perjantai 7. huhtikuuta 2017

Halldòr Kiljan Laxness





Monen monta vuotta kirjahyllyssäni on lukemisvuoroaan odottanut Hallgrìmur Helgasonin romaani Islannin kirjailija. Takakansitekstin mukaan se kertoo kirjailijasta, Einar J. Grìmsonista, joka kuoltuaan joutuu itse luomaansa maailmaan, kirjoittamansa kirjan sivuille. Grìmssonin  esikuvana on ollut Halldòr Kiljan Laxness, ja romaani, johon Grìmson harhautuu, on Laxnessin Läpi harmaan kiven. Sen olen lukenut joskus kauan sitten hamassa nuoruudessani. Aina kun Helgasonin romaani sattui silmään, päätin, että minun on ensin luettava uudestaan Läpi harmaan kiven, mutta enhän minä sitä muistanut koskaan kirjastossa käydessäni. Islannin kirjailija sai siis odottaa ja odottaa, kunnes pari viikkoa sitten tein omasta kirjahyllystäni varsinaisen löydön: Läpi harmaan kiven. Siinä se oli, hiukan rähjääntyneenä pokkaripainoksena, takakansi kadonnut, etukansi teipillä kiinni, mutta kaikki sivut tallessa ja ehjinä, 531 sivua pientä pränttiä.

Arvelin, että työläs luku-urakka on edessä, mutta romaani vetäisi kyllä äkkiä mukaansa, ja luin sitä samaan aikaan sekä ahmien että joka lauseesta nauttien. Pidin kyllä Laxnessista jo nuorena, mutta nyt Läpi harmaan kiven kosketti todella syvältä. Romaanin alkuperäinen nimi tarkoittaa itsenäistä kansaa, ja suomennoksen nimi kuvaa sitä, että mitä tuo itsenäisyys yhden ihmisen kohdalla tarkoittaa: ankaraa raadantaa keneltäkään apua pyytämättä, tarjottu apu torjuen, vanhat jumalat on hylätty, uusiin ei ole luottamista.

Laxnessin romaanissa köyhyys on äärimmäistä ja olosuhteet karut, mutta vastapainona on kaunis luonto, pienet hyvät hetket elämässä ja ihmisten outo tyyneys kaiken keskellä. Laxness on myös suuri humoristi. Pitkin matkaa romaanissa on ajatuksia, joita nykyään näkee lähinnä vain jossain kiitollisuutta tai mindfulnessia käsittelevissä elämäntapaoppaissa.

Hänellä ei ollut tapana valittaa menetyksiään, muutamilla se on tapana, mutta ihmisen tulee iloita siitä, mitä hänellä on, tai oikeastaan siitä, mitä hänelle jää, kun hän on menettänyt sen mitä hänellä on, niin ajatteli Suvituvan Bjartur.

Vastaavaan ajatukseen kiitollisuuden merkityksestä törmäsin äskettäin Anni Bloqvistin romaanissa Meri yksin ystäväni. Näin miettii uneton kertojahenkilö, jonka mies ja poika ovat hukkuneet kalastusmatkalla:

Yön on oltava näin pitkä, jotta voisin nähdä, muistaa ja ymmärtää, ettei minulla ole täällä mitään omaa. Minun täytyy kiittää kaikesta mitä olen saanut omistaa. Kaikesta mitä minulla vielä on tallella. Minun pitää kiittää niin paljosta.

Mihin me tarvitsemme elämäntaito-oppaita, kun meillä on kaunokirjallisuus!

Läpi harmaan kiven -romaanissa kansa uskoo vielä kummituksiin ja noituuteen, vaikka virallisesti harjoitetaan kristinuskoa. Tuota kahden näkemyksen välillä keikkumista ja uuden omaksumisen vaikeutta kuvaa hyvin Isä meidän -rukous, jonka hautajaisvieraiksi tulleet miehet joutuvat itse lausumaan arkun äärellä, sillä laiska pappi ei ollut viitsinyt lähteä pitkään matkaan siunausta toimittamaan.

Isä meidän, joka olet taivaissa, jossain niin äärettömän kaukana ettei kukaan tiedä missä sinä olet, melkein kuin ei missään, anna meille tänä päivänä yksi ainoa pikku murunen ruokaa, sinun kunniasi tähden, ja anna meille anteeksi, jos emme saa maksetuksi velkojamme kauppiaalle ja lainanantajalle, mutta ennen kaikkea päästä meitä siitä kiusauksesta, että pyrkisimme hyville päiville, sillä sinun on valtakunta.

Siinäpä teologeille pohdittavaa!

Läpi harmaan kiven -romaanin jälkeen luin Laxnessin teokset Salka Valka ja Atomiasema ja olin entistäkin vakuuttuneempi, että kyllä Laxness oli Nobelinsa ansainnut. Erityisen kiinnostavia ovat romaanien päähenkilöinä olevat naiset, jotka eivät taivu alistettuun naisen osaan vaan kykenevät nousemaan oman elämänsä aktiivisiksi toimijoiksi.  




Kovia kokenut kirjastoni helmi. 
















Luin vihdoin myös Helgasonin Islannin kirjailijan. Äh! Se oli aika työläs luettava, paikoin toki hauska, mutta suurimmalta osin tylsä. Sitä on sanottu luomisprosessin kuvaukseksi, mutta minusta se vaikutti enemmän kirjailijan sekavalta unelta. En myöskään anna Helgasonille anteeksi sitä, että hän likasi sen, mikä oli Suvituvan Bjarturin elämässä kauneinta. Luulen, että Helgasonin kirja lähtee kiertoon, mutta Laxnessin romaanit jäävät kirjahyllyyn, jotta voin niihin palata uudelleen.



sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Kotipeili





Kotipeili 25.2.2017i
Kylläpäs oli Keskisuomalaisen asuntoliitteen myynti-ilmoituksissa taas kivoja tarinoita asumisesta.




”Mukavat näkymät pihapiiriin.”
Tämä kerrostalokämppä on oivallinen koti kerrostalokyttääjälle, joka haluaa seurata naapureidensa liikkeitä. Toivottavasti näkymä kattaa myös roskakatoksen, parkkialueen, tupakkapaikan ja lasten hiekkalaatikon, ettei kyttääjän aika tule pitkäksi.

”Erillisessä keittiössä on mainiosti tilaa vaikkapa ruokapöydälle.”
Onko siis muitakin mahdollisuuksia kuin ruokapöytä? Höyläpenkki? Vene? Hevonen?

”Asunnon vaatehuoneessa riittää tilaa isommallekin perheelle.”
Näinkö Suomessa aiotaan ratkaista paperittomien asuntokysymys?

”2014 valmistunut talo maalaismaisemassa. Talon sisäpinnat, keittiö, ph ja sauna remontoitu tyylikkäästi 2017.”
On mahtanut olla railakasta menoa uudessa talossa, kun jo kolmen vuoden kuluttua on pitänyt remonttiin ruveta. Tavallisempaa lienee, että kolmessa vuodessa ei saada edes viimeisiä lattialistoja paikoilleen.

”Asunnosta pääsee Jyväskylän keskustaan muutamassa minuutissa.”
Ikuisuuskysymys: paljonko on muutama? Kävellen 30 minuuttia, autolla 5 minuuttia + se aika, kun sieltä asunnolta kävelee autolle.

”Rakentaminen alkaa kesäkuussa ja arvioitu valmistuminen huhtikuussa 2017.”
Talo voi siis valmistua jo ennen aloittamista! Voiko sinne jo muuttaa huhtikuussa? Pitääkö kämppä tyhjentää, kun sitä aletaan rakentaa?

”Neliöt on otettu hyötykäyttöön ja näin makuuhuoneesta saatu tilava, jossa mahtuu oleskelemaan vähän isommallakin porukalla.
Makuuhuoneessa isommallakin porukalla? Hmm...

”Yläkerrassa kaksi makuuhuonetta ja suihku, joten nuorisokin voi asustella siellä kuin omassa talossa.”
Jos nuorisolle hommaa myös jääkaapin ja mikroaaltouunin, ylä- ja alakerran väet voivat elää toisistaan tietämättä vaikka vuosikausia, kunnes he jonain päivänä törmäävät toisiinsa ja kysyvät: Keitä te olette?! – Sinänsä ihan hyvä kysymys myös niille nuorille ja vanhemmille, jotka asuvat oikeasti yhdessä.








,
                     


tiistai 3. tammikuuta 2017

Kirjoittajan syksy



Viime syksy oli sillä tavalla erilainen, että pitkästä aikaa minulla ei ollut enää opetustehtäviä, sillä luovuin niistä vähistäkin, koska... niin, miksi? Ei ollut järkisyitä, vaan vahva halu keskittyä omaan kirjoittamiseen. Olin jo pari vuotta kokenut, että käytin muiden kirjoittamiseen liikaa sitä aikaa, jonka olisin halunnut käyttää omiin käsikirjoituksiin. Muutaman kirjoittajapiirin vetäminen ei tietenkään tunteina laskettuna ollut mahdottoman suuri juttu, mutta muutoin nuo ryhmät olivat iso osa elämääni. Vielä on liian aikaista sanoa, mitä tästä ratkaisusta seuraa, mutta hetkeäkään en ole katumusta tuntenut. Miinuspuolelle voin kuitenkin laskea sen, että jään ilman niitä keskusteluja, joita ryhmissä käytiin. Olihan ne joskus aika huikeita iltoja, kun opiskelijoiden tekstien pohjalta päädyttiin käsittelemään kaikkea mahdollista ihmiseloon kuuluvaa.

Entä se omaan kirjoittamiseen keskittyminen? Syksyllä viimeistelin yhden näytelmän, joka oli jo kesällä saanut ensi-iltansa mutta johon halusin tehdä vielä joitain pieniä muutoksia. Perfektionismia? Voi sen niinkin sanoa, mutta itselleni on tärkeää kirjoittaa tekstiä niin kauan, että en enää halua muuttaa siitä mitään. En tietenkään kuvittele, että teksti tulisi hiomalla jotenkin täydelliseksi, sellainen olisi mahdotonta. Kirjoitan niin kauan, että käsikirjoitus ikään kuin sulkeutuu minulta ja toivoakseni avautuu niille, jotka alkavat sitä toteuttaa.

Loppusyksystä kirjoitin myös kokonaan uuden näytelmän, jonka ideaa ja juonta olen pyöritellyt mielessäni jo monta vuotta. Intensiivisen kirjoittamisen jälkeen käsikirjoitus saa nyt hautua rauhassa, kunnes olen valmis palaamaan sen pariin ja katsomaan, mitä tulikaan ryöpsäytettyä. Tässä vaiheessa olisi varmaan normaalia hankkia käsikirjoitukselle ulkopuolinen lukija. Kokemus on kuitenkin opettanut, että parempi antaa ajan kulua, kunnes itse olen kässärin suhteen niin ulkopuolinen, että voin sitä kriittisesti tarkastella. Joskus tilanne oli se, että en halunnut antaa keskeneräistä käsikirjoitusta kenenkään luettavaksi. Sitten olisin ollut siihen valmis, mutta ketään ei kiinnostanut lukea saati kommentoida niin nopealla aikataululla kuin mitä kirjoittamisprosessini olisi vaatinut. Jos kirjoittaisin proosaa, lukijoita olisi varmaan helpompi löytää, mutta moni nostaa kädet pystyyn näytelmäkäsikirjoituksen edessä. Nyt olen onneksi löytänyt hyvän, omaan kirjoittamiseeni sopivan tavan saada palautetta. Kirjoitan, kunnes teksti lähes sulkeutuu minulta. Sen jälkeen luemme sen ääneen pienessä ja luotettavassa porukassa, jonka reaktioiden perusteella tiedän, vieläkö on syytä tehdä muutoksia. 

Kirjoittamiseen keskittyminen ei tarkoita, että päivät pitkät istuisin tässä koneen äärellä näytelmiä naputtelemassa. Itse asiassa en edes halua kertoa, miten vähän käytän aikaa sellaiseen. Minun teokseni syntyvät enemmän metsässä kuin kirjoituspöydän ääressä. Uusi vuosikin on alkanut arkisissa puuhissa, varastojen järjestelyssä ja runsaassa lukemisessa, mikä kuitenkin enteilee sitä, että pian on taas kirjoittamisen aika. Iloitsen myös siitä, että Kouvolan dekkaripäivien kirjoituskilpailussa vuonna 2014 palkittu Yksi kana ja kolme ateriaa saa kantaesityksensä Lavialla helmikuussa. (Näytelmä pääsee myös toisella näyttämölle keväällä, mutta siitä toivottavasti myöhemmin lisää.)



 
Näiden  ruusujen myötä toivotan lukijoilleni hyvää uutta vuotta 2017!




torstai 10. marraskuuta 2016

Alkuvoimat



Tiistai-iltana lähdin nukkumaan varmana siitä, että seuraavan aamun uutiset kertovat Hillary Clintonin valinnasta Yhdysvaltojen presidentiksi. Toisin kävi, ja keskiviikko menikin seuratessa uutisia ja ihmetellessä, miten on mahdollista, että Donald Trump voitti vaalit Yhdysvalloissa. Iltayhdeksältä sain tarpeekseni uutisista, suljin radion, otin kirjan ja asetuin mukavaan nojatuoliin lukemaan. Yksi tämän syksyn kirjailijoistani on ollut amerikkalainen Jonathan Franzen. Luin ensin hänen romaaninsa Muutoksia (WSOY, 2002) ja viime viikolla aloin lukea romaania Alkuvoimat. Se ei heti imaissut mukaansa, mutta kun selvitin alkuvaikeudet, olen tykännyt kovasti, ja nyt kun olen päässyt jo reilusti yli puolenvälin, melkein harmittaa, että kohta se loppuu. (Harmitusta lieventää se, että pöydällä odottaa pari muuta Jonathan Franzenin teosta.) Kuvittelin, että romaaniin uppoutumalla voin hetkeksi unohtaa muun maailman tapahtumat, mutta erehdyin, sillä Alkuvoimissa sain lukea isän ja pojan seuraavaa keskustelua: 

”Ja minä uskoin ennen vanhaan, että tässä maassa on melkoinen joukko ihmisiä, joille on tärkeintä saada kunnon työpaikka, kunnon asunto, kunnon terveydenhuolto ja korkeatasoisia henkisiä nautintoja. Koska tuntui, että sellaisia ihmisten ainakin pitäisi olla. Mutta sitten kahdeksankymmentäluvulla koko juttu paljastui samanlaiseksi toiveajatteluksi kuin kaikki muukin minulla. Sain huomata, että tämän maan kunnollisia työläisiä vaivaa sama kulutusahneus kuin porvaristoa ja että kaikki haaveilevat samoista ylellisyyksistä kuin Donald Trumpilla on ja olisivat valmiit saastuttamaan koko maailman ja tappamaan naapurinsa, jos siitä vain olisi apua. ”
”Ai jaa”, Louis sanoi. ”Minä olen siis ahne. Samanlainen Donald Trump kuin kaikki muutkin”


(Jonathan Franzen, Alkuvoimat. Suomentanut Raimo Salminen, WSOY 2004. Alkuperäinen teos Strong Motion on ilmestynyt 2002.)

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Voitehdas?

Voimariinipaketista putkahti esiin valiolaisten kiitokset. Mikäs siinä, mukava viesti. Hiukan kyllä ihmettelin tuota tehdasta. Eikös voi tehty ennen meijerissä? Mutta eihän se tehdaskaan kaukana maidontuotannosta ole, sillä tehtaan alkuperäinen merkitys oli 'lehmän paikka navetassa'. Muistan hyvin, miten äitini aikoinaan ohjasi laitumelta palaavia lehmiä navetassa oikeille paikoille ja sanoi: Mänehän tehtaalles!

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Puolukoita

Puolukkaa on tänä syksynä ollut niin valtavasti, että tunnissa ehtii kävellä metsäpolkua pitkin puolen kilometrin päähän, kerätä sangon täyteen, palata kotiin ja puhdistaa marjat. Lähempääkin puolukoita tietysti löytyy, mutta pitäähän marjareissulla mennä metsään ihan kunnolla. Tänään kävin aivan erityisessa paikassa, koska sieltä löytyy aivan erityisiä puolukoita.

Kuvassa ylhäällä on tavallisia puolukoita. Alhaalla olevat puolukat poikkeavat tavallisista sekä kooltaan että muodoltaan, mutta maussa en ole huomannut eroa. Liikun marjastusreissuilla ja ihan muuten vain melko laajalla alueella, mutta ainoastaan yhdellä, noin aarin kokoisella alueella olen nähnyt moisia superpuolukoita. Jos jalostaisin puolukkaa puutarhamarjaksi, lähtisin liikkeelle näistä.

perjantai 19. elokuuta 2016

Taisteluja





Pari vuotta sitten huomasin kirjastossa norjalaisen Karl OveKnausgårdin Taisteluni-romaanin. Tuolloin siitä oli suomennettu neljä kirjaa, jotka taisivat kaikki juuri tuolloin olla hyllyssä. Olin kuullut ja lukenut sen saamasta valtaisasta suosiosta, mutta suhtautunut siihen jotenkin skeptisesti; harvoin innostun siitä, mistä suuret joukot innostuvat. Päätin kuitenkin ihan yleissivistyksen takia tutustua romaaniin ja lainasin ensimmäisen kirjan. Ja siitä se alkoi!

Ihastuin teokseen välittömästi ja luin sitä ahmien. Ensimmäisen kirjan jälkeen oli heti lainattava toinen ja sitten kolmas. Neljättä jouduin jonkin aikaa odottelemaan, joten sinä aikana luin ainakin ensimmäisen uudelleen. Kun olin lukenut kaikki neljä suomennettua kirjaa, sain ilokseni keskustella niistä eräässä pienessä lukupiirissä. Minusta on mukavaa jutella jostain luetusta muiden lukijoiden kanssa, sen sijaan kaikenlaiset hienot analyysit ja muut kirjalliset kommentoinnit ovat (koulutuksestani huolimatta vai sen takia?) minulle jotenkin niin vaikeita, että en niitä tähänkään yritä.

Viidettä kirjaa jouduin taas hiukan odottelemaan ja epäilin jo, että eihän se tauon jälkeen enää kosketa, mutta kylläpä kosketti. Koska lukeminen on ajoittunut verrattain pitkälle ajalle, minun on vaikea vertailla kirjoja keskenään. Ehkä sitten, kun/jos luen kaikki taas uudelleen, jotain eroja saattaa löytyä, mutta itselleni ne ovat kaikki hyvin merkityksellisiä kirjoja.

Romaanin päättävän kuudennen kirjan suomennosta odotellessani en enää lukenut aiempia osia ja jotenkin koko Knausgård Taisteluineen painui taka-alalle. Kun noin 1200-sivuinen (!) kuudes kirja vihdoin ilmestyi kirjaston uutuushyllyyn, katsoin sitä hetken hiukan epäröiden. Noinkohan tuolla on enää mitään tarjottavaa? Lainasin sen kuitenkin, ja nyt kun se on luettu, ymmärrän, että ilman sitä koko laaja romaani olisi torso. Kuudes kirja kertoo paljon siitä, mitä kaikkea Taisteluni-romaanin julkaiseminen on aiheuttanut sekä kirjailijalle itselleen että hänen läheisilleen. ”Olen niin kiintynyt Lindaan, olen niin kiintynyt lapsiimme. En koskaan anna anteeksi itselleni sitä mille olen heidät altistanut, mutta sen olen tehnyt, ja sen kanssa joudun elämään.” (Knausgård, Taisteluni, kuudes kirja.) Vaikka ei paljastuskirjoja kirjoittaisi, kaikki mitä vanhemmat tekevät, vaikuttaa aina lapsiin. Kuinka paljon ja miten, sitä Knausgårdkin usein kysyy miettiessään toisaalta omaa isäänsä, toisaalta itseään isänä. 

Tästä kesästä jää mieleen myös tämä kirja.


Kun jotkut Knausgårdia lukeneet ystäväni ihmettelivät, miten kirjailija voi muistaa niin tarkasti lapsuus- ja nuoruusaikojen tapahtumia, sanoin, ettei hän voikaan, vaan todennäköisesti tuottaa hatarien mielikuvien ja muistojen pohjalta ehjiä tarinoita mielikuvituksen voimalla. Jossain kirjassa Knausgård väittää kirjoittavansa omasta elämästään, koska hänellä ei ole mielikuvitusta. Ja höpö, höpö! Totta kai hänellä on mielikuvitusta. Kuudennessa kirjassa tulee hyvin esiin se, miten eri tavalla ihmiset muistavat asioita. Onko elämässä ylipäätään kovin paljon faktoja? Eikö suurin osa asioista ole tunteiden ja pyrkimysten värittämiä niin, että muistotkin muodostuvat (mielikuvituksen avulla?) halutunlaisiksi? Tutkimusten mukaan muistot myös muuttuvat ajan kuluessa, eikä edes muiston kirkkaus ole tae sen totuudenmukaisuudesta. Minusta se on hyvin ymmärrettävää. Jos 5-vuotiaana kokee jonkun asian, missä ja miten ihmeessä se voisi pysyä muuttumattomana, kun muistoja säilövät aivotkin muuttuvat? Minusta on viisainta lukea Taisteluni-romaania kuin fiktiota. Mitä merkitystä lukijalle edes on sillä, kuinka "totta" asiat ovat? Mielestäni ei juuri mitään.

Knausgårdin tapa kertoa on vastaansanomattoman hieno ja hänen kuvaamansa maailma ja ihmiset ovat kiinnostavia. Yllättävintä minulle oli se, että kaikista eroavaisuuksista (ympäristö, 11 vuoden ikäero, sukupuoli, perhekoko, vanhempien ammatit jne.) huolimatta lukiessani tunnistin hyvin omakohtaisiksi monet Knausgårdin kokemukset, ajatukset ja tunteet. Olisinpa voinut kirjoittaa romaanin marginaaleihin kommenttejani: Juuri noin se on, Karl Ove! Tiedän tuon tunteen, Karl Ove! Niinkö sinullakin, Karl Ove! Alkuun asiat liittyvät usein perhedynamiikkaan ja kokemuksiin esim. sosiaalisissa tilanteissa, myöhemmin mukaan tulevat muun muassa kirjoittamisen kysymykset, haaveet ja tavoitteet. Minusta ei olisi niistä koskaan kirjoittamaan, mutta sitäkin suuremmalla syyllä luen toisen ihmisen vastaavia kokemuksia. 

Knausgårdille on tunnusomaista arjen yksityiskohtainen kuvaus. ”Seisottuani muutaman sekunnin toimettomana, tumput suorina ja itku kurkussa, menin takaisin keittiöön, katoin pöydän, kaadoin veden perunakasarista ja annoin niiden höyrystyä kuiviksi, nostin lohifileet paistinlastalla vadille, pilkoin kukkakaalin ja panin sen ja pavut samalle vadille, otin sitten esiin kulhon johon panin perunat ja vein kaiken pöytään.” (Knausgård, Taisteluni, ensimmäinen kirja.) Tällaisia ja paljon pidempiä arkitoimien kuvauksia kirjoissa on runsaasti, ja niissä minua viehättää valtava läsnäolon tuntu. Niin, sitä se on, läsnäoloa siinä hetkessä, ja sellaisen lukeminen vaikuttaa minuun kuin meditaatioharjoitus. En tiedä, kuinka tietoisesti hän kirjoittaa noin, mutta hänen ajatuksiaan läsnäolon merkityksestä vilahtelee kyllä romaanissa aina siellä täällä.

Laaja romaani kertoo siis yhdeltä osin kirjoittajansa elämästä, mutta niin laajasti, että ns. elämäkerrallisen aineiston lisäksi siinä on paljon asiaa musiikista, kuvataiteesta, kirjallisuudesta, yhteiskunnasta jne. Esimerkiksi Norjan ja Ruotsin erot tulevat esiin monissa yhteyksissä. Kuudennesta kirjasta suurin osa esseetekstiä, ja erityisesti Hitlerin elämä ja natsismin synty tulee käsiteltyä tarkasti ja kiinnostavasti. Knausgårdin havainnot ovat pelottavan ajankohtaisia.

Perhe-elämän kuvauksissa on kiukkua ja kinastelua, mutta todella paljon myös lämpöä ja rakkautta, osaamista ja onnistumista. Vanja-tyttönen on surrut koulun alkamisen kynnyksellä sitä, että hän ei osaa sanoa ärrää,  ja Karl Ove on lohduttanut, että hänellä oli aikanaan ollut sama vika. Ja kuinkas sitten käykään:  
”Tuona iltapäivänä Vanja syöksyi minua kohti kun avasin lastentarhan portin.
– Isi! Isi! Minä osaan sanoa ärrän! hän huusi.
– Hyvänen aika, sanoin. – Ihanko totta?
– Rrrrrrrrrrrrrr, hän sanoi. – Kruununprinssi!
– Miten oikein teit sen?
– En tiedä. Minä vain tein sen.”

Parasta tuossa kohtauksessa, että Vanja näyttää osaamistaan kruununprinssi-sanalla, sillä perheen äiti Linda nimittää miestään usein prinssikseen. Ja mikäs se prinssi on? Se, joka pelastaa. Knausgård soimaa usein itseään milloin mistäkin, mutta osoittaa kyllä todellista vahvuutta tukiessaan toisia, erityisesti Lindaa, kun tämä sairastuu. Vaikka Knausgård kirjoittaa todella paljon ja intensiivisesti, hän samalla pyörittää lapsiperheen arkea kuin paraskin martta. Totta kai se tuottaa ristiriitoja ja jännitteitä, mutta olen varma, että juuri arkisiin askareisiin tarttuminen pitää ihmisen kiinni elämässä. Jokaisella on omat taistelunsa ja parhaiten selviää, kun elää rauhassa itsensä ja toisten kanssa ja tekee sen, mitä milloinkin on tehtävä eikä anna vastoinkäymisten lannistaa.


Sitten palaamme junalla tänne Malmöhön ja ajamme autolla uuteen taloomme, ja koko matkan aion nauttia, todella nauttia ajatuksesta etten enää ole kirjailija.” (Knausgård, Taisteluni, kuudes kirja.)

Tuolta se on varmaan tuntunut, kun suuri urakka on valmis ja voi hetkeksi tehdä jotain muuta. Ja taas minun pitäisi kirjoittaa marginaaliin, että kylläpä on tuttu tunne! Tiettävästi Knausgård kirjoittaa jälleen ja hyvä niin!