torstai 10. joulukuuta 2015

Onko pakko istua?




Pistäydyin eräässä pankissa hoitamassa pari asiaa. Ensimmäinen niistä hoitui kassalla. Oletin, että niin hoituu toinenkin, mutta siihen tarvittava paperi olikin toisen toimihenkilön hallussa. Minua pyydettiin istumaan ja odottamaan hetkeksi, kunnes tuo toinen henkilö pyytäisi minut huoneeseensa. Pitkä rivi tuoleja odotti tyhjinä, mutta en käynyt istumaan, vaan aloin tutkia pankin jouluista ikkunasomistusta. Kun olin aikani sitä ihaillut, kuljeskelin hiljaa pankkisalissa, jossa oli vain yksi työntekijä, muita asiakkaitakaan ei minun lisäksi sillä hetkellä ollut. Äkkiä se odottamani virkailija tuli hiukan hätääntyneen oloisena ja pyysi minua istumaan ja odottamaan vielä viitisen minuuttia, kunnes hän ehtisi minua palvelemaan. Sanoin, että minulla ei ole mitään kiirettä, joten odotan kyllä. Edelleen hiukan hätääntyneen oloisena hän viittasi tuoleihin päin ja kehotti istumaan. Koska minulla ei ollut aikomustakaan istua, sanoin, että minulla on kyllä aikaa odottaa, mutta seison mieluummin. Hän lähti ja minä aloin tutkia mielenkiintoista julistetta, jossa oli kuvia pankin historiasta. Sen jälkeen aloin tarkastella myynnissä olevan talon esitettä. En siksi, että olisin taloa ostamassa, mutta onhan se mukavaa tutkia pohjapiirroksia ja miettiä, millaista sellaisessa talossa olisi asua. Kovin pitkään en nyt ehtinyt esitettä katsella, kun virkailija pyysi minut huoneeseensa.

Hän oli oikein mukava ja ystävällinen ja pahoitteli, että joutuu esittämään alkuun muutamia kysymyksiä, koska asioin tuossa pankissa ensimmäistä kertaa. Asia, jota varten olin pankkiin tullut, hoitui henkilöllisyyden tarkistamisen ja kysymysten jälkeen nopeasti, ja lopuksi sain vielä pullakahvilipukkeen paikalliseen kahvilaan. Kun poistuttiin huoneesta, virkailija lähti ottamaan valokopiokuvaa ajokortistani ja pyysi minua odottamaan sen aikaan. ”Mutta ei ole pakko istua”, hän naurahti. Juteltiin tovi siitä, miten usein olisi mahdollista vaihtaa istuminen liikkumiseen. Heillä oli pankissakin muutettu systeemejä niin, että ne pakottivat työntekijät lähtemään välillä työtuoleistaan liikkeelle. 

Jälkeenpäin olen ajatellut, että virkailija tulkitsi kävelyni niin, että en malta odottaa, vaan olen jo etsimässä hänen huonettaan ja ryntäämässä sisään. Itse kyllä olin hyvin rauhallinen ja levollinen, mutta ehkä istuminen liitetään odottamiseen niin vahvasti, että seisova ja/ liikkuva ihminen vaikuttaa rauhattomalta ja levottomalta. Jos terveyskeskuksessa joku vastaanotolle pääsyä odottava seisoo tai kävelee, tulee helposti mieleen, että hän ei kivuiltaan pysty istumaan. Itse voisin kyllä käyttää odotusajat slaavikyykyssä, jonka olen omaksunut ja jolla olen selkäni suoristanut ja lonkkani korjannut, mutta julkisilla paikoilla slaavikyykky herättäisi tarpeetonta huomiota.

Jos minä suunnittelisin terveyskeskuksen, ihmiset odottaisivat vastaanotolle pääsyä käyskennellen puutarhan tapaisessa tilassa, jossa olisi paljon kasveja, akvaario ja solisevaa vettä ja jossa vanhojen aikakauslehtien sijaan tarjolla olisi silmäniloa ja kukkien tuoksua. Istuimia oli tietysti niille, joiden on pakko istua, mutta muutoin ihmiset voisivat kuluttaa aikaansa liikkuen ja ruusuja nuuhkien. Ehkäpä lääkäri voisi ottaa potilaan vastaan samantapaisessa tilassa, jolloin hän samalla voisi tarkkailla esimerkiksi tämän liikkumista.

Vanhoja tai heikkokuntoisia varten saisi kaikkialla olla penkkejä ja muita istuimia enemmänkin. Moni lähtisi varmasti helpommin liikkeelle, jos tietäisi, että aina pääsee lepäämään, jos väsymys iskee. Sen sijaan terveet ja hyväkuntoiset uskokoot, että ei ole pakko istua.


keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Kirjoittajan syksy



Olen koko syksyn kirjoittanut, kirjoittanut, kirjoittanut. Tällä viikolla lähetin tekstit tilaajille ja totuttelen elämään, johon mahtuu muutakin kuin juonenkäänteiden miettimistä. Kaksi näytelmätekstiä, kaksi erilaista prosessia, joista kirjoitan myöhemmin tarkemmin. Sen voin jo nyt todeta, että minulla taitaa olla rautaisempi itsekuri ja keskittymiskyky kuin olisin itsekään uskonut! Ja mikä parasta, kirjoittaminen oli monista vaikeuksista huolimatta nautinnollista ja iloa tuottavaa.

Kirjoittamisesta siirryn nyt seuraavaan hommaan eli joulukuusikauppaan. Toinen tukkuasiakkaamme kävi jo omat kuusensa kaatamassa, itse aloitamme perinteisesti itsenäisyyspäivänä. Meillä on tänä vuonna vain yksi oma myyntipaikka, Muuramessa Ritun Puutarhalla, joten myyntikauteen valmistautuminen tuntuu helpolta verrattuna aiempiin vuosiin, jolloin meillä oli pahimmillaan  parhaimmillaan neljä myyntipaikkaa. On tässä silti edelleen monta muistettavaa asiaa lehti-ilmoittelusta pakettiauton vuokraamiseen jo ennen kuin päästään varsinaiseen asiaan eli kuusten kaatamiseen, pakkaamiseen, kuskaamiseen ja myyntiin. 

Kaikkien kuusikauppiaiden puolesta toivon valkoista joulua!





maanantai 21. syyskuuta 2015

Ahneutta ja fiilistelyä




Marjastuskausi on tältä vuodelta karpaloita vaille valmis. Mustikoita oli metsät täynnä, ja sangot täyttyivät nopeasti. Keräsin mustikoita myös muille, koska aina on niitä, jotka arvostavat marjoja, mutta eivät kykene, halua tai ehdi niitä poimia tai eivät niitä löydä. Eräänä lämpimänä elokuun päivänä vein pienen vierasporukan läheiseen metsään. Vaikka minulla oli heille jo valmiiksi poimittuja mustikoita, mustikkametsäreissu oli heille mieluisaa ohjelmaa. Kyllä tuli illalla hyvä mieli, kun meillä ensi kertaa vierailleen 4-vuotiaan Sofian mieleen oli päällimmäiseksi jäänyt mustikoiden poiminta.

Marjastukseen liittyy alussa aina jonkinlaista ahneutta; haluan löytää mahdollisimman hyviä marjoja ja paljon. Mitä nopeammin sanko täyttyy, sitä parempi, ja poimuri on tietysti käytössä. Myönnän, että kilpailen itseni kanssa. Mutta sitten kun pakastimessa on talven mustikat tallessa, alkaa fiilistely.  Silloin on mukava kulkea vähän joutilaan oloisena metsässä, kerätä  käsin sieltä täältä mättäiden parhaat marjat, kuljeskella ja etsiskellä uusiakin marjapaikkoja. Enää ei tarvitse kerätä sankoa täyteen, riittää, että saa marjat päivän tai parin aamupuuroihin, ja kun ne loppuvat, voi mennä keräämään lisää.

Joskus olen kerännyt talveksi liikaa vain sen takia, etten ole voinut jättää keräämättä, jos marjoja on ollut runsaati. Olen kuitenkin viisastunut: kaikkea ei tarvitse saada itselle. Kun nyt kuljen metsässä ja näen siellä edelleen mustikoita, saatan niitä katsella ja maistella - vielä tänäänkin olivat erittäin hyviä ja syömäkelpoisia -  ja sitten jatkan matkaa enkä tunne minkäänlaista harmitusta siitä, että kukaan ei ole niitä marjoja poiminut talteen. Sinnehän ne kuuluvat - metsään!


Ympärilläni on laajat metsät ja asutus on kaukana, joten todella harvoin olen kohdannut muita marjastajia. Muistaakseni niin on tapahtunut vain kaksi kertaa, ja nekin kerrat olivat viime vuonna lakkasoilla. Thaimaalaisia poimijoita tapasin vasta tänä kesänä, kun olin ollut keräämässä juolukoita ja ajelin polkupyörällä metsätiellä. Kun huomasin tienvarressa mäntykankaalla pari thaimaalaista, pysähdyin ja menin juttusille. Valitettavasti yhteistä kieltä ei löytynyt, mutta kohtaaminen oli ihan iloinen. Vertailimme saaliitamme ja tsemppasimme toisiamme. Totesin sittemmin, että vaikka he tässä lähistöllä useita päiviä pyörivät, minun marjapaikkani taitavat olla heille liian syvällä metsissä.






maanantai 17. elokuuta 2015

Lähde

Kerroin  aiemmin kirjoitusprosessista, jonka tuloksena syntyi näytelmäkäsikirjoitus Lähde. Sen ensi-ilta oli huhtikuussa Leivonmäellä. Esitys oli etukäteen loppuunmyyty, eli paikalla oli noin 150 ihmistä! Olin käynyt seuraamassa harjoituksia yhden kerran, ja siltä pohjalta menin melko luottavaisin mielin ensi-iltaan, mutta onhan se aina jännää nähdä, miten oma teksti on toteutettu. Hyvillä mielin minä Karpaloiden Lähdettä seurasin sekä ensi-illassa että vielä seuraavan illan esityksessä. Kokonaisuus oli hyvin kauniisti ja levollisesti tehty, mistä kiitos Sinikka Lahdelle, Anu Rankilalle, kuorolle ja näyttelijöille.

Olen saanut Lähteestä mahtavaa katsojapalautetta, joka pyyhkäisee huithapeliin väitteet siitä, että ihmiset kaipaisivat vain helppoa viihdettä ja aivot narikkaan -ohjelmaa. "Riipivän hauska" oli ilmaus, jolla eräs katsoja Lähdettä kuvaili. Leivonmäellä on Lähteestä enää kaksi esitystä, mutta toivon tietysti, että se päätyisi vielä monelle muullekin näyttämölle.

Nyt ovat ajatukseni seuraavissa käsikirjoituksissa. Kahta ideaa pyörittelen mielessäni. Saa nähdä tuleeko niistä kaksi näytelmää vai sulautuvatko jotenkin yhdeksi. Tämä on kirjoittamisprosessissa hiukan pelottava vaihe; entä jos mitään ei synnykään? Mutta jos epäilys hiipii mieleen, kannattaa mennä kävelemään, sillä siten ne näytelmät ovat ennenkin syntyneet. 

torstai 23. heinäkuuta 2015

Karhujen mailla

"Kaikista petohavainnoista tulee ilmoittaa myös paikalliselle riistayhdistyksen petoyhdyshenkilölle. Vaikka näkisit pelkästään karhun jäljen tai ulosteen, tee siitäkin ilmoitus. Näin saadaan kerättyä tietoa suurpetojen lukumääristä, liikkeistä ja levinneisyydestä." (Keskisuomalainen 21.7.2015)

Noinhan meitä on aina neuvottu, mutta kyllä tähän aikaan vuodesta on tärkeämpää kerätä marjoja kuin ilmoitella karhun jäljistä ja kakoista, joita ainakin täälläpäin näkyy metsissä ja soilla melko usein, tälläkin viikolla olen nähnyt kahdella suolla karhun jälkiä ja kakkaa. Ehkä havaintojen ilmoittamisen tärkeyttä korostamalla pidetään yllä mielikuvaa eläinten vaarallisuudesta. En minäkään halua kohdata karhua mustikkametsässä tai lakkasuolla, mutta ainakin toistaiseksi uskon, että voimme toisiamme häiritsemättä liikkua samoilla marjamailla.



keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Melkein ilmaiseksi!

Hankasalmen Kihveli-kirppiksellä edelläni oleva, minulle tuntematon mies maksoi ostoksiaan. Hänellä oli mukanaan kaksi pikkutyttöä, jotka saivat mehua ja pullaa, itselleen mies osti pelkän kahvin. Kirppariostosten kanssa loppusumma oli 10,60 euroa. Mies antoi myyjälle kaksi vitosen seteliä ja alkoi etsiä kolikoita. Niitä ei kuitenkaan ollut, joten hän antoikin kahdenkympin setelin ja sai vitoset takaisin. Seuraavaksi kassa alkoi laskea vaihtorahoja. Pienen pähkäilyn jälkeen hän antoi miehelle kolikoita ja vitosen, kaiketi 9.40 euroa, mutta sitten hän ojensi miehelle vielä kympin setelin. Mies katsoi rahoja hetken aikaa ja laittoi ne sitten rauhallisesti lompakkoonsa. Tässä vaiheessa oletin, että näin jotenkin väärin, sillä tokihan mies olisi huomauttanut, jos olisi saanut liikaa rahaa. Mies ja tytöt poistuivat, minä aloin maksaa omia ostoksiani.

Kun lähdin kirpparilta, mies ja tytöt olivat pihapöydän ääressä nauttimassa mehua ja kahvia ja heidän seurassaan oli toinen aikuinen. Kirppariostoksia tehnyt mies selosti jotain, mihin en kiinnittänyt mitään huomiota, kunnes toinen tytöistä hihkaisi miehelle:
- Sait sä nämä siis melkein ilmaiseksi?!

Niinhän siinä taisi käydä. Kassa meni ehkä hiukan sekaisin siitä alun setelivaihdosta ja antoi takaisin ylimääräisen kympin. Itse en pystyisi ottamaan rahaa, joka ei minulle kuulu, mutta tuolle miehelle se ei tuntunut olevan mikään ongelma. Päinvastoin hän taisi olla kovin iloinen ja siinä samalla antoi lapsille mallia siitä, miten oma etu menee kaiken muun edelle. 

He jäövät sinne nauttimaan melkein ilmaisista ostoksistaan, minä lähdin jatkamaan matkaani ja lohduttelin itseäni sillä, että universumilla on varmasti varattuna miehelle jokin pikkuyllätys, rikesakko tai jokin muu yllättävä rahanmeno.

Tuholainen vai ei?

Juttukokonaisuudessa esitellään ensin tuholaismuurahaiset, joista yksi on mauriainen. Vieressä sitten kerrotaan, että mauriainen ei ole tuholainen. Tietääköhän toimittaja enää itsekään, onko mauriainen tuholainen vai ei?

torstai 25. kesäkuuta 2015

Sitä saa mitä tilaa

Se oli joku alkukesän kolea päivä, vettäkin vihmoi ja oli kovin tuulista. Olin joulukuusimaalla merkkaamassa uusia taimia, kun mieleen putkahti ajatus, että jos en voisi asua täällä metsien keskellä, mieluisa paikka olisi karu, tuulinen luoto, missä tihuuttaisi usein vettä  ja lämpötila olisi aina plussan puolella mutta helteitä ei olisi koskaan. Ajatus tuli ja meni, mutta ilmeisesti kävi niin, että universumi käsitti tuon ajatukseni toiveeksi. Ei, en herännyt seuraavana aamuna karulla luodolla vaan omassa kodissani. Mutta kas! Ilmasto oli muuttunut toiveeni mukaiseksi.

lauantai 11. huhtikuuta 2015

Birdman

Elokuva Birdman keräsi maaliskuisena sunnuntai-iltana Kangastus-elokuvateatteriin meitä katsojia vain kourallisen. Omat odotukseni olivat suuret, enkä pettynyt - elokuva on kiitoksensa ja palkintonsa ansainnut. Sen elokuvataiteellisiin ansioihin en kajoa, mutta kerron joitakin hajahuomioita elokuvan sisällöstä, koska se puhutteli minua kovasti ja nousi monesti mieleen seuraavina päivinä.

Elokuvassa näyttelijä Riggan yrittää päästä eroon Birdman-supessankarin roolistaan ja luoda uuden uran teatterissa, missä hän käsikirjoittajana, ohjaajana ja näyttelijänä tekee näytelmäversiota Raymond Carverin novellista Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Myöhemmin ilmenee, miksi juuri tuo teksti on Riggania puhutellut. Tuotannossa on mukana myös hänen tyttärensä Sam. Samin sivuroolifunktio on toimia päähenkilön varjona. Siinä missä Rigganin riippana on supersankarin rooli, Samin menneisyyden painolastiin kuuluvat huumeet. Kun Riggan yrittää teatterin avulla tehdä jotain itselleen merkityksellistä, taiteellisesti kunnianhimoista, myös Sam on huumevieroituksen jälkeen  aloittamassa uutta elämää. Teatteriproduktiolla Riggan yrittää "nousta lentoon" ilman entistä rooliaan, ja Samin istuskelu parvekekaiteella vähän pelottavaltakin näyttävän rennosti  kuvaa sitä, että hänkin on lähdössä lentoon, kohti menestystä. Menestyksellä en tarkoita rahanhankintaa ja/tai kuuluisuutta, vaan sitä, että jonain päivänä Sam löytää jonkin kanavan omille kyvyilleen ja tekee sitä, mitä itse haluaa ja minkä merkitykselliseksi kokee, ehkä teatterin parissa, ehkä jossain muualla.

Minulle elokuva kertoi ennen kaikkea siitä, että ihmisen täytyy kuunnella kutsumustaan ja tehdä juuri sitä ja juuri siten kuin oikeaksi kokee. Aina riittää niitä, jotka yrittävät katkoa siipiä, heittää hiekkaa rattaisiin ja kylvää nastoja tielle. Niitä, jotka varoittelevat riskeistä ja luovat uhkakuvia, latistavat ja lannistavat ja kaiken lisäksi luulevat tarkoittavansa sillä vain hyvää. Jos aikoo nousta lentoon, on luotettava omiin siipiin ja karistettava menneisyyden varjot. Yksin ei tarvitse eikä pitäisi olla. Elokuvassa Riggan saa kesken harjoittelukauden uuden vastanäyttelijän, Miken, joka ei olekaan mikään helppo tapaus. Jo enimmäisissä harjoituksissa kuitenkin ilmenee, että Miken myötä Riggan itsekin pääsee teatterilavalla huimiin tuloksiin. Ja niinhän se on, että mitä sitten teemmekin, toiset ihmiset inspiroivat, luovat henkeä, innostavat. Joskus se voi olla yhteistyökumppani, mutta yhtä hyvin se voi olla ystävä, jonka kanssa asettuu juomaan kupillisen kahvia ja juttelee niitä näitä, ja äkkiä jokin lukko loksahtaa auki, sekaisin olevat palikat löytävät paikkansa.

Elokuvassa minua puhutteli myös Rigganin kammo kriitikoita kohtaan. Hän oli varma, että kriitikko on päättänyt teilata esityksen, ennen kuin on sitä edes nähnyt. Elokuvassa niin ei käykään, ja Riggan voi senkin puoleen kokea onnistuneensa. En tunne kovin hyvin kriitikoiden toimintatapoja, mutta kohtaus kriitikon kanssa ennen ensi-iltaa voidaan toivottavasti lukea elokuvan fantasiakohtauksiin.

Lopussa Riggan vetää Birdman-hahmon lopullisesti vessanpöntöstä alas ja lähtee sairaalahuoneesta ikkunan kautta. Sam saapuu, huomaan tyhjän vuoteen ja avoimen ikkunan. Hän katsoo kauhuissaan alas. Siellä ei näy ketään. Sam kohottaa katseensa taivaalle, näkee jotain ja hymyilee. Rigganin kannatti siis luottaa omiin siipiinsä ja tehdä sitä, mitä koki merkitykselliseksi.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat pääosin teatterilavalle, kulisseihin, pukuhuoneisin ja sokkeloisiin käytäviin, mutta jonkin verran liikutaan myös ulkona. Yleensä elokuvien kaupunkinäkymät herättävät minussa halun kulkea sellaisilla kaduilla, poiketa kahviloihin tai istahtaa penkille seuraamaan ohilkulkijoita. Nyt sen sijaan koin äkisti, että en haluaisi olla tuolla. Elokuvan kadut olivat kapeita, likaisia ja meluisia, siis sellaisia kuin kadut suurkaupungeissa yleensä ovat, mutta aivan tavallinen baarikin tuntui absurdilta - sinne ns. normaalin elämän keskelle on rakennettu fantasiamaailma, jossa ihminen voi olla jotain  muuta kuin on. Siis samaan tapaan kuin teatterilavalla. Tämä vahvistaa käsitystäni siitä, että teatteri ja taiteet yleensä ovat eniten totta, ja kyllähän itse elokuvakin näyttäytyi minulle kannanottona taiteen puolesta.


lauantai 7. maaliskuuta 2015

Juhlaviikot

Tänä vuonna helmi-maaliskuussa oli noin kuukauden aikana tavallista enemmän kaikenlaisia perhejuhlia ja muita tapahtumia sekä niin paljon päällekkäisyyksiä, että kolmet syntymäpäivät oli jätettävä väliin. Perhejuhlissa parasta on tietenkin tavata ihmisiä, mutta mukavaa oli nauttia myös hyvästä ruuasta. Esimerkiksi Iitissä  Husulan vintillä pidetyssä Miljan ja Harrin upeassa hääjuhlassa oli tarjolla  Tolvasen pitopalvelun ruokaa, jonka makuja muistelen vieläkin. Onneksi on heitä, jotka viitsivät nähdä kaiken sen vaivan, mitä juhlien järjestäminen vaatii.

Herkkuja oli myös Annakaisan kastejuhlassa Jyväskylässä. 

















Tapahtumien lisäksi viimeksi kuluneiden viikkojen parasta antia on ollut lukeminen. Tartuin sitten minäkin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaan ihan vain sen takia, että huomasin ne kirjaston hyllyssä. Otin yhden, luin, hain lisää, luin, hain lisää, luin.  Nyt olen lukenut sarjasta kirjat 1-4, joista ykkösen kahteen kertaan! Moni tuttu sanoo, että lukeminen on jäänyt vähiin. Minullakin on ollut aikoja, jolloin lukeminen ei ole maistunut, mutta onneksi kyse on ollut ohimenevistä keskittymiskyvyttömyyden kausista. Kyllä lukeminen on niitä tärkeimpiä asioita, mitä elämässä kannattaa vaalia, jos suinkin mahdollista. Ehkä on parasta, että kirjoitan Taisteluni-sarjasta tänne ihan oman juttunsa, kun olen lukenut myös viidennen kirjan. Se on jo suomennettu, joten juhlaviikoilleni on jatkoa tiedossa.


sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Loistava ulkoilusää




 Tänään oli niin tuulista, että sulan maan aikana olisin pysynyt sisällä. Luotin kuitenkin roudan pitävän nyt puut pystyssä ja kävin pariin otteeseen ulkoilemassa. Aamulla lähinnä seisoskelin aukealla pellolla katsomassa, kuuntelemassa ja tuntemassa tuulen voimaa. Oli mahtavaa seurata, kun tuuli pöllytti lunta, ja kun tuulenpyörre tuli vasten kasvoja, hengitys salpautui hetkeksi. Iltapäivällä kävin kävelemässä viiden kilometrin lenkin tietä pitkin. Aukeimmilla pätkillä sain taas tuntea tuulen voiman, välillä metsä suojasi puhurilta. Loistava ulkoilusää!

Tuuli, tuisku, pyry, räntä, sade, vihmonta… hyviä syitä lähteä ulos. Toki nautin kauniistakin päivistä ja tyynistä ilmoista, mutta jotain kiehtovaa ja houkuttelevaa noissa kurjina pidetyissä säätiloissa on. Täällä on onneksi sen verran harvoin vastaantulijoita, ettei kukaan pääse voivottelemaan ”huonossa” säässä ulkoilua, vaan saan ihan rauhassa nauttia kävelystä kaikenlaisilla keleillä.

Ukkosella on viisainta pysytellä sisätiloissa, mutta muuten sään ei pitäisi liiemmin rajoittaa ulkoilua. Itselläni pakkasraja on noin -25 astetta, ja kesähelteillä liikun oikeastaan vain lakkasoilla ja marjametsissä. Kirjoissa ja elokuvissa tuulilla, sateilla ja myrskyillä on symbolista merkitystä. Minulle ne ovat meteorologisia ilmiöitä, mutta voisin selittää niiden viehätystä sillä, että on mukava kulkea vastatuuleen ja silti päästä perille.

 


maanantai 2. helmikuuta 2015

Riskillä mentiin

Vuoden ensimmäinen kuukausi mennä humpsahti kirjoittamisen merkeissä, ja tuloksena on uusi käsikirjoitus Lähde. Sen tulee tulee kantaesittämään meidän paikallinen viihdekuoro Karpalot. Karpalot on minulle aiemmilta vuosilta tuttu yhteistyökumppani, sillä olen tehnyt parikin käsikirjoitusta kuoron konserttiin. Niissä produktioissa (Lähellesi, 2004, Leikisti, 2009) olen sekä valinnut musiikin että kirjoittanut draamalliset osuudet, semmoista musiikkiteatteria siis, jos määritellä pitää. Nyt toimin hiukan toisella tavalla kirjoittamalla muiden valitseman musiikin eli Karpaloiden ohjelmistoon kuuluvien kappaleiden pohjalta.

Sain hyvissä ajoin syksyllä listan kappaleista ja kuvittelin, että äkkiähän niistä jotain tarinaa keksii. Ei se ollutkaan niin helppoa, sillä jostain syystä kyseiset kappaleet eivät minua liiemmin innostaneet. Vaikka kuinka niitä kuuntelin, mieleni teki vetäytyä koko hankkeesta. En kuitenkaan halunnut antaa periksi, vaan lueskelin laulujen sanoja uudelleen ja uudelleen löytääkseni sieltä jotain inspiroivaa. En halunnut toistaa draamaosuudessa laulun tarinaa, vaan etsiä jotain muuta yhteyttä. Kaikenlaisia ideoita ja hataria ajatuksia alkoikin viritä, mutta yhtään sanaa en kirjoittanut. Sitten alkoivatkin jo joulukuusikiireet.

Mitään tarkkaa aikarajaa kirjoittamiselle ei tilaaja ollut määrännyt, mutta itse sanoin jo syksyllä, että eiköhän se ole valmis, kun kuoroharjoitukset tammikuussa alkavat. Kun joulukuu oli jo yli puolenvälin, en  ollut vielä saanut aikaan muuta kuin joukon ideantynkiä ja aihelmia. Mitä tein? Laitoin tilaajalle tekstiviestinä väliaikatietoja, joiden mukaan kässäri on hyvällä mallilla ja kohta puoliin valmis! 

Jälkeenpäin ajateltuna tuo viesti oli tietysti uhkarohkea veto, mutta  kaipa minä itseäni sen verran tunnen, että tiedän, milloin tarinat ovat tulollaan. Eipä siinä sitten muuta tarvittu kuin joulukuusikauden jälkeen pari päivää joutenoloa ja runsaasti kävelyä, niin johan alkoi tarinaa tulla. Vaikka alkutalvesta manasin, että piti tämmöiseenkin taas lupautua, niin nyt olin taas täynnä kirjoittamisen iloa. En voi liikaa kehua kävelyn merkitystä kirjoittamisprosessille. Kun aamulla lähdin kävelylle, sanoin, että käyn hakemassa yhden tarinan, ja aina minä sellaisen myös mukanani toin. Työ valmistui ajallaan ja sai tilaajataholta runsaasti kiitosta, joten olen siitäkin syystä tyytyväinen ja hyvillä mielin.

Lähde koostuu itsenäisistä dialogeista ja yhdestä monologista. Karpaloiden versiossa niitä on yhteensä yhdeksän, lopulliseen versioon niitä tuli kaksitoista. Jokaisessa dialogissa toisena osapuolena on toimittaja, terapeutti tai pankinjohtaja, jotka työnsä puolesta kohtaavat erilaisia ihmisiä eri elämäntilanteissa. Näytelmän nimi Lähde voi tarkoittaa erilaisia lähteitä, mutta sen voi ymmärtää myös käskymuodoksi lähteä-verbistä.

Karpalot ovat aloittaneet Anu Rankilan ohjauksessa Lähteen harjoitukset. En  puutu niihin, vaan suuntaan omat ajatukseni seuraavaan näytelmään. Mutta ihan ensin käyn kävelemässä.