sunnuntai 10. helmikuuta 2019

sirkkakarikarisirkka


Neiti Sirkka Kari ja herra Kari Sirkka tapasivat, rakastuivat ja päättivät mennä naimisiin. Sirkka Kari oli aina ajatellut ottavansa miehensä sukunimen, jos joskus naimisiin menee, mutta nyt hän ei ollut enää varma. Tämän avioliiton myötä hänestähän tulisi Sirkka Sirkka. Olisiko sittenkin parempi, jos hänen omasta sukunimestään tulisi perheen yhteinen sukunimi? Herra Kari Sirkka oli avoin kaikille vaihtoehdoille, mutta hetken aprikoituaan hän totesi, ettei halua olla Kari Kari. Kaksoisnimiäkin he miettivät, mutta kun Sirkka ei halunnut olla Sirkka Kari-Sirkka eikä Kari halunnut olla Kari Sirkka-Kari, he päättivät pitää kumpikin oman nimensä.

Sirkka Kari ja Kari Sirkka ostivat sievän pikkutalon Koivukadulta. Muuttotohinoiden keskellä he muistivat, että kadunreunassa olevaan postilaatikkoon on laitettava nimet. Koska tilaa oli vain sukunimille, laatikon ohi kulkenut naapuruston väki sai pian huomata, että taloon olivat muuttaneet KARI ja SIRKKA. Miksi ihmeessä pelkät etunimet ovat näkyvissä, ihmiset miettivät. Kukaan ei tohtinut kysyä asiaa uusilta asukkailta, mutta naapuruston kesken pohdinta kävi vilkkaana. Lopulta tultiin siihen tulokseen, että kyse oli jostain tietosuojaan liittyvästä uhasta. Pitäisiköhän muidenkin ottaa se tosissaan?

Seuraavalla viikolla postinjakaja ihmetteli, kun Koivukadun varrella ei asunutkaan enää Virtasia, Jokisia, Lahtisia, Purosia ja Järvisiä, vaan Väinöjä, Sylvejä, Ainoja, Leenoja, Helenoita, Iikkoja, Janeja, Kaarinoita ja Mikkoja. Postinjakaja mietti, pitäisikö hänen jättää kaikille vaatimus palauttaa sukunimet laatikoihin. Hetken mietittyään hän antoi asian olla. Pelkät etunimet laatikoissa kertoivat vain Koivukadun kotoisasta yhteisöllisyydestä, eikä hänellä ollut sydäntä mennä sitä Postin ohjeilla rikkomaan. Tietysti välillä tapahtui sekaannuksia, etenkin tuuraajien jakaessa postia. Väinön kirje meni Leenalle, Kaarina sai Mikon paketin, Jani kävi iltalenkillään viemässä Helenalle tämän saaman kortin. Eivät ihmiset olleet moksiskaan, eikä kukaan tehnyt valituksia postiin. Siinähän sitä oli hyvä tilaisuus jutusteluun, kun toimitettiin postia oikeisiin osoitteisiin. Tarjottiin teetä vaivanpalkaksi, löydettiin yhteisiä harrastuksia, tutustuttiin ja tykästyttiin.

Kun muuttokiireet olivat hellittäneet ja koti oli saatu kuntoon, Sirkka Kari ja Kari Sirkka lähtivät iltakävelyn merkeissä tutustumaan lähistöön. Kaunista ja idyllistä, he totesivat tyytyväisinä. Vain yksi asia kummastutti. Miksi postilaatikoissa oli asukkaiden etunimet? Sen täytyy olla jokin paikallinen vitsi, he ensin arvelivat, mutta halu kuulua joukkoon oli niin vahva, että he päättivät noudattaa tapoja. KARI ja SIRKKA sai lähteä, ja tilalle tuli SIRKKA ja KARI.

Sirkka Kari ja Kari Sirkka olivat aktiivisia ja ahkeria ihmisiä, joiden työt kulkivat kotiin asti. Puhelimet pirisivät ja piipittivät aamusta iltaan. Sirkka Karilla oli tapana vastata työkännykkään Kari ja privaattipuhelimeen Sirkka. Samoin Kari Sirkka vastasi tilanteen mukaan välillä Kari ja välillä Sirkka. Joskus he joutuivat vastaamaan toistensa puheluihin:
         – Kari Sirkan puhelimessa Sirkka Kari.
         – Sirkka Karin puhelimessa Kari Sirkka.
Talossa tiskikonetta asentanut putkimies olikin pian ihan sekaisin. Tuhannet sirkat ja karit ja karisirkat ja sirkkakarit surisivat kuin mehiläiset hänen korvissaan, kun hän urakan päätteeksi syöksyi ulos, kiiruhti autolleen ja ajoi pois. Kun hän myöhemmin yritti kirjoittaa käynnistään laskua, hän sai elämänsä ensimmäisen migreenikohtauksen. Tiskikone hyrrää tasaisesti, mutta Sirkka Kari ja Kari Sirkka eivät vielä tänäkään päivänä ymmärrä, miksi putkimies ei koskaan lähettänyt laskua.  

Sirkka Kari ja Kari Sirkka ovat kieltämättä työkeskeisiä ihmisiä, mutta kyllä he osaavat myös lomailla. Tälläkin viikolla he ovat Madeiran lämmössä ja pitävät visusti puhelimet suljettuina. Eivät he myöskään jaa matkakuviaan ja -kuulumisiaan somessa, vaan ostavat tavallisia postikortteja ja lähettävät niillä terveiset ystävilleen ja läheisilleen. Sirkka Karin sukulaisille terveisiä lähettävät Sirkka ja Kari, ja Kari Sirkan sukulaiset saavat maisemakortin Karilta ja Sirkalta.

Aina silloin tällöin joku huomauttaa hyväntahtoisesti naureskellen heidän nimistään. Itse he eivät näe niissä mitään erityistä, mutta he noudattavatkin vanhan lorun ohjetta: mitä nimestä, olkoon mikä vaan, kunhan aina kullaksi kutsutaan. 


keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Matkustelua


Onpa taas tullut kierrettyä maailmaa! En erityisemmin suunnitellut matkakohteita, vaan olen vain tarttunut tilaisuuksiin ja antanut sattumankin johdatella. Parin viime kuukauden aikana olen käynyt muun muassa Lähi-idässä, Albaniassa, Norjassa, Yhdysvalloissa, Afrikassa, Saksassa. Australiassa ja Alaskassa, ja kaikkialla olen tavannut tosi mielenkiintoisia ihmisiä. Helppoa elämää en ole juuri nähnyt, ja monen tapaamani ihmisen kohtalo on kyllä ollut kohtuuttoman kova.

Alaskassa oli muuten pirusti lunta, pakkanen tunki seinänrakosista sisään ja sitten ruokakin kävi vähiin. Jos ei sitä isoa hirveä olisi kaadettu eivätkä naapurit tarjonneet apuaan, nälkäkuolema olisi tullut ennen kevättä. Afrikan-matkalla iloani pilasi se, että jouduin kuuntelemaan törkeitä ja ylimielisiä kommentteja paikallisista ihmisistä. Aina silloin yritin keskittyä vain karttaan ja maisemien ihailuun. Reissun kokokohta oli se, kun aivan yllättäen tapasin erään ahvenanmaalaisen  merikapteenin ja hänen rouvansa, jotka olin vuosia sitten tavannut matkallani Englannin kanaalissa, missä tuon kapteenin ohjaama laiva haaksirikkoutui. Kuulin jo silloin, että he muuttaisivat Afrikkaan, ja siellä he totta vieköön olivatkin!

Norjassa tapasin nuoren sijaisopettajan. Olin tavannut hänen aiemmillakin reissuilla ja pitänyt kovasti, mutta nyt hän oli kyllä niin ikävä ihminen, että monta kertaa meinasin häipyä kesken matkan. Kestin kuitenkin loppuun saakka aivan kuin olisin halunnut varmistaa, ettei hän tekisi mitään typerää, mutta eipä minulla ollut keinoja puuttua hänen tekemisiinsä ja käytökseensä. Saattaa tosin olla, että hän huomasi paheksuvat katseeni ja sen takia yritti kovasti selittää tekojensa oikeutusta. Hän oli kyllä poikkeus, sillä yleensä kyllä pidän kohtaamistani ihmisistä. Niin viisaita, rohkeita, voimakkaita! Usein vahvistun itsekin seuratessani, miten monet kulkevat pää pystyssä ja ihmisyyttään kadottamatta koettelemustensa läpi.

Viime aikoina olen matkoillani joutunut sodan melskeisiin muun muassa Lähi-idässä, Albaniassa, Saksassa ja Kosovossa. En minä tieten tahtoen sota-alueille matkusta. Joskus olen jopa torjunut tarjotun matkalipun, jos se olisi vienyt konfliktien keskelle. Aina ei kuitenkaan matkaan lähtiessään tiedä, minne joutuu, ja silloin olisi raukkamaista kääntyä kesken kaiken takaisin, jos muu matkaseurue kulkee kohti maanpäällistä helvettiä. Enhän minä siellä ketään voi auttaa, mutta toki myötätunto kasvaa ja ymmärrys maailmasta ja ihmisestä lisääntyy. Sen verran minulla kuitenkin on itsesuojeluvaistoa, että yritän ihan vain yöunia varjellakseni pysytellä poissa pahimmista paikoista.  

Välillä on muutenkin hyvä ottaa kevyemmin, pysytellä kotimaassa ja rupatella kiinnostavien ihmisten kanssa. Tykkään itse pohdiskella kaikkea mahdollista, joten arvostan keskusteluja, jotka avaavat asioihin uusia näkökulmia. Kaikesta ei aina tarvitse olla samaa mieltä, tärkeämpää on kuunnella toista ja yrittää löytää erottavien tekijöiden sijaan kaikki se, mikä meitä yhdistää. Mutta vaikka olen matkoillani nähnyt yhtä sun toista, en kuitenkaan ole menettänyt uskoani ihmiseen. Päinvastoin! Mitä meillä muka muuta on kuin toisemme?

Seuraavaksi aion tehdä pienen matkan ihan täällä koto-Suomessa. Hyllyssäni on näet matkaliput Pohjanmaalle, selluloosalta lemahtavaan satamakaupunkiin. Olen aika innoissani, sillä Pohjanmaalla on aina ollut tosi kiinnostavaa käydä.


Lisätietoja viime kuukausien matkakohteistani ja -kumppaneistani löytyy täältä: 

Rafael ja Jörn Donner, Ennen kuin olet poissa. Kirjeitä pojalta isälle, isältä pojalle.  
Antti Hurskainen, Välinpitämättömyys.
Liane Moriarty, Hyvä aviomies.
Karl-Ove Knausgård, Poissa päiväjärjestyksestä.
Moshin Hamid, Exit West
Pajtim Statovci, Tiranan sydän.
Irja Sievinen, Kalle, Adolf ja minä. Autolla halki Afrikan.
Alice Munro, Kerjäläistyttö
Hildegard Knef, Lahjahepo.
Kosola, Susinukke, Varisto: tutkielma tyhjyydestä hyllyjen takana
Lars Sund, Kolme sisarta ja yksi kertoja: nelinäytöksinen romaani
Lars Sund, Missä musiikki alkoi
Päivi Alasalmi, Koirapäinen pyöveli
Nir Baram, Hyviä ihmisiä
Ivey, Eowyn, Lumilapsi
Matkalippuja ympäristöystävällisille reissuille.


tiistai 15. tammikuuta 2019

Kirjoittajan elämää

- Eipä ole sinuakaan näkynyt, tuttava totesi, kun pitkästä aikaa törmäsimme. (Blogini lukijat voisivat sanoa samaa.) Vastaan, että olen silti ollut koko ajan olemassa ja kokenut yhtä sun toista, vaikka en ole asioistani turuilla ja toreilla kertonut. 

- Vieläkö sinä kirjoitat? tuttava kohta jatkoi. 

Jos kirjoittaminen tarkoittaa uuden näytelmätekstin naputtelua, en ole kirjoittanut lähes vuoteen. Jos kirjoittaminen tarkoittaa edes näytelmän määrätietoista suunittelua, en ole tehnyt sitäkään. Viimeisin näytelmäni, Tyranni, valmistui reilu vuosi sitten, ja seuraavaan minulla oli jo idea valmiina. Ehdin kirjoittaa näytelmän alkua useamman kohtauksen verran, kunnes myönsin itselleni, ettei se ollut sitä, mitä tavoittelin. Sitten oltiinkin jo keväässä ja kesässä, ja minulla oli mielenkiintoisempaa tekemistä kuin rakentaa kohtauksia henkilöille, joista en edes pitänyt. Henkilöiden rakastaminen on ehdoton edellytys hyvän tarinan luomiselle, joten oli silkkaa viisautta deletoida käsikirjoitus ja keskittyä puutarhatöihin, ystävien tapaamiseen, metsissä kulkemiseen, kesään! Kun muistelen viime vuotta,  mieleen nouseekin ensimmäisenä huippuhieno kesä, ihanat kohtaamiset ihmisten kanssa, marjametsät ja ne hellepäivät, jotka eivät olleetkaan kauheita, vaikka en ole koskaan kuumasta säästä tykännyt. 

Syksyllä ja loppuvuodesta elämään ilmantui sitten uudet kommervenkit, jotka estivät kirjoittamiseen keskittymisen. En kuitenkaan ole kokenut kirjoittamattomuuden tuskaa tai huonoa omaatuntoa, vaan olen ollut hyvin levollisin mielin. Tämä tauko on ollut tärkeä, ja nyt alan olla valmis kirjoittamaan "oikeasti" enkä vain pyörittelemään ideoita. Niitähän pääni tuottaa enemmän kuin tarvitsen tai ikinä pystyisin näytelmiksi jalostamaan. Itse asiassa ideoita syntyy niin paljon, että suhtaudun niihin turhankin huolettomasti enkä läheskään kaikkia kirjaa muistiin. Muistikirjoihinkin on viime aikoina kertynyt enemmän piirustuksia kuin tekstiä.

Piirroksissa on toistunut sama aihe, jonka syntyä en osaa selittää: paksuihin vaatteisiin kerrospukeutunut nainen. Jos kuvassa on muita ihmisiä, he ovat pienissä porukoissa taustalla. Olen ajatellut, että kuvat kertovat ikuisesta ulkopuolisuuden tunteestani tässä ihmisten maailmassa, mutta siinähän on selvästi näytelmäkirjailija, joka etsii näytelmänsä henkilöitä. Tapahtumapaikkakin tuntuu olevan vielä hakusassa.



Eikö täällä autiomaassa todellakaan ole ketään? kirjailija ihmettelee.
Ei ristinsielua missään.
Tuolla on pari tyyppiä, mutta  niiden jutut ei nyt kiinnosta.

Mutta mitäs tuolla tapahtuu? Ja keitä on nuo kaikki tyypit on? Nyt alkoi kiinnostaa.                                














keskiviikko 22. elokuuta 2018

Tomaatteja, tomaatteja, joka puolella tomaatteja!


Keväällä puutarhaharrastajat kasvattivat ikkunalaudoillaan taimia jos jonkinmoisia ja jakoivat niistä ihastuttavia kuvia somessa. Katselin kuvia, mutta innostus ei tarttunut. Olen kyllä taimikasvatusta aiemmin harrastanut, mutta luopunut siitä ainakin toistaiseksi. Tietysti olisi ihanaa alkaa jo maaliskuussa tiputella siemeniä multaan, mutta meillä ei ole edes ikkunalautoja taimipurkeille eikä muutenkaan liikaa tilaa, joten viime vuosina olen ostanut valmiina taimina ne vähät, mitä ei voi suoraan maahan siemenistä kylvää. Kasvihuoneeseen olen ostanut tomaatin ja kasvihuonekurkun taimia ja kompostin päälle yhden kurpitsan. Viime vuonna tomaatteihin iski rutto, joten tänä vuonna ostin vain kolme tomaatintainta ja istutin ne kasvihuoneen ulkopuolelle, eteläseinustalle. En haluaisi vetää hätäisiä johtopäätöksiä kasvihuoneviljelijän taidoistani, mutta pakko todeta, että niistä kolmesta ulkona kasvaneesta tomaatista tulee enemmän satoa kuin aiempina kesinä kasvihuoneen 6-8 taimesta.

Eikä siinä vielä kaikki!

Heinäkuun alkupuolella valpas kesävieraamme Hanna ihmetteli ulkona papupenkistä nousevia, parinkymmenen sentin mittaisia tomaatintaimia. En ollut niitä siihen kylvänyt enkä istuttanut, mutta siinä ne kuitenkin kasvoivat. Sitten huomasin niitä avomaankurkkupenkissä ja jopa pihakukkaruukuissa. Joitain revin pois, monia jätin ajatellen, että mahtuuhan ne siinä koristeena olemaan. Ei tullut mieleenkään, että niistä ehtisi satoa tulla, mutta noin kuukauden kuluttua niissä oli jo raakileita, ja nyt vain odottelen pyytämättä ja yllättäen tulleiden tomaattien kypsymistä. Luultavasti olen heittänyt vanhentuneiksi olettamani tomaatinsiemenet puutarhakompostiin, mistä  ne sitten ovat mullan mukana päätyneet pitkin pihaa ja kasvimaita. Tavallisena kesänä ne tuskin olisivat satoa ehtineet tehdä, mutta hellekesä on vauhdittanut kasvua. Lämmin sää selittänee ainakin osin myös sen, että taivasalla kasvaneet tomaatin menestyivät tänä kesänä niin hyvin.

Muutenkin voin kotitarveviljelijänä olla tyytyväinen kuluneeseen kesään. Pientä vastoinkäymistä oli lehtikaalin ja lantun kanssa, kun otin harson liian aikaisin pois ja ötökät iskivät. Niitin lehtikaalit viikatteella enkä odottanut enää satoa, mutta nyt niissä kasvaa uusia, terveitä lehtiä. Punajuuri, pavut, sipulit, palsternakka, peruna, porkkana ja kurkut ym. kasvoivat kuivasta kesästä huolimatta hyvin.

En tiedä, mihin oikein vertaan, kun aina sanon, että minulla on vain pieni kasvimaa. Ehkä on parempi sanoa, että se on just sopivan kokoinen: sen hoitaminen tuottaa pelkkää iloa ja sen sadon jaksaa syödä. 

Yllätystomaatti avomaankurkkupenkissä.

maanantai 20. elokuuta 2018

Mustikkavuosikatsaus



Alkuun näytti siltä, että mustikkasato jää tosi pieneksi, sillä monet vanhat paikat olivat tyhjiä. Kiertelin metsiä ennakkoon jonkin verran, mutta vain yhdessä pienessä metsikössä näytti olevan marjaa. Ostajiakin olisi ollut heti kauden alussa, mutta kehotin kyselemään muualta, sillä minulta ei liikenisi myyntiin, hyvä jos edes itselleni löydän riittävästi. Sitten alkoivat helteet. Kun niistä ei näyttänyt tulevan loppua, tajusin, että metsään on mentävä mutta käytettävä hyväksi päivän viileämmät hetket. Niinpä heräsin aamulla viideltä, lähdin sangon ja vesipullon kanssa metsään, keräsin muutaman tunnin ja palasin vaatteet hiestä märkinä kotiin. Sangollisen keräämisessä meni pahimmillaan neljä tuntia. Hitaus johtui osittain marjojen vähyydestä, osittain kuumuudesta, joka pakotti verkkaiseen liikkumiseen. Sitten tuli harvinainen sadepäivä. Sen virkistämänä lähdin metsään ilman sankoa ihan muuten marjapaikkoja etsimään, ja löysinkin sellaisen, mistä riitti mustikoita sekä itselleni että muutamille ostajille. Sen jälkeen menivät myös monet illat marjastuksen merkeissä. Keräsin myös juolukoita omaan käyttöön. Niitä en ole koskaan myynyt, koska kerään ne aina käsin ja myyntihinta olisi siksi hirmuinen.

Mustikkametsässä tulee aika ajoin vastaan niin hyviä mättäitä, että se panee huokaisemaan ilosta. Miten yltäkylläinen on maailma! Samalla iskee myös jonkinlainen ujous, nöyryys tai mikä liekään, joka estää käymästä oitis mättään kimppuun. Ei, ensin on kerättävä mättään ympärillä harvakseltaan kasvavat marjat ikään kuin osoituksena siitä, ettei marjastaja ole ahne, vaan arvostaa myös sitä pientä mustikkaa, joka yksinään roikkuu varvussaan. Vasta kun nämä kaikki on kerätty, on aika poimia talteen mättään runsas sato. Joskus taas käy niin, että lähtee vaikkapa hakemaan sankoa ja joutuu jättämään hyvät marjamättäät kesken. Kun sitten muutaman minuutin päästä palaa täsmälleen samaan paikkaan mutta hiukan eri suunnasta, marjoja ei näykään. Piiloonko ne kipittivät? Ei, vaan ne näkyvät tietystä suunnasta paremmin.

Keski-Suomenkin korkeuksilla alkaa mustikkakausi olla ohi. Poikkeuksellisen makeat marjat ovat alkaneet menettää makuaan ja muuttua vetisemmiksi. Vielä niitä voi aamupuuroon tai piirakkaan käydä keräämässä, mutta ei enää säilöttäväksi.

Nyt joku luulee, että onpa helppoa, kun voi vain mennä metsään ja tulla täysien sankojen kanssa kotiin. Voin vakuuttaa, että jos yleensäkin näen marjojen eteen aika paljon vaivaa, niin tänä vuonna tavallistakin enemmän. Vaikka keräsin vain aamuin illoin, hikistä oli. Juolukkasuolla sain kerralla viisi ampiaisenpistoa. Ja vaikka asun metsän keskellä, mustikkamaat eivät ole ihan nurkalla, vaan välillä hankalienkin matkojen takana. Toisaalta marjastus on itselleni sellainen intohimo (tai addiktio, niin kuin mieheni naureskellen sanoo), että vaivannäkö kuuluu asiaan ja on jopa osa sitä suunnatonta iloa, mitä marjastus minulle tuottaa. On myös hyvä, etten kauden alussa tiennyt, missä kaikkialla marjoja oli. Juuri kun kuvittelin, että marjat loppuivat, huomasin aina uusia houkuttelevia marikoita ja sain syyn palata metsään taas seuraavana aamuna. Tuntui kuin metsä olisi pitänyt minua otteessaan ja sanonut, että kerää ensin tästä sankosi täyteen, niin sitten minä näytän sinulle seuraavat mättäät. Mitäpä siinä muuta voi kuin kerätä ja kiittää.


Juolukkasuo.

keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Käykää pöytään!



Noudatin kyläpaikassa emännän kutsua ja istuuduin ruokapöydän ääreen. Katselin kauniisti aseteltuja runsaita antimia ja ihastelin ääneen. Nälkä heräsi, kun suolaiset, mausteiset ja makeat tuoksut leijailivat ilmassa. Pian tunsin kuitenkin oloni hiukan oudoksi istuessani siinä yksin, sillä emäntä ja muut vieraat pyörivät ja hyörivät pöydän ympärillä.  Eivätkö he osaa valita istumapaikkaansa, minä ajattelin, kunnes tajusin. Eivät he etsineet paikkaansa, vaan kokeilivat sopivia kuvakulmia valokuvatessaan tarjolla olevia ruokia. Tuntui kuin olisin tehnyt etikettivirheen. Olin kuin se Hollywood-komedian nuori mies, joka tapaa tulevat appivanhempansa ensimmäistä kertaa yhteisellä päivällisellä ja yrittää antaa hyvän kuvan itsestään. Juuri kun tarttuu salattikulhoon, hän tajuaa muiden mulkoilusta, että tässä perheessä ateriaa edeltää yhteinen ruokarukous. Nolona hän sitten irrottaa kätensä kulhosta ja painaa päänsä. Mutta siinä missä ennen painettiin päätä alas ja lähetettiin rukous kohti taivaita, nykyisin painetaan katse kohti puhelimen ruutua ja kohta on pizzan kuva jossain pilvessä. Minä en kyläpaikassa ollut ehtinyt kulhoon tarttua, joten riitti, että nojauduin taaksepäin ja yritin antaa kuvaajille tilaa tallentaa pöydän antimet.

Ruokien kuvaaminen on hyvin yleistä, ja aina mukana oleva puhelin tekee mahdolliseksi jakaa ateriahetken vaikka koko maailman kanssa. Toivottavasti runsas kuvaaminen ilmentää myös ruuan arvostamista. Kun ravinnosta on ollut puutetta tai sen hankkiminen on ollut vaivalloista, jokainen ateria on varmasti synnyttänyt iloa ja kiitollisuutta. Myös yltäkylläisyydesssä elävillä on syytä olla kiitollisia jokaisesta ateriasta, sillä ovathan kaikki edelleen yhtä riippuvaisia ravinnosta kuin kivikauden ihmiset. 

Hyviin tapoihin kuuluu kiittää ruuasta aterian jälkeen, ja usein etenkin vierailta odotetaan kiitoksia ja kehuja myös ruokailun aikana. Kristilliseen perinteeseen sen sijaan on kuulunut siunata ruoka ennen ateriaa. Ainakin minun sukupolveni muistaa koulun ruokarukouksen, jossa pyydettiin Jeesusta siunaamaan ruoka. En muista, miten minä sen siunaamisen silloin käsitin. Kaiketi koin sen liittyvän siihen, mitä olin jo kotona oppinut: ruoka on arvokasta ja pyhää. Kristityille siunaaminen tarkoittaa kuulemma Jumalan läsnäoloa ja huolenpitoa tässä maailmassa eli jos tulkitsen oikein, siunaamalla kiitetään ja samalla pyydetään, että ruokaa riittäisi jatkossakin. Vaikka olen uskonnoton, siunaamisen ajatus ei tunnu lainkaan vieraalta. Itselleni se tarkoittaa kiitollisuutta, hyvän toivomista ja hyvään uskomista. 

Vaikka en siis itse ruokien kuvaamista harrasta, en koe sitä mitenkään häiritsevänä, enemmänkin mielenkiintoisena ilmiönä. Ehkä ateriansa kuvaavat jatkavat (tiedostamattaan?) siunaamisen perinnettä. Sen sijaan minua häiritsee, jos joku alkaa pilata pyhää ruokahetkeä saarnaamalla siitä, mikä on terveellistä/epäterveellistä, mitä saa/ei saa/pitää syödä. Sellaiset puheet voin onneksi kuitata sanomalla, että kiitetty olkoon ruokamme.



Ruoan kuvaamista Wumon eli M. Wulffin ja A. Morgenthalerin tapaan/HS 22.5.2018

        














sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Näätä, kettu ja rusakko



Kalenterin mukaan on kevät ja siltä se tuntuukin, vaikka lunta on vielä paljon, paljon, paljon.
Aurinko toki sulattaa sitä tehokkaasti, mutta ihan välleen ei meidän patiolle kanneta pöytää ja tuolia eikä laiteta kesäkukkia.

Jokohan tuossa voisi juhannuksena kahvit juoda?




















Kevään etenemisen lisäksi olemme viime päivinä saaneet seurata eläimellistä menoa pihalla. Koska meillä ei ole koiraa eikä muitakaan kotieläimiä, metsän eläimet uskaltavat tulla hyvinkin lähelle. Viikko sitten pihaan juoksi näätä puoli yhdeksän aikaan aamulla. Käsittääkseni näätä saalistaa vain öisin, mutta ehkä se oli jäänyt nälkäiseksi, koska oli liikkeellä niin valoisaan aikaan. Koivun oksaan ripustettu talimakkara näyttikin kovasti kiinnostavan, mutta siihen se ei ylettynyt. Seuraavana iltana näätä juoksenteli hämärän aikaan puutarhassa sinne tänne, kunnes pian hävisi metsään.

Eläimellinen meno jatkui pari päivää sitten illalla, kun huomasin puutarhassa ketun ja seurasin sen menoa ikkunasta. Äkkiä kettu pysähtyi ja valpastui, katse oli suunnattuna lintujen ruokintapaikalle. Samassa sieltä pinkaisi rusakko juoksuun, mutta juoksuun lähti myös kettu. En tiedä, pelastiko rusakko henkensä vai saiko kettu illallisen, mutta tuollaisen tapahtuman todistaminen oli kyllä aika huikeaa.

Muuta mainittavaa täällä ei sitten olekaan tapahtunut:)