keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Kuka vei sipulit?

Ensin panin merkille minikokoisen kuunliljan kolme uutta tainta, jotka olin edellispäivänä istuttanut mutta jotka nyt törröttivät maassa juuret paljaina. Ehdin jo ihmetellä, että noinko olin itse istutuskuopan tehtyäni unohtanut taimet sen vierelle. Jäljistä kuitenkin huomasin, että joku eläin oli taimet nostanut. Onneksi oli sentään jättänyt ne syömättä. Istutin taimet uudelleen samaan paikkaan. Seuraavaksi huomasin ruskeita sipulinkuoria siinä, mihin olin istuttanut ison pussillisen tulppaanin sipuleita. (Tulppaaneja ei koskaan voi olla liikaa!)  Taas aloin miss Marplena tutkia asiaa tarkemmin ja huomasin, että joku oli kaivanut maahan kätkettyjä sipuleita ja ilmeisesti pistellyt ne poskeensa.


Seuraavana päivänä kuunlinjat oli taas revitty ylös maasta! En antanut periksi, vaan istutin ne uudelleen ja laitoin taimien ympärille tiiliä. Se auttoi ja sen jälkeen taimet ovat saaneet olla rauhassa. Tulppaanien suhteen nostin ensin kädet pystyyn, mutta lopulta ostin Kangasniemen Hankkijalta uudet sipulit, jotka onnekseni olivat jo puoleen hintaan. Nyt täytyy vain suojata myös tulppaanipenkki niin, että saamme ensi keväänä nauttia  kukista.

Koska mikään myyrä ei moisiin puutarhatekoihin kykenisi, arvelen syylliseksi supikoiria. Niitähän täällä riittää. Eräänä syksynä ne tulivat illansuussa syömään maahan pudonneita omenia, mutta tänä vuonna omenat ovat saaneet olla rauhassa.



Pienistä vastoinkäymisistä huolimatta syksyinen piha on iso ilo.
Suuren unkarinsyreenin lokakuun kukka!



keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Pihalla ja puutarhassa






Pihakoivun juureen on mänty tullut ihan oma-aloitteisesti.


Kun vuosikymmeniä sitten muutin tähän taloon, pihapiirin ympärillä oli entistä laidunmaata, johon oli pari vuotta aiemmin istutettu mäntyä ja kuusta. Pihassa oli suuria koivuja, pihlaja, syreeni, juhannusruusuja ja joitakin perennoja. Talon takana oli marjapensaita ja omenapuita. Paikka oli kaunis, mutta hallanarka ja jotenkin liian avoin. Heti ensimmäisenä kesänä perustin kasvimaan, sillä maallemuuttoni keskeisiä syitä oli saada sormet multaan. Alkuvuosina kasvimaani olivat suuria, muu piha ja puutarha vähän hunningolla. Paikan autiutta yritin hoitaa istuttamalla pensaita, lähinnä erilaisia angervoja.
         Kolmessakymmenessä vuodessa taimikko on kasvanut harvennuskypsäksi metsäksi, joka ympäröi pihaa kolmelta puolelta. Länsipuolella on avoimempi peltomaisema, ja sellaisena se saa pysyäkin. Paikan ilmasto on metsän myötä muuttunut niin, että halla ei enää ole ongelma. Kun metsä on nyt noin lähellä, haluan pihaan tilaa ja avoimuutta. Olenkin hävittänyt istuttamiani pihlaja- ja rusopajuangervoja, jotka olivat jo alkaneet levitä turhan innokkaasti. Omenapuut olisin mielelläni pitänyt, mutta 80-luvun pakkastalvina niistä selvisi vain kaksi. Pari uutta on  nyt kasvamassa niiden lisäksi.
         Marjapensaita on paljon, koska olen säilyttänyt talon vanhat pensaat ja hankkinut myös uusia. Rakastan marjoja, joten olen istuttanut myös marja-aroniaa ja marjatuomipihlajaa.  Jälkimmäiset aion kyllä hävittää, sillä marjat eivät ole kummoisia ja olenpa kuullut sellaistakin, että marjatuomipihlajasta voi tulla luontoon vieraslajiriesa, kun linnut levittävät siemeniä.
         Tyrnin kanssa on ollut epäonnea. Sekä taimitarhalta ostetut että ystävältä saadut taimet ovat kuolleet ensimmäisenä talvena. Yksi tyttötaimi kyllä sinnittelee, joten vielä taidan yrittää ja hommata sille sulhasen. Vadelmaa pidetään hankalana kasvattaa, koska sitä pitää tukea ja leikata ja ties mitä. Itse ratkaisin asian hiukan vahingossa, kun siirsin muutamia puutarhavadelman taimia pellonreunaan pariin aurinkoiseen paikkaan ja unohdin sinne. Muutaman vuoden päästä löytyi suuria vadelmakasvustoja, joista saa satoa niin paljon kuin viitsii kerätä. En ole hoitanut vadelmia mitenkään. Siellä ne kukoistavat ja leviävät muhevassa peltomullassa luonnonvadelmien tapaan mutta edelleen suurimarjaisina. Kerään kyllä vadelmia myös metsästä, missä kulkiessani panen aina merkille vadelmapaikat, sillä niitähän syntyy ja katoaa sen mukaan, miten metsä muuttuu.
         Kasvimaaltani saadaan tänä kesänä perunaa, sipulia, palsternakkaa, kyssäkaalia, maa-artisokkaa, lanttua, porkkanaa, punajuurta, leikkopapua, ruusu- ja lehtikaalia, salaattia, tilliä, persiljaa ja kesäkurpitsaa. Kasvihuoneessa on tomaattia ja kasvihuonekurkkua. Avomaankurkun sato lasketaan hyvin vuosina kymmenissä kiloissa, tänä vuonna saatiin vain muutama kurkku. Kurpitsaa kasvatan ihan vain kasvattamisen ilosta. Lajirunsaus ei tarkoita suurta kasvimaata, vaan kasvimaa on kooltaan huomattavasti pienentynyt siitä, mitä se on ollut joskus aiemmin, sillä isompaa en ehdi/jaksa/viitsi hoitaa. Nytkin tuntuu, että saisin kesällä kaiken aikani kulumaan puutarhassa, mutta muutkin työt pitäisi ehtiä tekemään. Lisäksi talon alla olevassa kellarissa juurekset eivät säily kovin hyvin, joten kasvimaan sato syödään syksyllä ja talvella olla kauppojen varassa.
         Pihan avartaminen on tuonut lisää leikattavaa nurmikkoa. Jos minulla olisi vain pieni kaupunkipiha, se olisi viidakko, mutta täällä metsän keskellä haluan paljon avointa tilaa. Pyrin leikkaamaan nurmikon kerran viikossa, mutta en ole siinäkään ehdoton. Reipas suurpiirteisyys pitää puutarhaharrastuksen terveellä pohjalla. Aiemmin pähkäilin, miten piha ja metsä pitäisi erottaa toisistaan. Nyt ajattelen, että mitään sen kummempaa rajausta ei tarvita, vaan piha vain vaihtuu metsäksi niin, että puutarhan perillä metsä on yhden askeleen päässä.
         Joskus halusin pihapiiriin lammikon, sillä lähistöllä ei ole järveä. Kun kaivinkonemies tuli muissa hommissa tänne, pyysin tekemään lammikon. Sen jälkeen seurattiin muutamia vuosia, miten lampi täyttyi keväällä mutta kuivui juhannukseen mennessä. Kun kaivinkone seuraavan kerran tuli tännepäin, täytätin montun.
         Joku päivä sitten tuttavani vakuutti, että kun hän lähivuosina muuttaa uuteen taloon, siellä ei tule olemaan pihalla mitään hoidettavaa, sillä hän on oman osuutensa puutarhatöistä tehnyt. Minusta tuntuu, että minulla into ja ilo puutarhasta vain kasvaa.       
        
                     

Läpikulkemattomasta pajuryteiköstä raivasin tämmösen paikan. 
Kasvihuone vanhoista ikkunoista. Oikealla näkyy pihasauna.


Seppo-serkun pihasta saatu  koiranheisi kukoistaa.

Hyvästä pihasta löytyy valoa ja varjoa.



maanantai 8. toukokuuta 2017

Dramaturgi



Elettiin 90-luvun alkupuolta. Olin jo kirjoittanut ensimmäiset näytelmäni paikallisille teatteriryhmille ja innostunut siitä niin, että aloin etsiä lisäoppia. Sanomalehti-ilmoituksesta huomasin, että Mikkelissä olisi Nuoriso-opistossa tarjolla käsikirjoittamisen opetusta viikonloppukursseilla. Vuoden mittaisissa opinnoissa oli mahdollista suorittaa samalla kirjoittamisen perusopinnot, jos osallistuisi käsikirjoittamisjaksojen lisäksi proosajaksoihin ja suorittaisi joitakin etätehtäviä. Miksipä ei, minä ajattelin, tein vaaditut hakutehtävät ja pääsin mukaan koulutukseen.

Proosajaksojen opettajana oli kirjailija Sirkka Laine. Hän oli kokenut kirjoittamisen opettaja, tarjosi paljon tietoa ja viritteli hyviä keskusteluja. Minulle oli tärkeää myös tutustua muihin kirjoittajiin, sillä jokainen kaipaa seuraa, jossa voi puhua itselleen tärkeästä asiasta tuntematta itseään omituiseksi.

Heti ensimmäisellä käsikirjoitusjaksolla tajusin, ettei siellä käsiteltäisi näytelmien kirjoittamista, vaan elokuva- ja televisiokirjoittamista. Ei oppi ojaan kaada, ajattelin. Opettajaksi meille oli ilmoitettu dramaturgi Outi Nyytäjä. Hän ei jostain syystä päässytkään aina paikalle, mutta sijaisena toiminut dramaturgi Leena Kemppi oli onneksi hänkin hyvin innostava ja asiantunteva ope. Hän ei istuutunut massiivisen opettajanpöydän takana jakamassa meille tietoa, vaan liikuskeli rennosti opetustilassa.

Ja sitten oli niitä jaksoja, jolloin Outi Nyytäjä oli paikalla! Silloin Leenakin pysytteli opettajanpöydän takana Outin vierellä ja jotenkin kutistui, sillä niin karismaattinen ja hallitseva Outi oli – kiinnostava yhdistelmä lempeyttä ja ankaruutta. Outin lempeys kohdistui ainakin muihin ihmisiin. Miten lämpimästi ja kiinnostuneesti hän suhtautuikaan meihin opiskelijoihin, miten kauniisti katsoi, miten ystävällisesti puhutteli.

Huonoon kirjoittamiseen Outi sen sijaan suhtautui ankarasti. Muistan, miten meidän oli pitänyt lähettää etukäteen jokin ennakkotehtävä hänelle luettavaksi. Kurssilla hän ei ottanut niitä puheeksi, ennen kuin joku opiskelijoista uskalsi kysyä niistä. – Heittäkää ne roskiin! Outi tuhahti.

Käsikirjoitusjaksoilla opiskelijoita saattoi olla jopa enemmän kuin proosajaksoilla. Outi ei yrittänytkään antaa henkilökohtaista palautetta jokaisesta tekemästämme harjoitustehtävästä, vaan valitsi muutamia tekstejä, joita käsiteltiin sitäkin tarkemmin. Olinkin alkuun hiukan kauhuissani, kun oma tekstini joutui Outin ruodittavaksi. Ajattelin, että olenpa kirjoittanut huonosti, kun niin paljon löytyy vikoja ja virheitä, korjattavaa ja muokattavaa. Sittemmin Outi kertoi valinneensa käsittelyyn ne tekstit, joissa oli mahdollisuuksia.

Kyllä Outi ja Leena jokaisen opiskelijan teksteihin kuitenkin perehtyivät, vaikka niitä kaikkia ei lähijaksoilla ehdittykään käsitellä. Viimeisen kurssijakson päätteeksi he antoivat jokaiselle opiskelijalle henkilökohtaista palautetta. Muistan, miten me opiskelijat istuimme suuressa luokassa, juttelimme, joimme kahvia ja odotimme omaa vuoroamme mennä toiseen huoneeseen palautetta saamaan. Samalla katsoimme jokaisen palaajan ilmettä. Toiset hymyilivät, toiset olivat vähän vakavampia, joku yritti kätkeä kyyneleensä. Sitten tuli minun vuoroni. Muistan palautteen lähes sanatarkasti, mutta en aio sitä kertoa; se on aarre, voimalause, jonka kantaa niiden hankalien hetkien yli, joita kirjoittamisessa väistämättä joskus tulee.

Olin joku aika sitten laittamassa kasvihuonetta kuntoon. Vanhasta matkaradiosta kuului uutiset, joissa kerrottiin Outi Nyytäjän kuolemasta. Laskin työkalut käsistäni, istuuduin ja muistelin kiitollisuudella suurta dramaturgia.  








perjantai 7. huhtikuuta 2017

Halldòr Kiljan Laxness





Monen monta vuotta kirjahyllyssäni on lukemisvuoroaan odottanut Hallgrìmur Helgasonin romaani Islannin kirjailija. Takakansitekstin mukaan se kertoo kirjailijasta, Einar J. Grìmsonista, joka kuoltuaan joutuu itse luomaansa maailmaan, kirjoittamansa kirjan sivuille. Grìmssonin  esikuvana on ollut Halldòr Kiljan Laxness, ja romaani, johon Grìmson harhautuu, on Laxnessin Läpi harmaan kiven. Sen olen lukenut joskus kauan sitten hamassa nuoruudessani. Aina kun Helgasonin romaani sattui silmään, päätin, että minun on ensin luettava uudestaan Läpi harmaan kiven, mutta enhän minä sitä muistanut koskaan kirjastossa käydessäni. Islannin kirjailija sai siis odottaa ja odottaa, kunnes pari viikkoa sitten tein omasta kirjahyllystäni varsinaisen löydön: Läpi harmaan kiven. Siinä se oli, hiukan rähjääntyneenä pokkaripainoksena, takakansi kadonnut, etukansi teipillä kiinni, mutta kaikki sivut tallessa ja ehjinä, 531 sivua pientä pränttiä.

Arvelin, että työläs luku-urakka on edessä, mutta romaani vetäisi kyllä äkkiä mukaansa, ja luin sitä samaan aikaan sekä ahmien että joka lauseesta nauttien. Pidin kyllä Laxnessista jo nuorena, mutta nyt Läpi harmaan kiven kosketti todella syvältä. Romaanin alkuperäinen nimi tarkoittaa itsenäistä kansaa, ja suomennoksen nimi kuvaa sitä, että mitä tuo itsenäisyys yhden ihmisen kohdalla tarkoittaa: ankaraa raadantaa keneltäkään apua pyytämättä, tarjottu apu torjuen, vanhat jumalat on hylätty, uusiin ei ole luottamista.

Laxnessin romaanissa köyhyys on äärimmäistä ja olosuhteet karut, mutta vastapainona on kaunis luonto, pienet hyvät hetket elämässä ja ihmisten outo tyyneys kaiken keskellä. Laxness on myös suuri humoristi. Pitkin matkaa romaanissa on ajatuksia, joita nykyään näkee lähinnä vain jossain kiitollisuutta tai mindfulnessia käsittelevissä elämäntapaoppaissa.

Hänellä ei ollut tapana valittaa menetyksiään, muutamilla se on tapana, mutta ihmisen tulee iloita siitä, mitä hänellä on, tai oikeastaan siitä, mitä hänelle jää, kun hän on menettänyt sen mitä hänellä on, niin ajatteli Suvituvan Bjartur.

Vastaavaan ajatukseen kiitollisuuden merkityksestä törmäsin äskettäin Anni Bloqvistin romaanissa Meri yksin ystäväni. Näin miettii uneton kertojahenkilö, jonka mies ja poika ovat hukkuneet kalastusmatkalla:

Yön on oltava näin pitkä, jotta voisin nähdä, muistaa ja ymmärtää, ettei minulla ole täällä mitään omaa. Minun täytyy kiittää kaikesta mitä olen saanut omistaa. Kaikesta mitä minulla vielä on tallella. Minun pitää kiittää niin paljosta.

Mihin me tarvitsemme elämäntaito-oppaita, kun meillä on kaunokirjallisuus!

Läpi harmaan kiven -romaanissa kansa uskoo vielä kummituksiin ja noituuteen, vaikka virallisesti harjoitetaan kristinuskoa. Tuota kahden näkemyksen välillä keikkumista ja uuden omaksumisen vaikeutta kuvaa hyvin Isä meidän -rukous, jonka hautajaisvieraiksi tulleet miehet joutuvat itse lausumaan arkun äärellä, sillä laiska pappi ei ollut viitsinyt lähteä pitkään matkaan siunausta toimittamaan.

Isä meidän, joka olet taivaissa, jossain niin äärettömän kaukana ettei kukaan tiedä missä sinä olet, melkein kuin ei missään, anna meille tänä päivänä yksi ainoa pikku murunen ruokaa, sinun kunniasi tähden, ja anna meille anteeksi, jos emme saa maksetuksi velkojamme kauppiaalle ja lainanantajalle, mutta ennen kaikkea päästä meitä siitä kiusauksesta, että pyrkisimme hyville päiville, sillä sinun on valtakunta.

Siinäpä teologeille pohdittavaa!

Läpi harmaan kiven -romaanin jälkeen luin Laxnessin teokset Salka Valka ja Atomiasema ja olin entistäkin vakuuttuneempi, että kyllä Laxness oli Nobelinsa ansainnut. Erityisen kiinnostavia ovat romaanien päähenkilöinä olevat naiset, jotka eivät taivu alistettuun naisen osaan vaan kykenevät nousemaan oman elämänsä aktiivisiksi toimijoiksi.  




Kovia kokenut kirjastoni helmi. 
















Luin vihdoin myös Helgasonin Islannin kirjailijan. Äh! Se oli aika työläs luettava, paikoin toki hauska, mutta suurimmalta osin tylsä. Sitä on sanottu luomisprosessin kuvaukseksi, mutta minusta se vaikutti enemmän kirjailijan sekavalta unelta. En myöskään anna Helgasonille anteeksi sitä, että hän likasi sen, mikä oli Suvituvan Bjarturin elämässä kauneinta. Luulen, että Helgasonin kirja lähtee kiertoon, mutta Laxnessin romaanit jäävät kirjahyllyyn, jotta voin niihin palata uudelleen.



sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Kotipeili





Kotipeili 25.2.2017i
Kylläpäs oli Keskisuomalaisen asuntoliitteen myynti-ilmoituksissa taas kivoja tarinoita asumisesta.




”Mukavat näkymät pihapiiriin.”
Tämä kerrostalokämppä on oivallinen koti kerrostalokyttääjälle, joka haluaa seurata naapureidensa liikkeitä. Toivottavasti näkymä kattaa myös roskakatoksen, parkkialueen, tupakkapaikan ja lasten hiekkalaatikon, ettei kyttääjän aika tule pitkäksi.

”Erillisessä keittiössä on mainiosti tilaa vaikkapa ruokapöydälle.”
Onko siis muitakin mahdollisuuksia kuin ruokapöytä? Höyläpenkki? Vene? Hevonen?

”Asunnon vaatehuoneessa riittää tilaa isommallekin perheelle.”
Näinkö Suomessa aiotaan ratkaista paperittomien asuntokysymys?

”2014 valmistunut talo maalaismaisemassa. Talon sisäpinnat, keittiö, ph ja sauna remontoitu tyylikkäästi 2017.”
On mahtanut olla railakasta menoa uudessa talossa, kun jo kolmen vuoden kuluttua on pitänyt remonttiin ruveta. Tavallisempaa lienee, että kolmessa vuodessa ei saada edes viimeisiä lattialistoja paikoilleen.

”Asunnosta pääsee Jyväskylän keskustaan muutamassa minuutissa.”
Ikuisuuskysymys: paljonko on muutama? Kävellen 30 minuuttia, autolla 5 minuuttia + se aika, kun sieltä asunnolta kävelee autolle.

”Rakentaminen alkaa kesäkuussa ja arvioitu valmistuminen huhtikuussa 2017.”
Talo voi siis valmistua jo ennen aloittamista! Voiko sinne jo muuttaa huhtikuussa? Pitääkö kämppä tyhjentää, kun sitä aletaan rakentaa?

”Neliöt on otettu hyötykäyttöön ja näin makuuhuoneesta saatu tilava, jossa mahtuu oleskelemaan vähän isommallakin porukalla.
Makuuhuoneessa isommallakin porukalla? Hmm...

”Yläkerrassa kaksi makuuhuonetta ja suihku, joten nuorisokin voi asustella siellä kuin omassa talossa.”
Jos nuorisolle hommaa myös jääkaapin ja mikroaaltouunin, ylä- ja alakerran väet voivat elää toisistaan tietämättä vaikka vuosikausia, kunnes he jonain päivänä törmäävät toisiinsa ja kysyvät: Keitä te olette?! – Sinänsä ihan hyvä kysymys myös niille nuorille ja vanhemmille, jotka asuvat oikeasti yhdessä.








,
                     


tiistai 3. tammikuuta 2017

Kirjoittajan syksy



Viime syksy oli sillä tavalla erilainen, että pitkästä aikaa minulla ei ollut enää opetustehtäviä, sillä luovuin niistä vähistäkin, koska... niin, miksi? Ei ollut järkisyitä, vaan vahva halu keskittyä omaan kirjoittamiseen. Olin jo pari vuotta kokenut, että käytin muiden kirjoittamiseen liikaa sitä aikaa, jonka olisin halunnut käyttää omiin käsikirjoituksiin. Muutaman kirjoittajapiirin vetäminen ei tietenkään tunteina laskettuna ollut mahdottoman suuri juttu, mutta muutoin nuo ryhmät olivat iso osa elämääni. Vielä on liian aikaista sanoa, mitä tästä ratkaisusta seuraa, mutta hetkeäkään en ole katumusta tuntenut. Miinuspuolelle voin kuitenkin laskea sen, että jään ilman niitä keskusteluja, joita ryhmissä käytiin. Olihan ne joskus aika huikeita iltoja, kun opiskelijoiden tekstien pohjalta päädyttiin käsittelemään kaikkea mahdollista ihmiseloon kuuluvaa.

Entä se omaan kirjoittamiseen keskittyminen? Syksyllä viimeistelin yhden näytelmän, joka oli jo kesällä saanut ensi-iltansa mutta johon halusin tehdä vielä joitain pieniä muutoksia. Perfektionismia? Voi sen niinkin sanoa, mutta itselleni on tärkeää kirjoittaa tekstiä niin kauan, että en enää halua muuttaa siitä mitään. En tietenkään kuvittele, että teksti tulisi hiomalla jotenkin täydelliseksi, sellainen olisi mahdotonta. Kirjoitan niin kauan, että käsikirjoitus ikään kuin sulkeutuu minulta ja toivoakseni avautuu niille, jotka alkavat sitä toteuttaa.

Loppusyksystä kirjoitin myös kokonaan uuden näytelmän, jonka ideaa ja juonta olen pyöritellyt mielessäni jo monta vuotta. Intensiivisen kirjoittamisen jälkeen käsikirjoitus saa nyt hautua rauhassa, kunnes olen valmis palaamaan sen pariin ja katsomaan, mitä tulikaan ryöpsäytettyä. Tässä vaiheessa olisi varmaan normaalia hankkia käsikirjoitukselle ulkopuolinen lukija. Kokemus on kuitenkin opettanut, että parempi antaa ajan kulua, kunnes itse olen kässärin suhteen niin ulkopuolinen, että voin sitä kriittisesti tarkastella. Joskus tilanne oli se, että en halunnut antaa keskeneräistä käsikirjoitusta kenenkään luettavaksi. Sitten olisin ollut siihen valmis, mutta ketään ei kiinnostanut lukea saati kommentoida niin nopealla aikataululla kuin mitä kirjoittamisprosessini olisi vaatinut. Jos kirjoittaisin proosaa, lukijoita olisi varmaan helpompi löytää, mutta moni nostaa kädet pystyyn näytelmäkäsikirjoituksen edessä. Nyt olen onneksi löytänyt hyvän, omaan kirjoittamiseeni sopivan tavan saada palautetta. Kirjoitan, kunnes teksti lähes sulkeutuu minulta. Sen jälkeen luemme sen ääneen pienessä ja luotettavassa porukassa, jonka reaktioiden perusteella tiedän, vieläkö on syytä tehdä muutoksia. 

Kirjoittamiseen keskittyminen ei tarkoita, että päivät pitkät istuisin tässä koneen äärellä näytelmiä naputtelemassa. Itse asiassa en edes halua kertoa, miten vähän käytän aikaa sellaiseen. Minun teokseni syntyvät enemmän metsässä kuin kirjoituspöydän ääressä. Uusi vuosikin on alkanut arkisissa puuhissa, varastojen järjestelyssä ja runsaassa lukemisessa, mikä kuitenkin enteilee sitä, että pian on taas kirjoittamisen aika. Iloitsen myös siitä, että Kouvolan dekkaripäivien kirjoituskilpailussa vuonna 2014 palkittu Yksi kana ja kolme ateriaa saa kantaesityksensä Lavialla helmikuussa. (Näytelmä pääsee myös toisella näyttämölle keväällä, mutta siitä toivottavasti myöhemmin lisää.)



 
Näiden  ruusujen myötä toivotan lukijoilleni hyvää uutta vuotta 2017!




torstai 10. marraskuuta 2016

Alkuvoimat



Tiistai-iltana lähdin nukkumaan varmana siitä, että seuraavan aamun uutiset kertovat Hillary Clintonin valinnasta Yhdysvaltojen presidentiksi. Toisin kävi, ja keskiviikko menikin seuratessa uutisia ja ihmetellessä, miten on mahdollista, että Donald Trump voitti vaalit Yhdysvalloissa. Iltayhdeksältä sain tarpeekseni uutisista, suljin radion, otin kirjan ja asetuin mukavaan nojatuoliin lukemaan. Yksi tämän syksyn kirjailijoistani on ollut amerikkalainen Jonathan Franzen. Luin ensin hänen romaaninsa Muutoksia (WSOY, 2002) ja viime viikolla aloin lukea romaania Alkuvoimat. Se ei heti imaissut mukaansa, mutta kun selvitin alkuvaikeudet, olen tykännyt kovasti, ja nyt kun olen päässyt jo reilusti yli puolenvälin, melkein harmittaa, että kohta se loppuu. (Harmitusta lieventää se, että pöydällä odottaa pari muuta Jonathan Franzenin teosta.) Kuvittelin, että romaaniin uppoutumalla voin hetkeksi unohtaa muun maailman tapahtumat, mutta erehdyin, sillä Alkuvoimissa sain lukea isän ja pojan seuraavaa keskustelua: 

”Ja minä uskoin ennen vanhaan, että tässä maassa on melkoinen joukko ihmisiä, joille on tärkeintä saada kunnon työpaikka, kunnon asunto, kunnon terveydenhuolto ja korkeatasoisia henkisiä nautintoja. Koska tuntui, että sellaisia ihmisten ainakin pitäisi olla. Mutta sitten kahdeksankymmentäluvulla koko juttu paljastui samanlaiseksi toiveajatteluksi kuin kaikki muukin minulla. Sain huomata, että tämän maan kunnollisia työläisiä vaivaa sama kulutusahneus kuin porvaristoa ja että kaikki haaveilevat samoista ylellisyyksistä kuin Donald Trumpilla on ja olisivat valmiit saastuttamaan koko maailman ja tappamaan naapurinsa, jos siitä vain olisi apua. ”
”Ai jaa”, Louis sanoi. ”Minä olen siis ahne. Samanlainen Donald Trump kuin kaikki muutkin”


(Jonathan Franzen, Alkuvoimat. Suomentanut Raimo Salminen, WSOY 2004. Alkuperäinen teos Strong Motion on ilmestynyt 2002.)