjoilla on myös mukava ilahduttaa muita ihmisiä. Täysi sanko kypsiä mustikoita kelpaisi tietysti kelle tahansa, mutta ajanpuutteen vuoksi olen kerännyt marjoja vain heille, jotka eivät enää itse metsään kykene. Yhä useammat pärjäävät myös kokonaan ilman marjoja ja löytävät syitä olla menemättä metsään. Hyttyset, karhut ja risukot kuulostavat tietysti vakavilta vaaroilta, mutta eivät sellaiset oikeasti metsässä vaivaa.

81-vuotias äitini on aina syyskesällä huolissaan siitä, että onhan kaikilla nyt varmasti talven marjat tallessa, sillä eihän sitä muuten pärjää. Äidiltä on jäänyt huomaamatta, miten maailma on muuttunut niistä ajoista, jolloin marjat olivat olennainen osa kesän ja talvenkin ruokavaliota. Nykyään ulkomaiset poimijat tulevat sankoin joukoin keräämään mustikoita, jotka viedään Japaniin. Siellä niistä valmistetaan pillereitä, jotka pakataan pieniin purkkeihin. Sitten ne tuodaan Suomeen ja myydään luotaistuotekaupoissa (!!) ja apteekeissa kalliilla hinnalla ihmisille, jotka ovat mainoksista lukeneet mustikoiden olevan hyväksi silmille ja näkökyvylle. Niinhän ne ovatkin, mutta mieluummin syön mustikat sellaisenaan. Uskon myös siihen, että ruuassa on hyvä olla myös metsän antimia, ei vain pellossa kasvanutta.

Intohimoisen marjastukseni juuret ovat lapsuudessa. Pellon reunalta kerättiin mansikoita heinänkorteen, metsissä juostessa noukittiin mustikoita suuhun, iltaisin haettiin marjamaitoon vadelmia, syksyisin lähdettiin isolla porukalla puolukkaan. Useimmiten marjoja löytyi lähitienoolta, mutta mustikka- ja puolukkareissuja tehtiin myös kauemmas. Vieraassa metsässä yritin pitää näköetäisyyden aikuisiin. Aina se ei onnistunut, ja siinä minä äkkiä seisoin keskellä metsää tajuamatta yhtään, mihin päin pitäisi lähteä. Ketään ei näkynyt, mitään ei kuulunut. Siihen aikaan opetettiin, että metsässä piti olla hiljaa. Hätätilanteessa oli kuitenkin lupa huhuilla. Huhuu! Huhuu! Huhuu! Lopulta kuului vastaus, ja aikuiset löytyivät. En vieläkään halua metsässä elämöidä ja meluta. Luotan siihen, että karhu kuulee risujen rasahtelut jalkojeni alla ja väistää. Eräänä lapsuuteni kesänä meidät kutsuttiin mustikkaan tuttavan mökille. Olimme tietysti ensin sitä mieltä, ettemme me nyt toisten pihoilta mene keräämään, mutta kun pääsimme perille, kutsun syy selvisi. Mökkiä ympäröivä harva mäntymetsä oli niin täynnä suuria mustikoita, ettei mökin pariskunta olisi koskaan niitä kaikkia kerännyt. Emäntä keräsi itsekin meidän kanssamme, mutta kun hän sai astiansa täyteen, hän kumosi marjat minun sankooni. Olin kiitollinen avusta, sillä aikuisten vauhtiin en vielä silloin päässyt. Marjastuksen jälkeen isäntäväki tarjosi kahvit mökissä, päivä oli täydellinen.

Olipa sitä liikkeellä marjatuksen tai metsätöiden takia tai ihan muuten vain, metsässä mieli lepää ja sieltä palaa aina hyväntuulisena. Tutkimusten mukaan metsässä kuljeskelu aktivoi aivoja tehokkaammin kuin shakin peluu. Shakkia pelatessa tarvitaan loogista ajattelua, mutta metsässä aivot toimivat kokonaisvaltaisemmin. Marjastajalla kaikki aistit ovat yhtä aikaa käytössä. Hän katselee ja kuuntelee, haistaa ja maistaa, tuntee auringonlämmön ihollaan ja osaa ylittää ojan niin, ettei sangosta yksikään mustikka putoa. Kuudes aistikaan ei ole pahitteeksi; sen avulla löytyy aina uusia marjamaita.

torstai 16. heinäkuuta 2009

Matkakertomus sieltä, minne ei ollut tarkoitus mennä

Tarkoitus oli mennä Petäjävedelle omakotitalonäyttelyyn. En kyllä ymmärrä, mistä idea moiseen tuli, sillä emme ole aikeissa rakentaa, ostaa tai remontoida omakotitaloa tai mitään muutakaan asuntoa.

Menomatkalla pysähdyttiin Jyväskylässä, koska siellä asuvat poikamme, joita käytiin tervehtimässä. Aikaa kului myös yliopiston kirjastossa, josta lainasin kassillisen aikuiskasvatusta käsittelevää kirjallisuutta (kesäkään ei suo minulle taukoa opiskeluista). Kirjastoasioiden jälkeen hain Kirjailijatalon terassilta matot, joita olin sinne lainannut. Sateen kastelemia mattoja kääriessäni ihmettelin jälleen kerran, miten huonolla hoidolla sekin kaunis ja arvokas kiinteistö on. Kun sadevedet kertyvät terassin keskellä olevaan monttuun, osa vedestä imeytyy betonin läpi ja pikkuhiljaa rapauttaa rakenteita, kosteus lisääntyy, homeet kasvavat... Eikö omistaja ymmärrä vai eikö hän välitä?

Kun matot oli autossa, aurinko porotti niin lämpimästi, että teki jo mieli palata kotiin mattopyykille. Päätimme kuitenkin pysytellä suunnitelmissa ja lähdimme ajelemaan kohti Petäjävettä, joka on minulle jokseenkin tuntematonta seutua. Pianhan sinne saavuttiinkin, mutta kun omakotitalonäyttelyn opastekyltit ilmestyivät näkyviin, ajoimme tarkoituksella niiden ohi ja päätimme katsoa ensin kirkonkylää, sillä kirkonkylämiljööt kiinnostavat minua kovasti.

Tämä kirkonkylä oli aika pieni mutta viehättävä. (Aika moni kirkonkylä on viehättävä sillä vertaan niitä aina Joutsaan, joka on... no, vähemmän viehättävä.) Petäjävedellä katselin vanhoja omakotitaloja ja niiden kauniita pihoja, missä pionit ja perunamaat kukkivat. Vanhan kirkon luo menevän tien varrella näin miehen omakotitalon parvekkeella lukemassa. Harvinainen näky siihen nähden, miten paljon ihmiset näkevät vaivaa pihojensa ja puutarhojensa eteen ja miten runsaasti kaikenlaisia terasseja, patioita ja huvimajoja on rakennettu.

Samaisen tien varrella sininen puutalo veti mielen apeaksi. Seinien alaosat näyttivät lahoilta, vanha tiilikatto rikkinäiseltä, räystäät olivat liian lyhyet. Pihassa oli jos jonkinmoista uudenaikaista kesäkeittiötä, huvimajaa ja grillikatosta, mutta kaunis vanha talo teki hidasta kuolemaa.

Suuressa punaisessa talossa (entinen seurakuntatalo?) oli taidenäyttely, mutta näyttelyä enemmän minua kiinnosti se talo. Seisoin suuren salin nurkassa ja olin katselevinani maalauksia, mutta katselinkin sitä huonetta ja kuvittelin sinne asukkaat. Keittiön hirsiseinissä oli jälkiä lukuisista tapettikerroksista. Ja siellä vanhan talon viileydessä minä vihdoin tajusin, etten halua mennä omakotinäyttelyyn katselemaan uusia taloja, keskeneräisiä pihoja, muodikkaita sisustuksia, huoneita, joissa ei vielä elämänjälkiä näkyisi. Olin valmis palaamaan kotiin.

Petäjävedeltä poistutaan kiertoliittymän kautta, mutta emme lähteneetkään ajamaan kohti Jyväskylää vaan päätimme poiketa viereisellä huoltoasemalla. Sen pihalla kohtasimme iloisen yllätyksen: Takomarkkinat eli seppiä takomassa rautaa! Rauta on materiaalina alkanut kiinnostaa minua vuosi vuodelta enemmän ja enemmän, joten oli mukava katsella seppiä työssään. Laukaalaisen Takomo Rautakärpäsen kojulta ostin taotun korun, yksinkertaisen ja kauniin.

Olimme taas poistumassa Jyväskylän suuntaan, kun kiertoliittymässä päätimmekin lähteä Keuruulle kahville. Keuruulta löytyi varsin suuri keskusta, kaupunkihan se Keuruu onkin. Pääkadun varrella oli tienviitta Vanha Keuruu, mutta se katu päättyi rantapusikkoon, eikä meille oikein selvinnyt, mitä se tienviitta tarkoitti.

Keuruun museossa oli mielenkiintoinen näyttely elokuvaohjaaja Matti Kassilan tuotannosta ja elämäntyöstä. Kassila ohjasi uransa aikana 33 näytelmäelokuvaa, noin 60 tv-ja dokumenttielokuvaa ja teattereissa 12 näytelmää, Jussi-palkintojakin kertyi seitsemän. Ohjaajantyötään kuvatessaan Kassila on sanonut hakeneensa "huumoria, rakkautta ja sitä, että elämä olisi vähän erilainen kuin mitä itse pystyn toteuttamaan. Nimenomaan rakkaus on hirveän tärkeä, vaikka en ole ollenkaan sanaa käyttänyt, enkä ole tiennyt, että siitä on ollut kysymys." Niin, eihän taiteilijan tarvitsekaan "tietää" mitä on tekemässä, tärkeää on vain se tekeminen ja tunne siitä, että tekee juuri sitä mitä haluaa.

Päivä oli kääntymässä iltaan, kahvin sijaan nautimme pizzaa paikallisessa pizzeriassa. Jokaisessa kirkonkylässä on vähintään yksi samanlainen.

maanantai 13. heinäkuuta 2009

Prinsessat ja kuninkaat

Olin lauantaina sukulaispojan häissä. Morsian oli kaunis ja sulhanen komea ja heidän keskinäinen rakkautensa näkyi jokaisesta katseesta ja pienistäkin eleistä. Vanha kartanomiljöö koskenkohinoineen loi viehättävää tunnelmaa. Ruoka oli hyvää ja ihmiset iloisia, puheensorinaa riitti. Kaikki oli viimeisen päälle mietittyä, ja silti juhlassa oli rento ja kotoisa meininki.

Morsianta katsellessani muistelin, miten joitakin vuosia sitten juttelin parin sukulaistytön kanssa hääjuhlista ja niiden merkityksestä. Toinen neitosista kiteytti ajatuksensa sanoen, että jokainen nainen haluaa olla päivän prinsessana. En tässäkään asiassa tunnista kuuluvani tuohon "kaikkien naisten" joukkoon. Sen sijaan olisi mielenkiintoista olla edes yksi päivä kuninkaana.

maanantai 6. heinäkuuta 2009

Kesäaamu

Juon lasin vettä ja menen pihalle, missä kostea ruoho herättää paljaat jalkapohjani. Aurinko on jo lämmittänyt kasvihuonetta niin, että on syytä käydä avaamassa ovi selälleen. Samalla tarkistan tomaatinvarret ja napsin pois varkaat. Kasvihuoneen seinällä on nastalla sarjakuva, jossa nainen istuu onnellisena pihalla ja sanoo katsovansa, miten tomaatit kypsyvät. Minun kasvihuoneesani amppelitomaatti antaa jo satoa. Syön pari pientä punaista tomaattia ja rapean salaatinlehden niiden lisäksi.

Jatkan kierrostani pihalla ja nostan harson pois avomaankurkkupenkin päältä. Säpsähdän. Kyy makaa kahden harson välissä niin, että vain takaruumis näkyy. Otan kepin ja siirrän harsoa sivummalle. Kyy pysyy paikallaan. Onko se kuollut? Ei, vaan kylmän yön jälkeen vielä niin jähmeä, ettei kykene liikkumaan. Peittelen sen harsolla ja poistun häiritsemästä.

Haen kasvimaalta sipulin ja salaattia ja palaan sisälle. Keitän aamuteetä ja laitan tuoreita vihanneksia sämpylän väliin. Posti tuo Saksasta kortin, jossa kyy lekottelee kanervien ja puolukanvarsien seassa.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2009

Kasvimaita ja kasvimaita

.

SAILA: Hei, oletteko nähneet mummin ja Veikon kasvimaan?
TUIJA: Joskus keväällä, ei siellä silloin mitään vielä ollut, miten niin?
SAILA: Se on ihan erilainen kuin meillä, ei yhtään rikkaruohoa.
TUIJA: Meillä onkin biodiversiteettikasvimaa.
JUSSI: Ai, tuota en ole tiennytkään. Mikä se siis on?
TUIJA: Luonnon monimuotoisuutta ilmentävä kasvimaa. Mummi ja Veikko on enemmänkin tehoviljelijöitä ja pitää tarkasti huolen, ettei porkkanapenkissä kasva vesiheinää eikä muutakaan luvatonta.
JUSSI: Niillä on enemmän aikaa kitkeä ja harata.
TUIJA: Ja ennen kaikkea niiden mielikuvissa hyvä kasvimaa on täysin rikkaruohoton.
JUSSI: Mutta ihan yhtä hyviä satoja me saadaan vaikkei niin puhtaana ehditä kasvimaata pitääkään.
TUIJA: Ei se kyllä ajastakaan ole kiinni vaan asenteesta. Minä kuljen joka päivä monta kertaa kasvimaan ohi ja ajattelen, että pitäisi tuokin harata. Mummi ja Veikko nyppää rikkaruohot samantien pois, jos sellaisia huomaavat.
JUSSI: Sillä tavalla ne on saaneet rikkaruohot nitistettyä kokonaan. Meidän kasvimaassa on koko ajan elinvoimaisia siemeniä ja juuria vain odottamassa, että mä käännän selkäni, ja ne voi alkaa kasvaa.
TUIJA: Miten niin sinä? Milloin olet viimeksi kasvimaalla edes käynyt?
JUSSI: Eilen.
TUIJA: Haraamassako?
JUSSI: Ei kun hain jalkapallon pois perunapenkistä.

perjantai 26. kesäkuuta 2009

Koiranheisi

TUIJA: Raikka lupasi meille koiranheisipuun taimen, niiden mökillä kasvaa niitä vaikka miten paljon.
JUSSI: Eikö meillä muka ole jo tarpeeksi puita pihalla?
TUIJA: Ei, koiranheisipuu puuttuu.
EEVA: Äiti, sen nimi on koiranheisi.
TUIJA: Niinhän mä sanoinkin.
EEVA: Sä sanoit, että koiranheisipuu, mutta se on koiranheisi, ei puu.
TUIJA: Miten niin ei puu?
EEVA: Se on pensas. Täällä Wikipediassa lukee niin.
TUIJA: Minun lapsuuskodissa kasvoi sellainen rantatien varrella ja me sanottiin sitä koiranheisipuuksi.
JUSSI: Ja sitä pientä mäennyppylää te sanoitte vuoreksi.
TUIJA: Lapsen silmin se näytti vuorelta.
EEVA: Ja koiranheisi näytti puulta, vaikka oikeasti se oli pensas.
TUIJA: Mutta se oli tosi iso, ainakin viisi metriä korkea.
EEVA: Täällä sanotaan, että koiraheisi on pensas ja se kasvaa 1-4 metriä korkeaksi.
JUSSI: Et sä sitten varmaan sitä meidän pihaan halua, kun ei se olekaan puu... mihin sä nyt?
TUIJA: Mä menen hakemaan sen taimen. Puu tai pensas, ihan sama.

maanantai 22. kesäkuuta 2009

Mikä minusta tuli isona?

Muistan lapsuuteni ja nuoruuteni varrelta kolme erilaista ammattiin liittyvää haavetta. Noin kymmenvuotiaana ajattelin, että kirjailijan työ olisi se kaikkein ihanin ammatti. Tosin olin varma, ettei minusta voisi kirjailijaa tulla, sillä koin olevani liian tavallinen niin erikoiseen työhön. Muutamia vuosia myöhemmin haaveilin omasta pienestä hotellista, sillä olin ihastunut nuortenkirjaan, jonka sankaritar työskenteli hotellissa. (Myöhemmmin neljä kesää hotellitöissä antoivat minulle hiukan realistisemman kuvan alasta, johon kuuluu muutakin kuin kukka-astetelmien tekoa aamiassalin pöydälle.) Joskus yläasteikäisenä luin lehtiartikkelin rajavartiomiesten elämästä. Kuvaus kymmenien kilometrien päivittäisistä hiihtomatkoista ja yöpymisistä rajakämpissä teki minuun suuren vaikutuksen - siinäpä vasta ihana ammatti!

Ehkäpä ammatti kannattaa valita jo kymmenvuotiaana, sillä en osaa kuvitella elämää ilman kirjoittamista. Kirjoittaminen on kyllä enemmän kuin ammatti; se on elämäntapa, tapa ajatella, tapa nähdä maailma, tapa olla yhteydessä toisiin ihmisiin.

Hotellia en ole ajatellut perustaa, mutta nautin suunnattomasti vieraista, joille saan laittaa ruokaa, lämmittää saunaa ja petata vuoteet. Äsken vietetty juhannuskin oli ihana juuri vieraiden takia. Talomme ei ole suuren suuri, mutta kyllä täältä kymmenen petipaikkaa löytyy koska tahansa!

Entä se kolmas ammattihaave? Pieni linkki siihenkin löytyy; talomme paikalla ja mailla on aikoinaan ollut valtion metsänvartijan tila.

Ole siis tarkkana, mitä toivot, toiveesi toteutuvat, tavalla tai toisella.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2009

Juhannusaatto 1945

Viitisentoista vuotta sitten ostin vanhan lipaston. Siinä on kolme leveää laatikkoa, jotka ahmaisevat sisäänsä ison määrän tavaraa. Lipasto oli ostettaessa hyvässä kunnossa, laatikot avautuivat vaivatta ja niiden pohjalla oli vielä vanhat hyllypaperitkin tallella. Kun otin ne pois, keskimmäisen laatikon pohjalta paljastui lyijykynällä käsin kirjoitettu teksti:

Valmistunu Juhannus aattona 23.6.1945 Vaasan lääninvankilassa.
Tehnyt Pihkanen Otto.
Sotilaskarkuri.
Koskenpää.
Totistaa Kaikkonen Sulo.

Ajattelen heitä aina silloin tällöin.

lauantai 6. kesäkuuta 2009

Telkän vapaailta

Pihapiirissämme on pari vuotta ollut pieni, kaivinkoneella kaivettu lammikko, jonka veljeni heti nimesi sammakkolammeksi. Kieltämättä tuo vedellä täyttynyt monttu sopii paremmin pienille eläimille kuin ihmisille. Tosin loppukesästä siellä eivät viihdy enää eläimetkään, kun vesi katoaa jonnekin ja pohjakivet tulevat esiin. Vielä tähän aikaan vuodesta vettä kuitenkin on niin reilusti, että jopa yksi naarastelkkä on käynyt iltaisin siellä uiskentelemassa. Luultavasti lintu pesii lähimmän oikean lammen rannoilla ja käy meidän pienessä lammikossa kiireittensä keskellä lepäämässä.

perjantai 5. kesäkuuta 2009

Ensi-ilta

Koko talven kestänyt harjoittelukausi on päättymässä - tänään on ohjaamani teatteriryhmän ensi-ilta. Jännitän tietysti aika lailla, se kuuluu asiaan, mutta samalla olen luottavaisin mielin; näyttelijöillä, kuiskaajalla ja äänen- ja valojenhoitajalla on homma hallussa. Jännityksen lisäksi tunnen haikeutta, luopumisen kipeyttä.

Teatteri on leikkiä ja nimenomaan yhdessä leikkimistä. Kokonaisuus on ohjaajan vastuulla, mutta jokainen ryhmän jäsenen toimii sitä paremmin, mitä enemmän hän uskaltaa ja osaa tuoda omia ideoitaan ja ajatuksiaan esiin. Luova ilmapiiri ilman epäonnistumisen pelkoa on hyvä lähtökohta teatterin tekemiselle.

Harjoituskaudella näyttelijät toimivat minun katseeni alla, mutta nyt heidän on syytä unohtaa minut kokonaan ja ottaa mukaan uudet leikkijät - katsojat.

lauantai 30. toukokuuta 2009

Jo joutui armas aika...

Koulujen lukuvuosi päättyi, ja Suvivirret raikuivat juhlasaleissa kautta Suomen... Noinkohan kuitenkaan raikuivat. Suomalaiset kyllä puolustavat kiivaastikin Suvivirsi-perinnettä, mutta kun sen esittämisen aika tulee, suuristakaan ihmisjoukoista ei irtoa kuin pientä pihinää ja arkaa lauluntapaista. Onko kouluissa enää lainkaan kuoroja? Miksi ei musiikinopettajakaan laula? Miksi karaokea baarissa hoilaavat vanhemmat ovat Suvivirren aikana tuppisuina? Mitä me pelkäämme, kun pelkäämme laulaa?

torstai 28. toukokuuta 2009

Kirjailijan elämä

Kirjoittamisen kentällä toistellaan jatkuvasti Erno Paasilinnan ajatusta, että kirjailijaksi tullaan elämällä kirjailijan elämä. Yleensä sen ajatellaan tarkoittavan sitä, että kirjoittajan on ensin hankittava mahdollisimman runsas ja monipuolinen elämänkokemus, josta sitten voi kirjoittaa. Ajatus voi kuulostaa järkevältä mutta on silti höpönlöpöä.

Minulle tämän vuoden paras lukuelämys on ollut nuoren kirjoittajan dialogisarja, jonka hän kirjoitti harjoitustyönä dramaturgian kurssillani. Parille sivulle ja kahden henkilön kohtaamiseen kirjoittaja oli kyennyt luomaan häkellyttävän hienon ja omaperäisen maailman, jota ei olisi olemassa ilman häntä ja hänen mielikuvitustaan. Onko sen parempaa todistetta kirjailijuudesta ja lahjakkuudesta?

Paasilinnan sijasta kannattaakin uskoa kirjailija Markku Pääskystä: "Tiesin, ettei romaaneja kirjoittaakseen tarvitse elää tiettyä elämää vaan mikä tahansa elämä kelpaa. Mikä hyvänsä elämä kunhan sen unohtaa ja keskittyy kirjoittamiseen, ei siihen mikä kättä ohjaa." (Pääskynen, Tämän maailman tärkeimmät asiat, Tammi, 2005)

perjantai 22. toukokuuta 2009

Rintamaraportti

Kirjoitin taannoin sodanjulistuksesta, kun vihollinen yritti laajentaa reviiriä keskelle pihaamme. Minähän en siihen suostunut, joten sota syttyi. Ihan ensin haravoin pois vihollisen rakennelmat, joiden alta paljastui maaanalaisia koloja ja käytäviä. Juoksuhautoja vai kunnallistekniikkaa? En jäänyt ottamaan selvää, vaan lapioin maata pois pienen kuopan verran. Vihollinen kiihdytti vauhtiaan ja toi rintamalle lisäjoukkoja. Keksin haravalle uutta käyttöä ja kasasin kuopan päälle kolmenkymmenen sentin keon haravointiroskaa. Kun parin päivän päästä kurkistin kasan alle, vihollisesta ei näkynyt ristinsielua. Kuvittelin olleeni kovinkin fiksu.

Tuudittauduin helppoon voittoon ja kuljetin haravointiroskat pois. Parin päivän kuluttua vihollinen palasi ja jatkoi kunnallistekniikan/juoksuhautojen kaivamista. Tässä vaiheessa sain ohjeita kemialliseen sodankäyntiin, mutta en ollut siihen valmis, vaan jatkoin haravataktiikkaa. Lopulta se tuotti tulosta. Vihollinen on nyt vetäytynyt. Vain muutamia desantteja liikuskelee turisteiksi naamioituneina paikalla. Pidän heitä silmällä, vaikka olen varma, ettei heistä enää harmia ole.

torstai 14. toukokuuta 2009

Mitä nainen haluaa?

Naistenlehtien markkinointiosastot eivät ainakaan tiedä vastausta, sillä vuodesta toiseen ne tarjoavat tilaajalahjoiksi silkkihuiveja, helminauhoja, korukelloja ja muuta naisellista. Ilmankos minun on helppo heittää roskiin mainokset, jotka omalta osaltaan viestittävät lehtien kuvitelmaa siitä, mitä nainen tarvitsee. Hetken jo luulin, että muutos on tapahtunut, kun eräs lehti antoi tilaajalle mahdollisuuden valita kylkiäiseksi ruostumattomasta teräksestä valmistetun monitoimityökalun ja jämäkkää kokoa olevan rannekellon. Lähempi tarkastelu kuitenkin paljasti, että kyseessä oli "laatulahjat miehelle".

Ilmainen vinkki markkinointiosastoille. Enemmän kuin silkkihuiveja nainen tarvitsee erilaisia ja erikokoisia ruuvimeisseleitä, kuusiokulma-avaimia, ruuvi- ja naulalajitelmia, akkuporakonetta, sahoja, vasaroita... Toki hänellä on pakissaan kaikenlaisia työkaluja jo ennestäänkin, mutta niin on huivejakin kaapissa, ja silti markkinointiosastot uskovat naisen tarvitsevan niitä lisää.

Ja muistakaa, hyvät markkinointi-ihmiset, että naisen työkalujen ei tarvitse olla keveitä ja vaaleanpunaisia, vaan naiselle kelpavat ne samat kuin miehellekin. Käyttöönhän ne työkalut tulevat eivätkä koristeeksi.

Vuosia sitten ihastelin rautakaupassa reilun kokoisia kottikärryjä. Miten paljon multaa niihin mahtuisikaan! Tein ostopäätöksen ja kerroin myyjälle, että nytpä löysin hyvät kärryt puutarhatöihini. Myyjä oikaisi, että kyseessä oli rakentajan kottikärryt, ja puutarhatöihin - ja naisen käyttöön - riittäisi pienet kärryt. Ja pyh, minä ajattelin, ostin ne isot ja olen ollut oikein tyytyväinen.

"Upean värinen silkkihuivi on ihanteellinen valinta aina, kun haluat näyttää tyylikkäältä." Minulla on tälläkin hetkellä multaa kynsien alla. Ei taida tyylikkyyteen pelkkä silkkihuivi riittää.

lauantai 9. toukokuuta 2009

Aamuparveilua

Jokaisen kirkonkylän, korttelin ja ostoskeskuksen kahvilassa on eläkeläismiesten kantapöytä, jossa he aamuisin juovat pelkän kahvin ja samalla vaihtavat kuulumisia. Aiheet ovat isoja ja pieniä: poliitiikkaa, juoruja, vanhoja työjuttuja, muisteloita. Kahvi antaa luvan pitää pöytää hallussa, mutta parveilun kannalta se ei ole välttämätöntä. Miehille on näet luonnollista parveilla kadullakin. Ensin tuttu tapaa toisen tutun, kohta seuraan liittyy kolmas, sitten neljäs, viides, ja juttu jatkuu, kunnes yksi miehistä lähtee markettiin ostamaan vaimolle kahvikermaa, ja niin vähitellen joukko hajoaa.

Vanhoilla naisilla sen sijaa ei ole kahvilassa omaa vakiopöytää, sillä vanhat naiset eivät parveile aamuisin. He keittävät aamupuuroa, katsovat televisiota, käyvät sauvakävelemässä ja laittavat miehen hakemaan kahvikermaa ja ihmettelevät, miksi se kauppareissu kestää aina niin kauan.

Vanhoille miehille ei ole mikään ongelma juoda kuppi kahvia baarissa, mutta vanhat naiset tietävät, että kotona saa parempaa. Toki naisetkin poikkeavat aika ajoin kahvilaan, mutta eivät heti aamusta eivätkä suurella porukalla eivätkä muuten vain, vaan kahvilaan he menevät ystävättären tai miehen kanssa, kun jalat väsyvät kesken ostosreissun. Eivätkä naiset koskaan tyydy pelkkään kahviin - leivos pitää olla.

Toki vanhat naisetkin parveilevat, mutta se onkin jo ihan eri jutun aihe.

keskiviikko 6. toukokuuta 2009

Kevät puutarhassa

Lumien sulaminen paljasti myyrien aiheuttamat tuhot. Mansikkamaa on syöty lähes täysin, nuorten vaahteroiden rungot on kaluttu ympäriinsä, sammalleimu on sekin mennyt parempiin suihin eivätkä rauhaan ole jääneet vadelmanvarretkaan. Silti olen täynnä iloa, kun kuljen pihalla ja puutarhassa. Minua eivät vastoinkäymiset lannista. Päinvastoin. Kun kukkapenkkiin on talven aikana ilmestynyt tyhjä kohta, en mieti, mitä olen menettänyt, vaan istutan tyhjään paikkaan jotain uutta. Pieniltä tuntuvat myyrätuhot sen rinnalla, että pian on taas kesä ja uusi kasvukausi!

torstai 30. huhtikuuta 2009

VAPPU

TUIJA: Arrgghhh!
JUSSI: Mitäs luet?
TUIJA: Hesarin Nyt-liitettä. Täällä joku kolumnisti, Perttu Häkkinen, moittii suomalaista vappua, on kuulemma ankea ja väkinäinen ilmapiiri.
JUSSI: Pitäisi varmaan kutsua se meille vapunviettoon.
TUIJA: Ei kiitos, mä en halua meidän pirskeisiin ihmisiä, jotka pitävät ikävää ja moittivat muita siitä, että nämä juhlivat väärin tai väärästä syystä.
JUSSI: Ei kai juhliin mitään erityistä syytä tartte.
TUIJA: Ei niin. Pääasia että on juhlat!

tiistai 28. huhtikuuta 2009

Sodanjulistus

Ei tämä yllätyksenä tullut. Jo pidemmän aikaa on ilmassa ollut pientä jännitettä: Ei-toivottua reviirin laajennusta, johon olen vastannut häiritsemällä valloitusretkikunnan vihamielisiä liikkeitä ja asemien pystyttämistä. Toimissani olen ollut uupumaton ja tehokas, mutta tänään koin ikävän yllätyksen. Vastapuoli on huomaamattani ehtinyt kaivaa poteroita keskelle minun kulkuväylääni.

Minä olen rauhallinen ja paljon sietävä ihminen, mutta tämä meni jo liian pitkälle. Minulla ei ollut vaihtoehtoja; tuhosin vihollisen bunkkerit parilla reippaalla haravan heilautuksella ja varmistin tuhotyöni lapioimalla päälle hiekkaa. Kieltäydyn ajattelemasta, kuinka monta vihollista tapoin. Kun kirjoitan tätä raporttia, aurinko on jo laskenut eikä rintamalta kuulu mitään uutta, mutta heti aamun valjetessa viholliseni palaavat taisteluareenalle. Niin palaan minäkin.

Oikeastaan on väärin kutsua vastapuolta vihollisiksi. Meillä ei periaatteessa ole mitään toisiamme vastaan, täällä riittäisi tilaa meille kaikille ja viholliseni ovat luonnon kannalta varmasti hyödyllisempiä kuin minä, mutta siltikään en aio suostua siihen, että liiteriin vievälle polulleni tulisi heidän kaupunkinsa kokoinen mutka.

tiistai 21. huhtikuuta 2009

Onnettomuus ja siitä kirjoittaminen

"Suistuen ensin täydessä vauhdissa tien oikeaan laitaan, kääntyen poikittain tielle ja tehden lopulta täyden voltin syöksyi eilen täydessä lastissa ollut linja-auto tieltä uudella Porvoon maantiellä 19 kilometrin päässä Helsingistä."

Noin alkaa Helsingin Sanomien uutinen bussionnettomuudesta. Jos teksti tuntuu kummalliselta, se johtuu siitä, että se on julkaistu 17. elokuuta 1955. Nykyään uutistoimittaja ei mahduttaisi noin paljon asiaan yhteen pitkään virkkeeseen, vaan hän kirjoittaisi useampia, lyhyitä lauseita. Minua tuo vanha uutinen viehättää kielellisesti niin paljon, että olen säilyttänyt sitä siitä lähtien, kun se 2005 julkaistiin Helsingin Sanomien 50 vuotta sitten -palstalla

Hurjasta tilanteesta huolimatta onnettomuudessa oli paljon onneakin, kuten kuvateksti kertoo: "Kuperkeikasta ja hirmuisesta rysäyksestä huolimatta tämän linja-auton matkustajia varjeli sikäli hyvä onni, että heidän vammansa jäivät verraten vaarattomaksi eikä kukaan menettänyt henkeään."

Uutisen viimeinen kappale on hieno näyte sekä toimittajan kirjallisesta kyvykkyydestä että uutiskirjoittamisen tyylistä 1950-luvulla. Samalla se muistuttaa Italo Calvinon ajatusta siitä, että kaikki tarinat viittaavat joko elämän jatkumiseen tai kuoleman välttämättömyyteen.

"Onnettomuusauto oli kolarin jälkeen kyljellään kiviröykkiössä kymmenisen metriä korkean kallion juurella. Bussi oli kauttaaltaan rikkoontunut. Istuimia oli irronnut ja osa irtonaisista tyynyistä lojui ojanreunalla. Mukana olleiden omaisuutta oli hajallaan veristen istuinsuojusten ja lasinsirpaleiden keskellä sekä autossa että ulkopuolella. Pientareella lojui valkoinen naisen höyhenhattu ja pari vihreitä korkeakantaisia kenkiä rapuja sisältävän paperikassin vierellä."

torstai 16. huhtikuuta 2009

Iloista urheilujuhlaa

En seuraa jääkiekkoa, mutta keskisuomalaisena iloitsen suuresti siitä, että JYP voitti ensimmäisen mestaruutensa. Ratkaiseva ottelu käytiin tiistai-iltana Oulussa, minkä jälkeen riemu repesi Jyväskylässä. Ja sekös joitakin harmitti! Pelaajien hienoa suoritusta ja fanien iloa mitätöivät kommentit ovat onneksi olleet vähemmistönä, mutta ovat sitäkin mielenkiintoisempia, sillä niitä eivät ole esittäneet muiden joukkueiden kannattajat vaan ihmiset, joita jääkiekko ei lainkaan kiinnosta.

Sen vielä ymmärrän, etteivät kaikki ole kiinnostuneita urheilusta, mutta sitä en käsitä, miksi toisten ilo ja voiton hehkutus herättävät ärtymystä. Kuvitelkaa niitä tunne-elämyksiä, joita jääkiekko on kauden aikana sekä pelaajille että katsojille tarjonnut! Kuvitelkaa se ilo, jota koko kauden hyvin pelanneen joukkueen voitto on tuottanut! Onko sellaisia tunteita muka liikaa? Lapsena ja nuorena seurasin ahkerasti MM-jääkiekkoa televisiosta. Mieleen on jäänyt Neuvostoliiton pelaajien ilmeettömät kasvot maalin syntyessä ja otteluvoiton jälkeen. Jopa jäyhät miehet meidän tuvassa ymmärsivät, että jotain oli pielessä; kyllä ihmisen on saatava iloita, kun on sen hetki.

Jääkiekko on leikkiä ja juuri sen takia niin tärkeää. JYP:n mestaruudesta ärsyyntyneet ihmiset muistuttavat aikuisia, jotka hermostuvat lastenhuoneesta kuuluvasta iloisesta mekastuksesta ja ehdottavat meluisan riemun tilalle lukemista, sillä viisas aikuinen uskoo tietävänsä, mikä on hyvää ja arvokasta.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2009

Tohtori House

Tv-sarjan päähenkilö, tohtori House, mieluummin ratkoisi vaikeita lääketieteellisiä ongelmia kuin hoitaisi rutiinitöitä. Sarjan eräässä jaksossa häntä muistutetaan kirjoittamatta jääneistä potilaskäyntitiedoista. Sarkastisista vastauksistaan tunnettu tohtori perustelee laiminlyöntiään vetoamalla itse Danteen. ”Kirjoittaa se mikä jo tiedetään. Dantesta se olisi tarkoituksetonta.”

Paikkansa pitävillä, faktoihin pitäytyvillä potilastiedoilla on taatusti tärkeä asema terveydenhuollossa, mutta olisiko esimerkiksi elämäkertakirjallisuuden kirjoittajilla syytä ottaa opikseen tohtori Housen ajattelusta? Kirjoittaa niin, ettei juutu faktoihin vaan menee komeasti yli, ohi, pitkälle.

maanantai 13. huhtikuuta 2009

Pääsiäiskeskustelu

JASU: Äiti, miksi on pääsiäinen?

TUIJA: Pääsiäisenä juhlitaan kevään saapumista. Lumet sulaa, ruoho alkaa vihertää, muuttolinnut saapuu…

JASU: Niin ja Jeesuskin kuoli.

TUIJA: Niin no...

JASU: Et sä tiedä että se kuoli?

TUIJA: Olen tainnut joskus jotain kuulla mut…

JASU: Ope sanoi, et se heräsi henkiin, mutta iskä on sanonut, ettei voi enää herätä, jos on ihan oikeasti kuollut.

TUIJA: Kumpaa sä nyt uskot?

JASU: Iskää.

TUIJA: Miksi?

JASU: Kun se on mies ja miehet tietää nää asiat niin paljon paremmin.

TUIJA: (huokaisee) Voi luoja!

JASU: Mitä?

TUIJA: Ei mitään. Missäs se iskä on, menen vähän juttelemaan...

perjantai 3. huhtikuuta 2009

Uutta luksusta

Aitta-arkistostani tarttui mukaani Helsingin Sanomien Kuukausiliite 3/1997, jossa on Hans Magnus Enzensbergerin artikkeli Muistumia ylellisyydestä. Luksus ennen ja nyt. Hänen mukaansa luksuksen suhteen on tapahtumassa ironinen käänne. Kun luksus on tähän asti tarkoittanut yletöntä tuhlailua, jonka on ollut tarkoitus näkyä myös ulkopuolelle jääville, uusi luksus on minimalismia, vähentämistä, luopumista, näkymättömäksi muuttumista. Kun kaikilla on kaikkea, tavoittelemisen arvoisiksi tulevat ne, joihin harvalla on varaa: aika, huomio, tila, rauha, ympäristö, turvallisuus.

Luettelosta ei pidä tehdä sitä päätelmää, että esimerkiksi työttömän runsas vapaa-aika olisi silkkaa ylellisyyttä, sillä se ei ole hänen oma valintansa. Ajankäytössä tärkeintä olisi saada itse päättää, mihin aikansa kuluttaa. Huomion kannalta tärkeää olisi vaientaa informaatiotulvan kohina ja päättää itse, mitä haluaa nähdä, kuulla, tuntea ja tietää eli mihin huomionsa kiinnittää. Itse lisäisin tähän aivan toisen puolen huomiosta: miten ylellistä onkaan se huomio, jonka kiireisessä menossa lapsi saa vanhemmaltaan, sairas hoitajaltaan, koululainen opettajalta, puolisot toisiltaan.

Tilan puute näkyy tietenkin kaupungeissa, mutta myös kodeissa, joissa on tilaan nähden mielettömästi tavaraa. Miksi kodit sisustuslehdissä näyttävät niin ylellisiltä? Koska niissä ei ole liikaa tavaraa. Turhien tavaroiden hävittäminen on mielestäni helpoin ja nopein keino parantaa elämänlaatua.

Ylellisyysluetteloa tutkiessani huomaan eläväni todella ylellisesti. Ja kun näin sanon, kaupungissa elävä seuraava ikäpolvi luo minuun ymmärtäväisen mutta hiukan säälivän katseen.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2009

Talven selkä taittuu

Kasvihuoneen ovi oli avautunut, luultavasti tuulen myötämielisellä avustuksella. En suostunut vielä luopumaan talvesta, joten suljin oven ja palasin työhuoneeseeni. Yritän kirjoittaa, siristelen silmiä, sillä aurinko häikäisee kulman takaakin. Kaihdin on laskettava alas, melkein nolottaaa.

torstai 26. maaliskuuta 2009

Mitä puu saa tehdä?

Puu saa puhjeta lehtiin, kasvaa hillitysti, olla nätti. Missään nimessä se ei saa tarjota suojaa ja pesimispaikkoja linnuille, sillä linnuthan ovat - hui kauhistus - meluisia. Ja kun syksy tulee, puu ei saa pudottaa lehtiään, sillä puun ja maan välillä leijuillessaan ne kummallisesti muuttuvat roskiksi, jotka kiireesti täytyy haravoida ja viedä pois, etteivät ne ehtisi muuttua mullaksi eivätkä joutuisi ruuaksi madoille, noille luonnon kannalta ihmistäkin tärkeämmille olennoille. Jos puu ylittää valtuutensa, se pitää kaataa pois.

Mitä lähemmin tutustun suomalaiseen taajamaelämään, sitä varmempi olen siitä, että minun paikkani on täällä metsien keskellä, missä puu saavat ihan oikeasti olla.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2009

Kohti

– Päivää, hevonen!
– Ih-hah-haa, ihminen!

Kylätiet ovat hiljaisia. Useimmiten saan kävellä kaikessa rauhassa autoja näkemättä tai toisia kulkijoita tapaamatta, mutta aina silloin tällöin voin kohdata muitakin. Viikko sitten olin potkurilenkilläni nousemassa Pajumäen pitkää rinnettä ylös, kun näin edessäpäin hevosen astelevan samalla puolella tietä kuin minäkin. Minut nähtyään rekeä vetävä hevonen yritti väistää tien yli toiselle puolelle, mutta ohjastaja ei sitä tietenkään sallinut, sillä kapealla ja mutkaisella tiellä ei ole hyvä hevosenkaan poukkoilla sinne tänne. Huomasin, että minähän jään kohta hevosen alle, joten siirryin itse tien toiselle puolelle ja työntelin potkuria hiljakseen eteenpäin. Hevonen sen sijaan pysytteli paikallaan, vaikka ohjastaja hoputti jatkamaan matkaa. Lopulta ohjastaja pyysi minua sanomaan jotain. Ja kas! Kun aloin jutella, hevonen rauhoittui ja lähti jatkamaan matkaa, ja me kohtasimme toisemme kaikessa ystävyydessä.

Hevosen talli ja laitumet ovat maantien varressa, joten ihmisiä se näki varmasti useinkin, mutta ehkä potkuri ja sen kolina jäisellä tiellä säikäytti hevosen niin, että se yritti vaistomaisesti väistää outoa kulkijaa. Ja minä taas ajattelin, että kun se on hevonen, niin turha minun on sille mitään jutella. Nyt tiedän, että uutta ja outoa ei kannata väistää eikä paeta, parempi on mennä kohti ja tutustua.

lauantai 14. maaliskuuta 2009

”Kirjoitetaanko siellä?”

Noin minulta usein kysyvät kirjoittajapiireistä kiinnostuneet ihmiset. Tietysti kirjoittajapiireissä kirjoitetaan, mutta enemmän siellä käytetään aikaa keskusteluun. Kirjoittaminen tapahtuu pääosin kotona, ja ryhmätapaamisissa tehdään vain nopeita, luovuutta ja mielikuvitusta herätteleviä kirjoitusharjoituksia.

Poikkeuksen tekee Minna Pauliina, joka aloitti Joutsan ryhmässä uutena opiskelijana viime syksynä. Riisuuduttuaan iloisenvärikkään takkinsa ja huivinsa hän ottaa esiin muistikirjan ja kynän ja alkaa kirjoittaa. Toisella korvalla hän seuraa meitä muita, kun käymme palautekeskusteluja niistä teksteistä, joita ryhmäläiset ovat kotonaan kirjoittaneet. Kun keskustelujen lomassa teemme nopeita kirjoitustehtäviä, Minna Pauliina siirtää muistikirjansa hetkeksi sivuun ja tekee tehtävät muiden kanssa. Kun ne on kirjoitettu ja ääneen luettu, hän ottaa taas muistikirjansa esiin ja jatkaa siitä, mihin jäi ennen tehtävää. Ja näin me joka toinen viikko vietämme illan yhdessä, Minna Pauliina kirjoittaen, me muut enimmäkseen keskustellen. Mutta vielä ennen kuin lähdemme kotiin, kokoontuminen huipentuu siihen, että Minna Pauliina lukee ääneen sen, mitä on illan aikana kirjoittanut. Syksystä lähtien olemme saaneet seurata hänen elämänvaiheitaan hänen syntymästään lähtien, tutustua hänen sukuunsa ja kuulla, miten hän tapasi tulevan miehensä ensimmäistä kertaa. (Elokuvakäsikirjoittajien ja kirjailijoiden sietäisi muuten olla kateellisia, kun eivät ole keksineet mitään niin hauskaa kuin Minna Pauliinan seurusteluaika!) Minna Pauliina sekä kirjoittaa että lukee hienosti, ja me olemme etuoikeutettuja, kun saamme kuunnella hänen tarinaansa tuoreeltaan.

Olen opiskelijoilleni aina korostanut kirjoittamisen helppoutta: ei tarvitse muuta kuin laittaa kynä paperille ja antaa mennä. Aika moni on jo vakuuttunut, vaikka tietenkään arkielämä ei aina anna mahdollisuutta keskittyä sen vertaa, että saisi sen kynän ja paperin esiin. Minna Pauliina on ratkaissut asian tavalla, joka tuottaa iloa sekä hänelle itselleen että meille kuulijoille. Ryhmällä on tänä keväänä vielä kolme tapaamista. Tuskin maltan odottaa, että pääsen kuuntelemaan kiinnostavan ja hauskan elämäkerran seuraavia vaiheita.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2009

Eläkekeskustelu

TUIJA: Vähän mua suututtaa tää hallituksen päätös nostaa eläkeikää.
JUSSI: Hmm...
TUIJA: Ihan kuin ihmiselle ei olisi enää muuta merkitystä kuin maksaa veroja, eikä sillä markkinatalouden mielestä tietysti olekaan. Kuluta, tee töitä ja maksa veroja, siinä ihmisen tehtävä. Koko ihmiskäsitys on vääristynyt ja vajaa. Arvoista puhutaan ainoistaan silloin kun todetaan, ettei niitä enää ole. Missä välissä niitä arvoja kehittyy, kun koko ajan puhutaan vain rahasta. Ongelmia hoidetaan komiteoilla, uudet ideat tapetaan tekemällä niistä hankkeita ja projekteja. Ei mulla mitään työntekoa vastaan ole, mutta mä haluaisin, että ihmisellä olisi vielä jotain valinnanvaraa siinä, miten se elämänsä käyttää. Nyt ne suunnittelee sitäkin, ettei ihmiset saisi omien säästöjensäkään turvin jäädä ennenaikaisesti töistä pois. Kuvittele! Kohta ne keksii, että lottovoitonkin saa käyttöönsä vasta 65 vuotta täytettyään. Ja kotiäitiys! Hui mitä yhteiskunnallista loisimista, johon minäkin olen syyllistynyt!
JUSSI: Keittäisinkö mä kahvit?
TUIJA: Ainoa lohtu on, että mikään ei ole pysyvää ja muutos on aina nurkan takana. Ainoa pysyvä totuus on, että valta turmelee ja valtaan päässeet kuvittelevat, että heillä on kaikki viisaus.
JUSSI: Onkos meillä mitään hyvää kahvin kanssa?
TUIJA: Miten sä voit olla noin rauhallinen, vaikka hallituksen eläkeikäsuunnitelmat koskee sua ja mua niin, että sä olet jo 69-vuotias, ennen kuin mä pääsen eläkkeelle?
JUSSI: Meillä ei ole mitään hätää, kulta. Vanhanen olisi voinut saada pahemmankin ajatuksen kuin nostaa eläkeikää.
TUIJA: Minkä muka?
JUSSI: Laskea elinikää.

maanantai 2. maaliskuuta 2009

Kirjoitetaan yhdessä!

Kirjoittaminen on yleensä melko yksinäistä puuhaa, mutta aina välillä kannattaa lyödä luovat päät yhteen. Tammikuussa teetin kirjoittajapiireissä klassisen tehtävän, jossa yksi aloittaa kirjoittamalla tarinan alkulauseen ja kukin vuorollaan jatkaa sitä virkkeen verran. Tällöin jokaisen on hyväksyttävä se, mitä edellä kirjoittanut on keksinyt, mutta vastaavasti jokaisella on mahdollisuus viedä tarinaa haluamaansa suuntaan. Tällä kertaa ohjeistin lisäksi niin, että kolmannen kirjoittajan piti tuoda tarinaan uusi henkilö ja kuudennen vaihtaa tapahtumapaikka. Mahdoton tehtävä? Ei suinkaan, vaan tuloksina oli hienoja pieniä tarinoita, joista tuon tähän yhden. Sen ovat kirjoittaneet Pekka Hytönen, Sinikka Hytönen, Niilo Kukkanen, Marjatta Nevalainen, Lea-Elina Nikkilä, Sirkka Rekola ja Anneli Tommola. Itse enää muista, kuka heistä on minkäkin virkkeen takana, mutta sillä ei sinänsä ole mitään väliäkään; tarina on yhdessä kirjoitettu. (Valitettavasti sisennykset eivät toimi tässä blogissa, joten tekstissä ei ole kappalejakoa.)


Pitkin liukasta, sateen sulattamaa talvista tietä kulkee viiden hitaasti etenevän miehen ryhmä selässään painavat rinkat revontulten leimutessa pohjoisella taivaalla. Jokainen keskittyy siirtämään askelta toisen edelle samalla kuitenkin kuunnellen kaukaa kantautuvaa susien ulvontaa ja oman vatsan kurniessa nälkäänsä.
- Kurkelan Kalle! Mitä renki retostaa pulkassa! Saalistako?
- Miten nyt siihen ilmaannuit, en nyt arvannut tällä reissulla ketään tapaavani, eikä sinun kannata minun pulkastani ja saaliistani olla huolissaan.
Saaliin kuljettaminen tällä kylällä ei onnistu salaa, mutta onpahan jotain juttua sivukylällä, kun arvelevat mitä peitteen alla oli.
Viimesyksyinen retki Suomenlahden rannoilla, täyden pirtulastin kanssa onnistui erinomaisesti ja tulijuomat saatiin vaihdettua rahaksi eikä kytät ennättäneet saaliinjaolle.
Tie kaartaa jyrkästi oikealle ja tulee peltoaukealle. Tuuli puhaltaa hyisesti ja repii miesten vaatetusta. Kylmä karmii jokaista. Matka jatkuu.

perjantai 27. helmikuuta 2009

Eläkkeelle?

Ihmisten oikeutettu pillastuminen hallituksen päätöksestä nostaa eläkeikää kertoo paljon myös siitä, että työelämässä on jotain pahasti vialla, kun niin monet eivät jaksa edes kuuteenkymmeneen ikävuoteen. Päätös herättää myös kysymään, millainen kuva yhteiskunnasta syntyy lapsille ja nuorille, kun he tajuvat, että yhteiskunta odottaa heiltä vain nopeaa valmistumista ja pitkää työuraa?

Tiedän olevani etuoikeutettu, kun voin tehdä työtä, jota en edes koe työksi vaan kirjoittaminen on enemmänkin tapa elää, tapa katsella tätä maailmaa. Tiedän myös, että minä tahansa hetkenä kuolema tai sairastuminen voi päättää kirjoittamisen, ennen kuin minkään valtakunnan eläkeikäraja ylittyy, mutta sitä on turha murehtia. Joku vuosi sitten luonani kävi Tilastokeskuksen haastattelija, joka esitti varsin runsaan määrän elämääni koskevia kysymyksiä. Mieleen on jäänyt kysymys siitä, minkä ikäisenä haluaisin jäädä eläkkeelle. Minun ei kauan tarvinnut vastausta miettiä, sillä näytelmäkirjailijana en haluaisi jäädä koskaan eläkkeelle vaan haluaisin kirjoittaa loppuun asti. Tilastokeskus ei sellaista vaihtoehtoa tuntenut.

sunnuntai 22. helmikuuta 2009

Sähköistä elämää

Sähköyhtiöt ovat pirullisessa tilanteessa. Samaan aikaan kun ne yrittävät tehdä tulosta myymällä mahdollisimman paljon sähköä, niiden on julkisuuskuvansa ja yleisen ilmapiirin takia kannustettava sähkön säästämiseen. Olen jo pitkään ihaillut Suur-Savon Sähkön viestintäosaston ammattitaitoa, joka ilmenee jälleen kerran erittäin hyvin SSS:n Kymppi-lehden kannessa. Yhdessä otsikossa lukee: ”Energian säästäminen on aina hyvä juttu” Toisessa: Ekologinen koti lämpiää sähköllä. Ensimmäinen otsikko on lainausmerkeissä, koska se on sitaatti ympäristöministeri Paula Lehtomäeltä, toinen otsikko viittaa sisäsivulla olevaan juttuun perheestä, joka otti uuteen taloonsa sähkölämmityksen. Jutussa kerrotaan tietysti myös perheen energiansäästötavoista, mutta useimmat niistä eivät liity sähkönkulutukseen vaan esimerkiksi liikenteeseen ja kierrätykseen. Elektroniikkakin pidetään valmiustilassa, koska hukkalämpö tulee hyötykäyttöön.

Samassa lehdessä on myös toinen lämmitystä koskeva juttu otsikolla Ilmaista lämpöä ilmasta. Ei ihme, että sähköyhtiö aiheesta kirjoittaa, sillä vanhan öljypolttimen vaihto ilma-vesilämpöpumppuun lisäsi jutussa esitellyn talouden vuotuisen sähkönkulutuksen 5000 kWh:sta 12500 kWh:iin.

Vielä on mainittava Kymppi-lehden vakioaihe: kesämökkien sähköistys. ”Kun perusasiat hoituvat sähköllä, voit keskittyä todelliseen lomanviettoon – mihin vuodenaikaan tahansa.” Entä mikä on vilukissan iltojen ilo? Lämmin shaali vai kupillinen kuumaa teetä? Ei, vaan infrapunasauna. Sehän ei kuluta energiaa enempää kuin pieni pölynimuri. Sellainen siis meille kaikille!

Nina avasi television

”Mutta nyt nautin siitä, että nykyinen kotini on pieni ja hallittavissa, Nina sanoo ja räpsäyttää olohuonetta hallitsevan taulutelevision päälle ja tarjoilee keramiikkamukeista vihreää teetä.” (Me Naiset 42/2008)

Ymmärsinkö oikein? Nina on saanut vieraakseen naistenlehden toimittajan ja avaa television. Miksi ihmeessä? Tuleeko televisiosta jotain sellaista, mitä on pakko katsella kesken haastattelun? Vai haluaako Nina näyttää, miten hyvä kuva hänen taulutelevisiossaan on? Kenties Nina avaa television, jotta valokuvaajalla olisi jotain viihdykettä sen jälkeen kun kuvat on otettu. Syyn täytyy olla todella pätevä, sillä eihän normaalissa elämässä television anneta häiritä vierailua. Vai kuinka on?

maanantai 16. helmikuuta 2009

Muuttuuko ihminen?

PAKKAUS MUUTTUU
TALVEN AIKANA,
MUTTA TUOTE SÄILYY
ENNALLAAN.

Edellä oleva teksti on painettu pienelle, muovitetulle lipukkeelle, jonka äskettäin löysin maasta Kangasniemen matkahuollon pihasta. Hyvin lohdullinen teksti, mutta sen totuusarvo paljastuu vasta keväällä, kun riisumme paksut talvivaatteet yltämme.

lauantai 14. helmikuuta 2009

Ateria

Syksyllä 1980 vietin siskoni ja hänen poikaystävänsä kanssa viikon Kölnissä, suomalais-italialaisessa perheessä. Isäntäväkemme teki parhaansa, jotta suomalaiset vieraat viihtyisivät, ja erityisesti talon italialainen isäntä, Giuseppe, panosti ruokapuoleen. Eräänä iltana siskoni poikaystävä lähti katsomaan jalkapallo-ottelua ja jäi ilman ikimuistoista ateriaa.

Giuseppe oli jo pitkään häärännyt keittiössä valmistamassa suomalaistytöille päivällistä, jonka pääraaka-aineisiin kuului munakoiso ja jokin erikoinen italialainen juusto. En vielä tuolloin ollut tutustunut munakoisoon saati italialaisiin juustoihin, joten uteliaana nuuhkin keittiöstä tulvivia tuoksuja. Nälkäkin oli kova, sillä olimme siskoni kanssa ravanneet koko päivän kaupungilla ostoksilla ja Kölnin nähtävyyksiä katselemassa. Lopulta ruoka valmistui ja kävimme pöytään. Vesi herahti kielelle. Giuseppe avasi punaviinipullon ja täytti lasimme. Tuntui juhlavalta, sillä en ollut tottunut juomaan ruuan kanssa viiniä. Ruoka näytti herkulliselta. Tuoksu oli erikoinen eikä tuonut mieleeni mitään tavallista ruokaa. Parasta siis maistaa… Hyi helvetti!

Se oli pahaa! Kamalaa! Ällöttävää! Vain kotikasvatukseni esti minua sylkäisemästä ruokaa suustani mutta nielaisemaankaan en kyennyt, vaikka Giuseppe odotti hymyssä suin kommentteja ruuasta, jota hän oli niin antaumuksellisesti meitä varten tehnyt. En keksinyt muuta kuin hörpätä niin paljon punaviiniä, että sain sen avulla nielaistua ruuan alas. Siskoni noudatti samaa menetelmää.

Ateria kesti melko pitkään… tai ainakin minulle on jäänyt mielikuva, että istuimme koko illan syömässä sitä helkutin mössöä… (joo, kiitos, kyllä voi kaataa lisää viiniä)… ja joka välissä kehuimme Giuseppelle, miten hyvä kokki hän olikaan, ja italialainen ruoka oli… öh… maailman parasta, ja… (onpa hyvää viiniä, kyllä ne Italiassa osaa… taidanpa ottaa vielä…) ja Giuseppe oli kehuista mielissään ja mätti lisää ruokaa lautasillemme ja me ojensimme lasejamme shillä sellainen ruoka… se… sellainen ruoka vaatii runsaasti… ups! (kaada täyteen vain)… nestettä… ja munakoisoa siinä ainakin oli… siinä ruuassa siis… ja sitten shitä… mitä se nyt oli…. juustoa, hyi helvetti… italialaista juustoa joka maistui oksennukselle mutta mitä hiton väliä shilläkään on jos vain viiniä riittää (kiitos kun taas täytät lasimme)… ja viiniä riitti… ja Giuseppe katsoi meitä vähän kummissaan mutta kaatoi lisääääää kunnes viini loppui… mutta se ei haitannut sillä ruokakin loppui ja minä tunsin itseni shankariksi kun en ollut oksentanut kertaakaan…

Mistä tästä opimme? Punaviini sopii munakoison kanssa.

perjantai 13. helmikuuta 2009

Onni

Kädet olivat sämpylätaikinassa, uuniin piti lisätä puita, jauhoja tippui matolle, tiskialtaan viemäri oli tukossa, mieli askarteli ja suunnitteli päivää eteenpäin: pitäisi tehdä opiskelutehtäviä, maksaa laskuja, ehtiä lenkille, viimeistellä käsikirjoitus ja tehdä siitä valvontasopimus, vastata sähköposteihin. Mutta äkkiä arki katosi. Radiosta kuului Vivaldin ooppera-aaria Topi Lehtipuun upeasti tulkitsemana. Pysähdyin ja kädet taikinassa vain kuuntelin, eikä sillä hetkellä ollut muuta kuin musiikki ja Lehtipuun ääni.

Kun myöhemmin olin lenkillä, en tarkkaillut jänisten jälkiä vaan katselin puidenlatvoja ja mietin radioaaltoja, jotka etenevät avaruudessa ikuisesti.

perjantai 6. helmikuuta 2009

Mitä lumen alta paljastuu?

Myyrä vipelsi tien yli ja livahti ojanpenkassa olevaan piiloon. Jäljet lumella todistivat, että samaa reittiä oli käytetty ennenkin. Tien toisella puolella on metsäyhtiön mailla hakkuuukko, johon on pari vuotta sitten istutettu kuusentaimia. Siellähän se myyrä ja lukuisat kumppaninsa tietysti käyvät syömässä nuoria, meheviä taimia. Kun kevät koittaa ja lumet sulavat, tuhon laajuus paljastuu. Lumi täällä metsien keskellä on valkoista, maisema kaunis ja levollinen, mutta puhtaan pinnan alla myyrät järsivät taimia, enkä minä halua edes ajatella, montako myyrää on joulukuusifarmimme kimpussa. Eräänä talvena ne söivät edelliskeväänä istutetuista tuhannesta taimesta 800. Toivottavasti tänä vuonna päästään vähemmällä.

Pintojen alla tapahtuu. Lumi peittää tuhoaan tekevät myyrät, puuteri piilottaa rapistuvan ihon, väärä maali kätkee homehtuneen seinän, liian tiivis laastari tulehduttaa haavan. Pintaa katsomalla voi luulla kaiken olevan hyvin.

tiistai 3. helmikuuta 2009

Ei vielä tänään

Olen lahjakas lykkääjä. Potkukelkan lisäksi myös asioiden lykkääminen onnistuu. En ole aina ollut tällainen. Kun joskus huomattavasti nuorempana keksin esimerkiksi tapetoida, minun oli viipymättä ostettava tapetteja ja liisteriä ja tehtävä pitkää päivää, kunnes huoneet olivat kunnossa. Nyt on toisin. Viime vuonna päätin tehdä pintaremonttia yhdessä pikkuisessa vessassa. Asia on puolessa vuodessa edennyt niin, että olen ostanut kaksi rullaa tapettia, joiden ohi kuljen joka päivä monta kertaa suomatta niille ajatustakaan. Joku varmaan luulee, että minulta puuttuu inspiraatio. Ei, vaan minulla ei juuri nyt ole aikaa ja halua inspiraatioon, on tärkeämpiäkin asioita mielessä.

Inspiraatio ei synny tyhjästä. Inspiraation syntymiseksi on ensin ryhdyttävä työhön ja keskityttävä siihen niin, että inspiraatiolle on tilaa. Ennen inspiraatiota saattaa kulua pitkäkin aika, että työ vaikuttaa puuduttavalta, tylsältä, jopa tuskaisalta. Mutta jos olosuhteet mahdollistavat työn jatkamisen, saattaa inspiraatio iskeä ja tuoda tekemiseen uutta iloa ja innostusta.

Kirjoittajanakin osaan lykätä. Viivyttelen tietokoneen ääreen asettumista sekä keksityillä että tekosyillä silloinkin, kun minulla on mielessäni idea, josta kirjoittaa. Joskus kuvittelin sen tarkoittavan, että en enää osaa kirjoittaa, mutta nyt suhtaudun rauhallisesti: inspiraatio tulee kyllä aikanaan ja korvaa lykkäämisen aikaisen tyhjäkäynnin. Eikä kyse ole edes tyhjäkäynnistä, vaan alitajunta tekee töitä silloinkin, kun kirjoittamisen sijasta teen jotain muuta.

Kun aikoinaan tein gradua, käytin pari vuotta tutkimusaineiston ja -kirjallisuuden keräämiseen ja aiheen ajatteluun, mutta sanaakaan en kirjoittanut omia ajatuksiani talteen, vaikka siihen meitä nimenomaan neuvottiin. Kun sitten aloin kirjoittaa, gradu oli kasassa kuudessa viikossa. Kirjoitin aamusta iltaan seitsemän päivää viikossa ja yöt näin gradusta unia. Tuo kuuden viikon kirjoitusrupeama on jäänyt mieleen yhtenä elämäni onnellisimmista jaksoista. Se oli täynnä keskittymistä, iloa ja inspiraatiota.

En kuvittele pääseväni samaan vessaremontin kanssa, mutta luultavasti tulen nauttimaan siitäkin työstä – sitten kun olen valmis inspiraatioon. Tänään on kirjoittamisen aika, tänään ei tehdä remontteja.

sunnuntai 1. helmikuuta 2009

Runo

Valkamassa vanha vene ja rannalla pyykkipata
jolla juhannusvieras humalapäissään souteli.

Nokkoset tunkevat padan pohjasta
veneen vesillelasku turvallisuussyistä ankarasti kielletty!

Mikä meitä enää kannattelee?

tiistai 27. tammikuuta 2009

Kirjan paikka

Luulin pitkään, että kirjoja voi vain kerätä, haalia, hankkia ja omistaa mutta että luopuminen niistä olisi mahdotonta. Ei pidä paikkaansa. Kirjoista luopuminen on hyvin helppoa ja tuottaa samanlaisen vapautumisen ja ilon tunteen kuin luopuminen vanhasta talvitakista.

En ole heittänyt koskaan kirjoja paperinkeräykseen, sen sijaan lukuisia kirjoja olen vienyt ulkovarastoon. Kosteuden ja lämpötilan vaihtelut ovat tietysti suuret, mutta en ole huomannut kirjojen niistä kärsineen. Tosin sinne aitanvintille joutuvat vain oppikirjat, kirjakerhon tuotteet ja muut vähemmän ”arvokkaat” opukset, joiden hyvinvointi ei ole minulle erityisen tärkeää. Kirja ei mielestäni esineenä ole niin pyhä, etteikö sitä voisi kohdella arkisesti ja käytännöllisesti, mutta onkohan se ulkovarasto jo hiukan liikaa?

perjantai 23. tammikuuta 2009

Kieli ja sen puhujat

Tieteen Kuvalehti kertoo tämän vuoden ensimmäisessä numerossa Brasilian sademetsässä elävästä intiaaniheimosta, jonka kieli, piraha, poikkeaa kaikista muista maailman kielistä jopa siinä määrin, ettei siitä löydy kielen välttämättöminä elementteinä pidettyjä piirteitä. Pirahassa lukusanoja ovat vain 1, 2 ja monta, eikä kielessä eroteta isää ja äitiä tai oikeaa ja vasenta. Väreilläkään ei ole omia nimityksiä vaan esimerkiksi punaista voidaan kuvata veren väriseksi. Kielessä on kolme vokaalia ja yhdeksän konsonanttia, joista naiset tosin saavat käyttää vain kahdeksaa, yksi konsonanteista kuuluu ainoastaan miesten puheeseen. Kielessä on vain päälauseita, sivulauseita ei lainkaan. Kyseisellä intiaaniheimolla ei ole luomismyyttiä tai historiallisia tarinoita, joten kielessä on vain yksi aikamuoto, preesens.

Kuulostaako alkeelliselta? Tutkijoiden mukaan kyse ei kuitenkaan ole kielen alkeellisuudesta, vaan kieli on sellainen kuin kulttuurikin. Mihin tarvitaan luomistarinoita tai pluskvamperfektiä, jos olennaista on vain nykyhetki? Huomistakaan ei murehdita; ravintoa hankitaan vain päiväksi kerrallaan ja suurin osa ajasta kuluu rupatteluun.

Miten meillä? Pelkkää rupattelua kahviloissa, kännyköissä, netissä, historiantuntemus heikkenee koko ajan, eletään tässä ja nyt kädestä suuhun, ”isän” ja ”äidin” korvaa ”porukat”, runoilija ei tyydy kuvaamaan ruusua punaiseksi vaan hakee vertauskohtaa verestä, pitkät virkkeet monine sivulauseineen korvautuvat lyhyillä tekstiviesteillä. Niin ja kuka enää viitsii miettiä, mitä eroa on oikeistolla ja vasemmistolla?

Mutta minkä konsonantin miehet aikovat omia itselleen?

maanantai 19. tammikuuta 2009

Elinkautinen

7-vuotiaana aloitin opintieni ja hurmaannuin kaikista niistä kirjoista, kynistä, piirustuspapereista, liiduista, harmoninsäestyksistä ja tarinoista, joita kyläkoulu tarjosi. Tykkäsin Tyyne-keittäjästä ja voisulasta maksalaatikon päällä, ihailin pihalla kasvavia vaahteroita, en antanut periksi yläluokan pojalle, joka pelottelemalla yritti saada vähäiset kolikkoni, olin ilman parasta ystävää, mutta olenkin aina tykännyt enemmän porukoista kuin salaseuroista, luulin koulun loppuvan, sitten kun olen aikuinen ja tiedän tarpeeksi. – Eilen ilmoittauduin Jyväskylän avoimeen yliopistoon opiskelemaan aikuiskasvatustieteen perusopintoja.

torstai 15. tammikuuta 2009

Tunnetko itsesi tarpeettomaksi?

Ei hätää! Yritäpä vaihtaa puhelinoperaattoria, niin ymmärrät, että olet todella tärkeä henkilö. Sinusta ei haluta päästä eroon! Sinulle tehdään tarjous, jota et voi kieltäytyä, sinulle tarjotaan etuja, joilla torjutaan aikeesi siirtyä toiselle operaattorille, ja ainakin sinulta kysytään syytä, miksi haluat vaihtaa operaattoria. Kyselyllä kerättäviä tietoja käytetään tietysti palveluiden kehittämisessä.

Miksi kunnat eivät ota mallia puhelinoperaattoreista? Eivätkö ne halua pitää kiinni asukkaistaan ja parantaa palvelujaan?

"Hei, täällä on Harri Nissinen, Joutsan kunnanjohtaja. Olemme saaneet tietää aikeistanne muuttaa kunnasta pois. Tämä on tietysti hyvin ikävä uutinen, ja haluaisinkin nyt kysyä, miksi olette tällaiseen ratkaisuun päätynyt."
"No kun ei täältä saa enää palveluja."
"Mutta meillähän on täällä niin hyvät perus..."
"Hammaslääkäriinkään ei pääse ja..."
"Mitä jos nyt peruttaisiin tämä muuttoilmoitus ja me tarjoisimme kolme ilmaista hammaslääkäriaikaa vuoden kuluessa?"
"En mä nyt oikein tiedä... kallistakin on tämä asuminen täällä syrjäkylällä..."
"Te olette ollut niin hyvä ja pitkäaikainen asukas, että voisimme sen teidän yksityistien lanata ensi kesänä kunnan piikkiin. Miltäs kuulostaa?"
"Lumen auraus on kyllä kalliimpi menoerä."
"No kunta maksaa, jos tehdään kahden vuoden muuttamattomuussopimus."

Edellinen keskustelu on täysin fiktiivinen, se ei perustu tositapahtumiin eikä sen kirjoittaminen ole aiheuttanut eläimille kärsimystä.

lauantai 10. tammikuuta 2009

Miten maailmaa katsellaan?

Näihin päiviin asti kävelylenkkini ovat olleet ripeää liikkumista paikasta toiseen ja takaisin. Vuodenaikojen mukaan olen samalla tehnyt havaintoja ympäristöstä: mustikan kukkimisesta, hirvien jäljistä, muuttolintujen liikkeistä, purovesien nousuista ja laskuista, lentokoneiden jättämistä vanoista taivaalla.

Äskettäin sain kamerakännykän, jonka muistikortille on jo alkanut kertyä videoleikettä lumen alla solisevasta purosta tai kuvia kinoksista. Onko aina mukana kulkeva kamera muuttanut katsettani? Entä onko kirjoittaminen muuttanut tapaani katsoa maailmaa?

Näytelmäkirjailijana näen, miten kaikkialla ihmiset tavoittelevat jotain. Yleensä valtaa, rakkautta tai rahaa. Pyrkimysten tiellä on enemmän tai vähemmän esteitä, joita ihmiset yrittävät kiertää, kaataa, ylittää, alittaa, muuttaa. Toiset heistä saavuttavat päämääränsä ja huomaavat, ettei se ollut tavoittelemisen arvoinen, jotkut löytävät onnen, monet jatkavat etsintää lopun ikäänsä. Draama ei välttämättä tarvitse suurta näyttämöä. Se mikä tapahtuu yhdessä huoneessa kahden ihmisen välillä, voi tapahtua maailmanpoliitikan areenalla ja päinvastoin.

Olenko aina tarkkaillut ympäristöäni draaman näkökulmasta? Luultavasti en, vaan näytelmien kirjoittaminen on muuttanut tapaani katsoa, tehdä havaintoja, nähdä ja ymmärtää. Tuleeko kamera samalla tavalla muuttamaan katsettani, ja mihin se johtaa?

perjantai 9. tammikuuta 2009

Sanomalehtikatsaus

1. New Yorkissa alkaneessa avioero-oikeudenkäynnissä mies vaatii vaimoaan palauttamaan munuaisen, joka vuosia sitten on mieheltä naiselle siirretty. Munuaisen sijasta mies on valmis ottamaan vastaan puolentoista miljoonan dollarin korvauksen menettämästään sisäelimestä.

Toivottavasti iskelmäsanoittajat lukevat uutisen ja tajuavat maailman muuttuneen niistä ajoista, jolloin vietiin, annettiin ja takaisin pyydettiin sydämiä.

2. Pitkät työpäivät syövät sanavarastoa ja päättelykykyä.

Viime keväänä tapasin tuttavani, joka oli joutunut tekemään tolkuttomasti ylitöitä sen jälkeen kun hänen työpaikallaan oli tehty rankka organisaatiouudistus. Tuttavani, ennen niin iloinen ja puhelias ihminen, oli muuttunut eikä kyennyt enää normaaliin kommunikaatioon. Työasioistaan hän pystyi pitämään pitkiä monologeja, mutta kun keskustelu siirtyi muihin asioihin, hän hiljeni ja katseli ihmisiä kuin ei olisi ymmärtänyt, mistä nämä puhuivat.

3. Nokia (ja varmasti moni muukin kännykänvalmistaja) mainostaa kännykkää, jossa on ruostumattomat teräskuoret.

Onkohan kännyköiden ruostuminen ollut suurikin ongelma?

keskiviikko 7. tammikuuta 2009

Leipä naisen tiellä pitää

Nostin hetki sitten leivinuunista kymmenen ruislimppua ja laitoin ne peiton alle, missä kuori pehmenee. Leivät ovat kauniita ja rakenteeltaan täydellisiä, tuoksu on ihana ja lämmin kantapala todisti, että maku on erinomainen. Aina ei niin ole ollut. Kun aloitin ruisleivän teon parikymmentä vuotta sitten, en koskaan tiennyt, mitä sieltä uunista nostan. Milloin olivat likilaskuisia, milloin rumasti nousseita ja halkeilleita. Makukin vaihteli tavalla, jonka syitä en koskaan kyennyt jäljittämään. Onneksi meillä oli siihen aikaan hevonen, joka arvosti leipääni todella paljon. Joskus naureskelin kylän emännille eri tavoistani epäonnistua leivän teossa, mutta he katsoivat minua kummeksuen. Tajusin, ettei täälläpäin kuulu tapoihin kertoa omista mokista tai nauraa itselle.

Juuri kun leivänteko alkoi sujua, se äkisti loppui. Seurasi monta kaupanleipävuotta, kunnes viime kesänä otin taas taikinasaavin ja ruisjauhot esiin. (Mieheni tulkitsi siinä selvän laman merkin.) Ensimmäisessä taikinassa ei ollut kehumista, koska tein sen kaupan jauhoista, mutta seuraavaksi kerraksi hankin ruisjauhoja ja -rouhetta Kangasniemen myllystä. Ja kas! Niillä onnistuu!

Pitkä tauko leipomisessa oli tehnyt hyvää. Samanlainen tunne on usein kirjoittamisen kanssa. Jos joku teksti ei suju, sen voi siirtää sivuun. Ja sitten kun sen on luullut unohtaneensa, se tulee mieleen kirkkaana ja selkeänä aivan kuin se olisi ollut piilossa kirjoittamassa itseään.

tiistai 6. tammikuuta 2009

Jos joku nyt katsoisi

Taivaalta katsoen näkyy vain lumen peitossa oleva maa, kaupunkeja, teitä, jokia, järviä, rakennuksia. Kun ilta hämärtyy, pimeä piilottaa paljon, kaupunkien ja moottoriteiden valot vain eivät katoa koskaan. Metsä on taivaalta katsojalle musta aukko, mutta äkkiä siellä mustan aukon keskellä on talo ja talon yhdestä ikkunasta loistaa valo. Ja sen ikkunan takana on ihminen, joka sammuttaa tietokoneen ja samalla katkaisee yhteyden maailmaan, toisiin ihmisiin. Ja hän kävelee ikkunan ääreen, katsoo ulos, näkee vain pimeää ja tietää olevansa etuoikeutettu.

lauantai 3. tammikuuta 2009

Hirven kuolema

Viime Pyhäinpäivänä lähdin iltapäiväkävelylle siinä toivossa, että metsästäjät olisivat jo lopettaneet hirvijahtinsa siltä päivältä. Olin kävellyt puolisen kilometriä ja todennut, ettei tiellä ollut miehiä passissa. Jatkoin kulkuani ja ajankulukseni mietin harhalaukauksien mahdollisuutta. Siis jos joku nyt ampuisi ja luoti osuisi kiveen ja kimpoaisi….
Ja samassa kuului hirvikiväärin laukaus!
Pysähdyin.
Metsä ryski hirven jalkojen alla.
Kuului toinen laukaus.
Metsä ryski vielä hetken, sitten tuli hiljaisuus. Hirvi oli kohdannut loppunsa vajaan sadan metrin päässä minusta. Jatkoin matkaani mutta kilometrin päästä käännyin takaisin ja menin onnittelemaan hirven ampunutta miestä ja katsomaan, kun metsästäjät suolestivat saaliin.
Hirvi makasi selällään, jalat levällään. Sen vatsa aukaistiin, rintakehä sahattiin halki, sisäelimet otettiin talteen, suolet viskattiin kanervikkoon. Hirvi oli todella iso, sarvipääuros, ja sen sisällä oli paljon verta, joka velloi kuin vesi lasten ammeessa. Pää näytti suhteettoman suurelta, jalat oli luotu juoksemaan pitkin metsiä. En haistanut mitään muuta kuin syysraikkaan mäntykankaan tuoksut. Vasta kun sivelin hirven karkeaa turkkia, saatoin nuuhkaista sormiini tarttuneen ulon.
Yritin ottaa kännykkäkameralla kuvia, mutta hämärä oli tullut äkkiä eikä kuvissa näkynyt mitään. Miehet ähisivät. Juteltiin niitä näitä. Minulle tilanne oli uusi, he olivat sen kokeneet moneen kertaan, mutta innostus kuului heidän äänestään.
Katselin hirveä eri puolilta tuntematta surua sen kohtalosta. Se oli saanut elää hirven elämän. Syntynyt metsässä, aikanaan erkaantunut emostaan, etsinyt ravintoa ja suojaa, säikkynyt vieraita ääniä, löytänyt parittelukumppanin, paennut metsästäjiä mutta lopulta saavuttanut matkansa pään minun marjamaillani.
Miehet olivat itse tehneet sinisistä, halkaistuista muovitynnyreistä pulkan, johon ruho sidottiin. Matkaa tiellä odottavaan auton peräkärryyn ei ollut pitkä ja pulkka kulki kevyen näköisesti, mutta miesten oli kuitenkin välillä pysähdyttävä vetämään henkeä. Minä kannoin yhden metsästäjän reppua ja tunsin olevani tarpeellinen.

torstai 1. tammikuuta 2009

Uusi vuosi

Odotan iloisia tapahtumia lähisuvussa.
Lupaan, etten niin herkästi lupaa mitään.
Pelkään sitä, mitä aina olen pelännyt.
Uskon ihmiseen.
Toivon lisää mukavia työtehtäviä.
Luotan siihen, että kirjoittaminen sujuu.