keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Joulu on sotaa



Joulu on outo ja kiinnostava ilmiö. Siinä on paljon hurmosta, jopa maanisuutta, ja se muistuttaa monin tavoin sotaa. Kauppiaat käyvät kiivasta sotaa asiakkaista ja heidän rahoistaan. Strategiat ja taktiikat on hiottu hyvissä ajoin, aseet ja ammukset hankittu, vihollisten liikkeitä tarkkailtu. Vihollisia ovat sekä toiset kauppiaat että ne asiakkaat, jotka eivät haluaisi rahoistaan luopua. Edellisten kanssa kannattaa usein liittoutua, jotta jälkimmäisten mielet voitetaan. Kaikenlainen propaganda auttaa, ja sitä media on kyllä tulvillaan hyvissä ajoin. Sodan ensimmäisiä pieniä kahakoita nähdäänkin jo syksyllä, mutta suurimmat taistelut käydään jouluviikolla, jolloin kauppakeskukseen eksynyt ihminen on kuin tykistötuleen joutunut, aseensa kadottanut sotilas, jonka ainoa selviytymiskeino on paeta.

Asiakkaat käyvät sotaa rauhan ja rakkauden puolesta, kiirettä, materialismia ja itsekkyyttä vastaan.  Kaikki vaikuttaa pitkään rauhalliselta, tunnelma on odottava. Jotain on tulossa, mutta ollaan kuin ei välitettäisi siitä, antaa muiden hössöttää, intoilkoot toiset, pysytään me vain rauhallisina, ei toisteta edellisvuosien hullutuksia. Kaikkien hermo ei kestä odottelua, pieniä irtiottoja, hajanaista ammuskelua ja rivistä lipeämisiä alkaa ilmetä jo lokakuulla. Marraskuun lopulla tapahtuu vihdoin liikekannallepano. Joidenkin mielestä se on aivan liian aikaista ja hätiköityä, joten he vetkuttelevat ja viivyttelevät, kunnes viimeisellä viikolla pääsee helvetti valloilleen: suuri taistelu on jo kulman takana ja niin paljon on vielä varusteita hankkimatta, tehtäviä tekemättä! Homma tuntuu mahdottomalta, mutta pieni ihminen ei anna periksi, vaan jaksaa omin käsin askarrella kenttäpostia, kutoa villasukkia, valmistaa muonaa, tehdä viimeisiä hankintoja. Aina löytyy jotain tärkeää, tarpeellista tai muuten vain kivaa. Varustetehtailijat ovat tuoneet markkinoille kaikkea uutta, jota ei kukaan ole osannut kaivata mutta joka nyt vaikuttaa välttämättömältä. Ostoksia kannetaan kaksin käsin, niitä mätetään, pinotaan, ahdetaan ja tungetaan autoon kuin evakkorekeen. Jos taisteluväsymys uhkaa, joka kulmalla on tarjolla pipareita, karkkia ja glögiä voimia antamaan ja mieltä virkistämään.

Sodassa tarvitaan kaikkia. Lapset saavat hyvissä ajoin kataloginsa, joista voivat valita omat aseensa taistelussa materialismia ja itsekkyyttä vastaan. Yksinäisyyteen unohdetun vanhuksen postilaatikkoon tipahtaa joulukortti, jonka lähettäjää hän ei enää tunnistaisi, jos vastaan tulisi. Hyväntekeväisyysjärjestöt saavat rahaa ja tavaraa jaettavaksi niille, jotka eivät omin varoin varustelukilvassa pärjäisi. Sota on silkkaa yhteisöllisyyttä. Tuntemattomia tervehditään ja rauhallista joulua toivotellaan sen minkä kiireiltä ehditään. Kuolleitakaan ei tässä sodassa unohdeta, vaan haudoille viedään muovikuorisia kynttilöitä pimeyttä valaisemaan ja pieniä enkeleitä hankeen hukkumaan.  

Kun aattoilta koittaa ja ihmiset ovat kaivautuneet poteroihinsa, sota ei suinkaan ole ohi, saati voitettu, sillä joulu on myös taistelua vallasta. Kenen reseptillä on tehty parhaat piparkakut, kenen luona syödään jouluateria, kuka osaa antaa osuvimmat lahjat, kenen joulu on aidoin, kaunein, tunnelmallisin, perinteisin? Vaikka sota yhdistää kansakuntia, se voi erottaa ihmisiä. Monet nuoret parit ovat joutuneet kauas toisistaan, eri rintamille, ja monet perheetkin ovat hajonneet jouluksi, kun itse kunkin on pitänyt mennä sinne, missä häntä eniten tarvitaan. Joitakin lapsia siirretään juoksuhautoja pitkin paikasta toiseen, jossain käydään vielä asemasotaa tai viivytystaistelua, monet ovat solmineet välirauhan, mutta miettivät jo seuraavia siirtojaan.

Kirkon tehtävä on antaa sodalle merkitys, joka oikeuttaa taistelun, ja rohkaista siihen osallistuvia. Kauneimmat joululaulut toimivat siinä missä prismojen, citymarkettien ja halpahallien mainokset. Kun kolikko kilahtaa kolehtihaaviin, on mieli puhdas jatkamaan varustelukilpailua. Joulupäivänä kirkko muistuttaa ihmisen vajavaisuudesta. Niin paljon ostitte, annoitte, saitte, söitte ja mässäilitte, mutta muistitteko seimessä makaavaa lasta? No ei se mitään, kolehtivirsi alkaa ja teistä tulee taas hyviä ihmisiä.

Sodan jälkeen katsellaan ja kuulostellaan. Ihmetellään, että siinäkö se nyt oli. Kaikki se touhotus tuntuu jälkeenpäin vähän absurdilta. Voittiko kukaan? Mikä oli tappion hinta? Kannattiko? Poteroihin kaivautuneet ja korsuihin paenneet alkavat tulla esiin. Vammoja paikkaillaan, haavoja puhdistellaan, elämä alkaa palautua kylille ja kaduille. Onnekkaimmilla on muistoja hyvistä kohtaamisista, sankaritarinoita, uutta voimaa ja energiaa. Mutta aina on niitäkin, joiden taisteluväsymys vaihtuu posttraumaattiseen stressiin. Siihen auttaa vain katse eteenpäin ja kunnon kierros kauppojen alennusmyynneissä.

Kaikki eivät sotaan osallistu, vaan varaavat jo hyvissä ajoin matkan ja pakenevat jonnekin kauas. Rintamakarkurit!




sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Me naiset - miestenlehti

Huoltoaseman kahviossa viereisessä pöydässä istui kaksi miestä. Seuraan liittyi kahvimukeineen kolmas, joka asusta päätellen oli lähtenyt joltain työmaalta kahvitauolle. Toinen pöydässä istuvista kommentoi jotenkin viimeksi tulleen partaa. Partamiehellä oli selitys:

- Minä luin Me naisista, että nyt pitää olla tällainen parta. Rupea sinäkin kasvattamaan. 



perjantai 28. marraskuuta 2014

Kulttuuripitäjä




Kutsu oli tullut jo viikkoja sitten, ja olin siihen myöntävästi vastannutkin, mutta viime hetkillä illansuussa aloin empiä. Pimeässä ajamista, paikoin jäinen sivutie, kaikenlaista tekemistäkin olisi. Päätin kuitenkin lähteä, vaikka kiire tuli.
         Perillä oli ensimmäinen yllätys jo pysäköintipihalla, joka oli aivan täysi. Ehkä talossa on samaan aikaan joku toinen tilaisuus, minä ajattelin ja ajoin kadun toisella puolella olevalle parkkipaikalle, josta sain viimeisen vapaan ruudun. Sitten kipinkapin juhlapaikalle, missä odotti toinen yllätys. Tilaisuutta ei pidettykään aulatiloissa, vaan suuressa salissa. Suuntasin sinne. Oletettavasti ihminen laumaeläimenä tuntee sekä mielessään että kehossaan ympärillään olevan joukon tunnetilan ja mukautuu siihen, sillä minä ainakin olin kokenut heti taloon tultuani vahvoja ilon ja hyvän mielen tunteita, ja ne vain vahvistuivat, kun näin täyden salin ja kuulin iloisen puheensorinan. Salissa lienee parisataa paikkaa, joista minä sain kutakuinkin viimeisen yläparvelta. Vaikka lehti-ilmoituksessa oli mainittu tilaisuuden ohjelmana olevista musiikkiesityksistä ja puheenvuoroista, ymmärsin pian, että tämä ei taida olla ihan tavallinen kirjanjulkistamisjuhla. Mutta nyt oltiinkin kulttuuripitäjässä, kuten olin kyseistä kuntaa ystävilleni koko viikon muista syistä hehkuttanut.
         Miellyttävä juontaja, paikallisen bändin hyvät esitykset, kirjailijan lähipiirin hauskat puheenvuorot, kustantajan edustajan lämmin puhe ja vapaan sanan napakat tervehdykset ovat niitä aineksia, josta hyvä kirjanjulkistamisjuhla tehtiin, mutta sen viimeisen silauksen loihti yleisö, josta välittyi paljon iloa ja ylpeyttä nuoresta kirjailijasta. En laskenut aplodien määrää, mutta kyllä niitä spontaanisti kymmeniä kertoja illan mittaan irtosi. Niin ihmeellinen oli ilmapiiri, että parvella olevat pikkulapsetkin jaksoivat väsymättä seurata ohjelmaa, eikä salin puoleltakaan natinoita kuulunut. Kustantajan edustaja sanoi olleensa kustannusalalla 26 vuotta ja käyneensä lukemattomissa julkkareissa, mutta mitään tämänkaltaista hän ei ollut koskaan nähnyt. Usein olen miettinyt, olisiko mahdollista, että ihmiset innostuisivat jostain kulttuurimenestyksestä samalla tavalla kuin urheilusaavutuksista. Nyt tiedän, että se on mahdollista. Samassa pitäjässä on varmasti juhlittu vastaavalla hurmoksella urheilusankareita, ja hyvä niin, sillä taiteella ja urheilulla on taatusti enemmän yhdistäviä kuin erottavia ominaisuuksia eikä vastakkainasettelulle ole syytä.   
         Ohjelman jälkeen oli glögi- ja piparitarjoilu ja vapaata seurustelua. Kirjailijan luo kiemurteli pitkä jono ihmisiä hakemassa signeerausta teokseen, ja kustantajan edustaja katseli ympärillään vellovaa ihmisjoukkoa sen näköisenä, että uskoako todeksi.    
Vain pieni osa julkkariväestä.

      Kotimatkalla olin iloinen kaikesta näkemästäni ja kuulemastani ja tunsin, että olin saanut hirveän paljon voimaa ja iloa tapahtumasta, ihmisistä ja siitä yhteisestä kokemuksestamme Kangasniemellä, kunnantalon Kangasniemi-salissa. Kyseessä oli esikoiskirjailija Maria Kuutin lastenkirjan Anna ja Elvis kylpylässä julkistamistilaisuus. Ihan pelkkää kirjaa ei juhlittu vaan myös voittoa, sillä Maria sai kirjallaan ensimmäisen sijan Kariston järjestämässä Perhe on paras -kirjoituskilpailussa, jolla haettiin uutta lastenkirjasarjaa. Sarjan toinen osa on kuulemma jo kuvitusta vaille valmis ja valmistunee ensi maaliskuussa pidettäviin Jyväskylän kirjamessuihin mennessä. 

Luulen, että Annasta ja Elviksestä kuullaan vielä paljon.

Tuonko yhden illan perusteella nimitän Kangasniemeä kulttuuripitäjäksi? En nyt sentään, vaan olen pannut Kangasniemen kulttuurimyönteisyyden merkille jo vuosien ajan ja erityisesti vertaillut sitä monien muiden kuntien kulttuuri-ilmapiiriin. Mutta olihan Marian ilta hyvä esimerkki siitä, miten koko pitäjä, taiteen tekijät, tavalliset ihmiset ja kunta (kirjasto oli järjestämässä tapahtumaa, kunta ostaa Marian kirjoja) yhdessä luovat sen ilmapiirin, jossa kulttuuri on luonnollinen ja tärkeä osa hyvää elämää. Kangasniemellä arvostetaan ja tuotetaan monenlaista kulttuuria, ja siitä myös nautitaan. Tietenkään missään ei kaikki ole täydellistä, mutta siitä huolimatta, kun seuraavan kerran kuljette Kangasniemellä, voisitte Otto Mannisen tieltä edes hetkeksi astua Anni Swanin puistoon, hengittää syvään ja tuntea, että nyt ollaan kulttuuripitäjässä. 

lauantai 15. marraskuuta 2014

Matka Pumppuasemalle

Hämeenlinnassa toimiva Eräs Teatteri on ottanut tämän talven näytelmäkseen Pumppuaseman. Näytelmä on minulle kovin tärkeä, ja tuntuu mukavalta, että se pääsee sinne, minne se on kirjoitettukin - näyttämölle. Pitkähkön matkan takia ajattelin ensin, etten mene katsomaan. Tai ehkä kyse ei ollut pelkästä matkasta, vaan koen muutenkin, ettei kirjoittajan paikka ole omia näytelmiään katsomassa. Sehän on vähän kuin kulkisi lastensa perässä varmistamassa, miten niillä menee. Mutta siellä istuin ensi-illassa ja ihan etupenkissä. Mieleni muuttui, koska olin kieltämättä hyvin utelias näkemään esityksen ja koska kangasniemeläinen Tullan perhekin oli lähdössä sitä katsomaan. Perheen aikuiset, Matti ja Tuula, olivat viime vuonna Kangasniemellä Teatteri Ilonan  Pumppuasemassa, joten heistä oli varmasti kiinnostavaa verrata esityksiä ja olla vaihteeksi katsomon puolella.

Matka sujui rattoisasti Tullan perheen pikkubussilla, ja Hämeenlinnassa meidät otettiin lämpimästi vastaan. Ennen esitystä ohjaaja Harri Laine kertoi Eräs Teatterin tarinaa ja esitteli entiseen Valtion pukutehtaan tiloihin tehtyä teatteria. Olisipa meilläkin jotain tällaista, me ajattelimme, kun Harri kierrätti asiallisissa ja viihtyisissä tiloissa. En yhtään ihmettele, kun teatterin jäsenet kertoivat tulevansa sinne kuin kotiinsa. Kahvio oli sisustettu näytelmän hengessä. Sateenropina ja kattoon ripustetut avatut sateenvarjot loivat oivallisesti mielikuvaa siitä, että nyt ovat taivaan hanat auenneet.

Näyttämö oli melko pieni, mutta hyvin sinne mahtui pumppuasema alkovineen. Yksi ovi vei keittiöön ja toinen ulos. Kolmas oli sitten se tärkeä pumppuhuoneen ovi, "jonka lukkoa ei murreta tykkiä pienemmällä työkalulla." Katsomossa oli paikkoja noin 60 katsojalle, enkä siellä juuri tyhjiä tuoleja nähnyt, kun esitys alkoi.

Kun käsikirjoittajana seuraan esitystä, alkuun mieleni vaeltelee sinne tänne ja oloni on jännittynyt. Niin nytkin, mutta vähitellen rentouduin ja hetkittäin pystyin seuraamaan esitystä kuin mitä tahansa näytelmää. Hämeenlinnalaisten Pumppuasema eteni hyvin tarkasti käsikirjoituksen mukaan, ja se on aina yhtä hämmentävää. Siis että minä olen kirjoittanut jotain, ja nuo tuolla näyttämöllä toistavat sen sellaisenaan. Onhan se kummallista, vai kuinka:)

Näyttelijät tekivät hyvää työtä, olivat hyviä, uskottavia ja rakastettavia. Ohjaaja on uskonut dialogin voimaan, sillä näyttämöllä ei hirveän paljon puuhasteltu, vaan ihmiset keskustelivat, riitelivät, juonivat... Juuri sellaista teatteria, josta pidän, ja  se myös toimi hienosti, koska näyttelijät olivat läsnä koko ajan näyttämöllä ollessaan. (Läsnäolo ilmenee siitä, miten näyttelijä on ja reagoi lavalla. Vaikka hän ei sanoisi mitään, vaikka hän vain kuuntelisi muiden keskustelua, vaikka hän kääntäisi selän muille, hänen koko kehonsa ja sanaton viestintänsä kertoo, että hän läsnä siinä näytelmän maailmassa. Sitä voisi luulla, että näyttelijän tärkein juttu on vain osata puhua, mutta ihan yhtä tärkeää on osata kuunnella.) Oi, miten hienoja roolisuorituksia saimme nähdä! Näyttelijöitä  katsellessani muistin, miksi olen niin paljon tykännyt teatterin tekemisestä. Itse en enää ikinä toistaiseksi ohjaa, mutta minulla on paljon hyviä muistoja aidon kohtaamisen ja yhdessä tekemisen hetkistä.

Lavastuksessa (Heikki Myllyntausta ja Juhani Keinänen)  oli Eräs Teatterissa luotettu siihen, että miljöötä ei tarvitse täyttää turhalla roinalla, vaan fokus on dialogissa. Nyt jo naurattaa, miten aikoinaan jouduin ohjaajana jossain teatteriryhmässä olemaan tiukkana, kun naisnäyttelijät alkoivat sisustaa näyttämöä kuin omaa kotiaan, kukkaa tuonne, taulua tänne, pitsiliinoja joka paikkaan. Toki tavaran runsaus voi joskus olla ihan perusteltua; esimerkiksi Kuhauksen Pikkukaupungin aarteissa  näyttämö oli täynnä tavaraa, koska se kuvasi hyvin näytelmän ideaa ja päähenkilöitä.

Pumppuaseman puvustaja Hannele Myllyntausta oli lukenut käsikirjoituksen tarkkaan, sillä näytelmän Hannan puku vastasi sitä ajatusta, joka minulla oli tapahtuma-ajasta mutta jota en halunnut tekstissä suoraan kertoa, koska pyrin jättämään näytelmiä toteuttaville ryhmille vapauden päättää itse tapahtuma-ajan.  Sehän voi olla lähes mikä tahansa, mutta kännyköiden puuttumisesta voi päätellä, että ihan nykyaikaa ei eletä. Käsikirjoituksessa ei mainita myöskään, mihin maahan tapahtumat sijoittuvat. Kun puhutaan pääkaupungista, sitä sanotaan vain pääkaupungiksi. Lievestuoreen Pumppuasema (2013, ohj. Sari Puttonen) oli sijoitettu saksankieliseen maahan jossain Alpeilla, Kangasniemellä päädyimme Italiaan, mutta Eräs Teatterin porukka oli päättänyt jättää sen avoimeksi. Mielestäni kaikki valinnat ovat yhtä hyviä.

Esityksen jälkeen sain vielä jutella teatteriryhmän kanssa, ja se oli kyllä todella mukavaa. Lopuksi he halusivat esittää yhden kysymyksen, joka heitä oli harjoituskauden aikana vaivannut: onko näytelmän vauva tyttö vai poika? En tiedä, minä vastasin totuudenmukaisesti.

Ensi-illan huuma on laantunut, ruusut tuoksuvat enää hennosti. Esitykset Hämeenlinnassa jatkuvat helmikuun puoliväliin asti, minä suuntaan ajatukseni takaisin omaan kirjoittamiseen ja työn alla olevaan uuteen käsikirjoitukseen. Kaikki on taas tasapainossa.




maanantai 29. syyskuuta 2014

Kirjoituspöytä


Kun on koko kesän viipottanut pitkin metsiä, pihaa ja puutarhaa, tuntuu syksyn tullen jotenkin hankalalta aloittaa kirjoitushommat. Kokeilut ovat tuntuneet vaikeilta, ja olen harmitellut huonoa keskittymiskykyä. Lopulta tajusin, mikä siinä kirjoittamisessa on niin hankalaa. Istuminen! En vain osaa istua ja kirjoittaa niin, ettei selässä ja hartioissa tuntuisi. Nyt kroppa on kesän jäljiltä vetreä, ja sellaisena haluaisin sen myös pitää. Työhuoneessani on oikea työpöytä, mutta viime aikoina olen kirjoittanut enimmäkseen sohvalla läppäri sylissä. Se on kuitenkin liiankin mukava asento;  siitä ei tule lähdettyä tarpeeksi usein liikkeelle, ja kun lopulta lähtee, jalat on ihan puuduksissa.  Koska istumisen vaarallisuudesta on muutenkin paljon puhuttu, olen jo jonkin aikaa miettinyt, kannattaisiko kirjoittaa seisten. Siihen tarkoitukseen sopisi ainoastaan keittiön työpöytä, mutta en halua kirjoittaa jääkaapin ja hellan välissä. Joku päivä sitten vein läppärin vähälle käytölle jääneeseen työhuoneeseen, koska tulostin on siellä. Siellä oli keskellä huonetta myös edellisestä silityskerrasta unohtunut silityslauta. Laskin läppärin siihen ja kas!

Hetken ajattelin, että nyt loppuu silitykset kokonaan, mutta sitten muistin, että jossain varaston perukoilla saattaa olla vanha, käytöstä poistettu silityslauta. Ja olihan se vielä tallella, odottamassa, että hajottaisin sen osiin ja veisin metalliosat metallikeräykseen. Joskus aikaansaamattomuudesta on myös hyötyä, sillä nyt silityslaudalle koitti ihan uusi elämä. 


Ensin irrotin silityslaudan kuluneen päällisen.
Seuraavaksi pinnan hionta.


Varastosta löytyi sopivaa maalia.



Työpöytä on valmis. Hassuhan se on.
Kuvaamisen jälkeen tajusin, että ergonomian kannalta silittäminen ja kirjoittaminen ovat sen verran erilaisia, että vaikka silityslauta on korkeimmillaan, ihanteellisen kirjoitusasennon takaamiseksi jouduin nostamaan läppäriä vähän ylemmäksi tukevan laatikon avulla. Ehkä voisin joskus tehdä (tai nikkaroinnista kiinnostuneella jälkikasvulla teettää) kokonaan uuden tason sopivalle korkeudelle. Vanha silitystaso voisi jäädä sen alle lokeroksi. Pöydän voisi tietysti tehdä vähemmän silityslaudan näköiseksi, ja moni varmasti piilottaisi jalat jotenkin, mutta minusta tuo on ihan hyvä tuollaisenaan, vähän hupsuna. Pienen tason etu on sekin, ettei se kerää liikaa rojua.

Nyt kun työtaso on jo käytössä, olen sitä mieltä, että kaikkien pitäisi kokeilla seisten kirjoittamista, jos se vain suinkin on mahdollista. Olo on paljon energisempi ja aktiivisempi, kun lähes koko ajan tulee tehtyä pientä liikettä. Jos jalat väsyvät, se on hyvä syy heittäytyä selälleen ja nostaa jalat ylös. Oi, näitä vapaan taiteilijan ammattietuja!

Maisemakin on ihan kiva.

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Hellepäivien kirjoja

Kun lämpömittari alkaa näyttää hellelukemia, pysyttelen mieluusti varjossa. Viime päivinä onkin tullut luettua tavallista enemmän. Kirjavalintani ovat yleensä aika nopeita; suuntaan kirjaston uutuushyllylle ja otan jotain kiinnostavaa.  Kesälomilla lienee syynsä siihen, että melko tyhjän uutuushyllyn sijasta jouduin ottamaan kirjat viimeksi palautettujen hyllystä.

Ensin luin Riikka Pulkkisen Vieraan. Hoh-hoijaa! Sen verran romaanissa oli jännitettä, että jaksoin lukea sen loppuun, mutta mistään lukunautinnosta en voi puhua. Kovin teennäiseltä tuntui tarina, päähenkilö ei herättänyt mitään mielenkiintoa, lauseet kumisivat tyhjyyttä. Kun sain kirjan käsistäni, tartuin heti Kari Hotakaisen romaaniin Luonnon laki. (2013). Enkä ollut montakaan sivua lukenut, kun suorastaan liikutuin siitä, että joku kirjoittaa niin hyvin, ja kun kerroin tuosta liikutuksen tunteesta ääneen, taas nousivat liikutuksen kyyneleet silmiin. Pulkkisen romaanin luin nopeasti, koska halusin päästä siitä äkkiä eroon. Luonnon lakia yritin lukea säästeliäämmin, nautiskellen, sillä Hotakainen kirjoittaa niin merkityksellisiä lauseita, ettei niitä kannata hutaisemalla ohittaa. Nyt kun Luonnon laki on luettu, seuraava kirja saa vielä odottaa, sillä olo on kuin hyvän aterian jälkeen - pitää sulatella rauhassa.

PS. Ihailen ja vähän kadehdinkin niitä bloggaajia, jotka osaavat kirjoittaa hienoja analyysejä lukemistaan teoksista, itse tyydyn tällaiseen hyvä-huono-luokitteluun, anteeksi.

perjantai 27. kesäkuuta 2014

Pikkukesästä kesään

Iltapäivälehden lööppi väitti eilen, että "tämä sääilmiö pilasi alkukesän". Olenpa onnekas, kun ei sää ole pilannut minulta yhtään mitään, vaan alkukesä on ollut oikein mukava. Yksi hallayö kyllä nipisteli pienten kuusten kerkkiä, mutta muutoin ei kylmyydestä ole ollut suurempaa haittaa, ja viileässä säässä ulkotyötkin sujuvat paremmin kuin helteellä. Muutoinkin olen sitä mieltä, että sää jos mikä on niitä asioita, joka pitää vain hyväksyä, ottaa vastaan sellaisinaan. Sää kun ei siitä miksikään muutu, vaikka kuinka siitä valittaisi tai mielensä pahoittaisi.
 
Juhannusta vietimme jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan isolla porukalla - enimmillään kuusitoista yövierasta torstaista sunnuntaihin! Heitäkään, nuoria ihmisiä, kolea sää ei haitannut, vaan iloinen nauru täytti kotimme. Australialaisen ja turkkilaisen vieraamme sulana pysymisen varmistimme talvitakeilla, villapaidoilla ja toppahousuilla. Saunakin lämpeni joka ilta.


Hehtaarien kokoinen koiranputkipelto oli vieraillemme eksottinen kokemus.

Metsä on aina ihana.

Valtava juhannuskokkomme oli rakennettu viime talvena  myymättä jääneistä ja keväällä viljelmiltä raakatuista joulukuusista. Aika kallis kokko:(

 
Silloin tällöin kuulee väitteen, että juhannuksena kesä on ohi. Höpöhöpö! Ennen juhannusta on pikkukesä, juhannukselta alkaa oikea kesä!

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Yksi kana ja kolme ateriaa

Viime syksynä eräs kirjoittajakollega kertoi, että Kouvolan dekkaripäivien kirjoituskilpailussa haettiin rikosaiheisia näytelmäkäsikirjoituksia. Kilpailuaikaa oli jäljellä enää muutama kuukausi, joten totesin välittömästi, että aikataulu on minulle liian tiukka. Rikoskin tuntui hankalalta aiheelta. En edes lukijana ole innostunut dekkareista. Näytelmänkirjoituskilpailuja on kuitenkin niin harvoin, että asia jäi vaivaamaan ja lopulta päätin sittenkin osallistua. Minulla oli pidemmän aikaa pyörinyt mielessäni näytelmäidea, jota aloin tarkastella uudesta, rikoksen näkökulmasta. Ja sehän alkoi sujua: henkilöt alkoivat puhua ja ideat seurasivat toisiaan. Jostain lehden ruokajutusta osui  kirjoitusprosessin aikana silmiini otsikko "Yksi kana ja kolme ateriaa". Siitä sain ratkaisevat vihjeet tarinan kuljettamiseen, ja lopulta siitä tuli myös näytelmän nimi. Joulukuusikiireet alkoivat painaa päälle, joten tulostin kässärin ja pistin postiin. Olin mielestäni kirjoittanut hyvän näytelmän ja jäin luottavaisena odottelemaan tuloksia.

Kun kuukausi ja parikin oli kulunut, palasin kässärin pariin ja aloin muokata sitä paremmaksi. Kilpailu jäi mielestäni, tärkeämpää oli saada teksti mahdollisimman hyväksi. Kuukaudet kuluivat, kilpailusta ei kuulunut mitään, eikä minulle tullut mieleen tarkistaa järjestäjän sivuilta aikataulua. Minulta meni ohi sekin tieto, että tekstini oli läpäissyt esiraadin seulan ja päässyt jatkoon päätuomarin arvioitavaksi. Jälkeenpäin sain tietää senkin, että palkinnoista oli luvattu ilmoittaa huhtikuun loppuun mennessä. Siinä missä muut kilpailijat odottivat jännittyneinä tärkeää puhelinsoittoa, minä tein huolettomana pihatöitä. Kun puhelu sitten vappupäivänä tuli, olin varma, että soittaja oli valinnut väärän numeron, koska eihän minulla ollut mitään tekemistä Kouvolan kanssa. Vasta kun soittaja mainitsi Dekkaripäivät, tajusin, että joku palkintosija sieltä nyt sitten tuli. Sain kuulla, että päätuomari, Kouvolan Teatterin johtaja Henrik Timonen oli valinnut parhaiksi kaksi näytelmää, jotka jakaisivat ensimmäisen palkinnon, eikä muita palkintoja jaettaisi. Yksi kana ja kolme ateriaa oli toinen noista kahdesta. Jess!

Koska en ollut juuri kenelläkään kertonut osallistumisestani, en kertonut voitostakaan kuin perheelleni eli kolmelle henkilölle. Jossain vaiheessa sain järjestäjiltä tietää toisen voittajan nimen, ja taas oli syytä hihkaista ilosta, sillä toinen voittaja oli arvostamani näytelmäkirjailija ja ohjaaja, Elina Kilkku.

Näytelmämme painettiin kirjaksi, jonka saimme oikoluettavaksi ennen painoon menoa. Pääsin tällöin lukemaan myös Elinan näytelmän. Se on niin hyvä, että hetken lähes häpesin omaa tekelettäni, perinteistä ja kepeää komediaa, joka ei kyllä suomalaista draamakirjallisuutta uudista. Elinan näytelmä "Jäädä saa julma maa" on sekä sisällöltään, rakenteeltaan että tyyliltään aivan erilainen, sellaista vahvaa, sielua repivää dramaa, jota olen aina ihaillut, vaikka en itse sellaista kirjoita. Mutta kuten Henrik Timonen totesi, on mahdotonta sanoa, kumpi on parempi, pihvi vai suklaa. Hänen ratkaisunsa jakaa voitto kertoo siitä, että teatterissa on tilaa monenlaisille näytelmille. "Uskon moniarvoisuuteen sekä teatterissa että taiteessa yleensäkin. Hyvän ja huonon rajaa ei vedetä lajityyppien mukaan, vaikka yksittäinen katsoja voi ja saa niin tehdä. Hyvä komedia on hyvä, ja niin on hyvä tragediakin." (Henrik Timonen).



Olen antanut itselleni luvan iloita kaikesta hyvästä ja kauniista, mitä elämä tarjoaa. Olikin tosi mukavaa olla henkilökohtaisesti paikalla Kouvolassa vastaaanottamassa palkintoa ja tapaamassa dekkariväkeä. Kun ihmiset palkitsemisen jälkeen tulivat onnittelemaan ja pyytämään nimmareita, todettiin Elinan kanssa, että nyt nautitaan tästä, silllä eihän tätä näytelmäkirjailijoille liian usein tapahdu. Kouvola-talossa pidetyssä tapahtumassa oli kaiken kaikkiaan lämmin ja  kotoisa tunnelma, ja kiinnostava ohjelma houkutteli kahtena päivänä paikalle kuutisen sataa ihmistä.



Juhla on vaihtunut arkeen: aamulla olin niittämässä heinää pienten kuusentainten ympäriltä, ja sitä hommaa riittää koko kesäksi. Kyllä tämä kirjoittajan pääkoppa kuitenkin on sellainen, että arkisten puuhien keskelläkin syntyy, kypsyy ja kehittyy ideoita. Jossain vaiheessa on sitten vain valittava niistä yksi, jonka ympärille alan tarinaa sepittää. Vaikka voittaminen on mukavaa, en kirjoita näytelmiä, jotta voittaisin palkintoja tai saisin mainetta ja kunniaa. Kirjoitan, koska kirjoittaminen on minulle tärkeä ilon ja onnellisuuden lähde, merkityksellinen tapa olla olemassa.

tiistai 20. toukokuuta 2014

Matonpesun lyhyt oppimäärä

Liotus mäntysuopavedessä.




















Pesu painepesurilla.



















Kuivatus.      






Räystään alla ei pieni sadekaan haittaa. 

Tähän piti vielä laittaa kuva mattovarastostani, mutta enpä laitakaan, sillä alkoi nolottaa se mattojen määrä.   Runsaat säilytystilat eivät ole siunaus vaan kirous.

maanantai 19. toukokuuta 2014

Kurkkupenkki

Kasvimaalleni kuuluu ehdottomasti avomaankurkkupenkki. Koska se on loivassa rinteessä, ajattelin tehdä kunnollisen rakennelman, jotta penkki ei ala kesän mittaan valua alaspäin. Nuukailun hengessä päätin, että minkäänlaista materiaalia en osta, vaan kaiken on löydyttävä kotoa. Nauloja ja ruuvejakaan en halunnut käyttää, sillä tarkoitus oli, että rakennelman voi syksyllä helposti purkaa pois. No, löytyi kaikenlaista sekundalautaa, vanhoja tiiliä ja pahvia.














Kuvassa näkyy pätkä tuota kolme metriä pitkää rakennelmaa, jonka taakse kurkkukasvusto tulee. Multakerros tulee ylimmän laudan tasalle. Lautojen ja mullan välissä oleva pahvi varmaan hajoaa kesän mittaan, mutta se ei kaiketi haittaa mitään. Seinämän molemmissa päissä on jykevät pöllinpätkät varmistamassa kestävyyttä.

Rakennelma on monikäyttöisempi kuin olisin arvannutkaan.





perjantai 14. maaliskuuta 2014

Kiitoksen paikka?

Kangasniemen Alkon kassajonossa seisoo kaksi miestä, tummahiuksinen ja vaalea. Heidän edellään asioi nainen, joka pois lähtiessään toteaa tummahiuksiselle, että tämä on ihan Jari Sillanpään näköinen.
- Kiitos, mies vastaa naiselle.
- Onko tuollaisesta syytä kiittää? vaalea mies ihmettelee, kun nainen on poistunut.
- Hmm... Taidan hakea isomman pullon, mies vastaa.


lauantai 8. maaliskuuta 2014

Ruokapolitiikkakeskustelu

Liekö kuitenkaan Venäjällä valmistettua?
- Ajetaan ihan rappujen eteen, kun on painava ruokakassi.

- Mikäs siellä niin painaa?

- Lasipurkit. Olivat täydentäneet marketin venäläisten herkkujen hyllyä, joten sain taas sitä hyvää hapankaalia.

- Sinäkö edelleen ostat niitä ja tuet venäläisten valloitusretkeä vaikka Wieniin asti?

- Voi kuule, nämä säilykkeet voivat vielä pelastaa meidän hengen. Jos he tulevat tänne pahoissa aikeissa, tutkivat tietysti kellarin, mutta kun löytävät venäläisellä reseptillä tehtyä hapankaalia, tajuvat, että täällähän asuu kunnon ihmisiä.

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Postikortteja

Posti on alkuvuoden aikana tuonut minulle tuntemattomilta ihmisiltä kortteja ympäri maailmaa, ja vastaavasti olen itse lähettänyt kortteja Yhdysvaltoihin, Hollantiin, Kiinaan, Ranskaan, Australiaan, Ukrainaan, Venäjälle, Argentiinaan... Ei, minulla ei ole kansainvälistä ystäväpiiriä, vaan korttien lähettelyn syynä on postcrossing. Kyseessä on netissä toimiva palvelu, johon liittymällä pääsee mukaan tällaiseen korttienvaihtoon. Ideana on siis se, että kortteja lähetetään tuntemattomille ihmisille  ja vastaavasti niitä saadaan tuntemattomilta ihmisiltä. Eikä mikään sähköpostikortteja vaan ihan oikeita, joita posti kuljettaa. Omassa profiilissa voi esittää toiveita siitä, millaisia kortteja haluaa saada. Joillakin toiveet ovat hyvinkin tarkkoja, useimmilla onneksi melko väljiä, ja on myös meitä, jotka tykkäämme kortista kuin kortista. Täytyy kyllä myöntää, että elokuvaharrastajana ilahduin erityisen paljon Al Pacino -kortista, jonka sain eräältä Al Pacino -fanilta. Myös kalifornialainen metsäkortti kuuluu suosikkeihini, ja mustavalkoiset kortit ovat aina olleet mieluisia. Mukavia ovat myös ne pienet, persoonalliset viestit, joita korteissa on, ja itsekin kirjoitan aina vastaanottajalle muutakin kuin pelkät terveiset Suomesta.
Toissa viikolla lähetin kortin Ukrainaan. Kortin saatuaan vastaanottaja  lähetti kuittausviestin ja kertoi tunnelmistaan. Kun seuraan Ukrainan uutisia, ajattelen usein häntä, Natalyaa.

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Keskustelu

Kävelin joulun jälkeen Citymarketin leveää käytävää ja ohitin miehen, joka kulki käsikädessä alle kouluikäisen lapsensa kanssa. Kuulin heidän puhuvan jostain tavaratalon katossa olevasta mutta sinne kuulumattomasta esineestä. Nopealla vilkaisulla en huomannut mitään, ja jatkoin kulkuani. Ehdin kuitenkin napata vielä pätkän isän ja lapsen keskustelusta.

Lapsi: Miten sen saa sieltä pois?
Isä: Kyllä siihen nosturia tarvitaan.
Lapsi: Niin. Tai pitää laittaa tikkaat.
Isä: Sekin käy, jos on oikein pitkät tikkaat.

Tämän jälkeen he jäivät kuuloni ulottumattomiin, mutta tuon lyhyen tilanteen perusteella ennustan pienelle pojalle hyvää elämää. Lähtökohdat ainakin ovat hyvät, kun saa tavaratalon arkisessa hälyssä ihmetellä maailmaa, tulla kuulluksi ja mielikuvitusta käyttäen ratkoa ongelmaa aikuisen kanssa. Ja mikä parasta, lapsen rinnalla on aikuinen, joka osaa/jaksaa keskustella rakentavan vuorovaikutuksen periaattein.