maanantai 31. joulukuuta 2012

Sesongin jälkeen

Joulukuusisesonkiin kuuluu puiden kaataminen, pakkaaminen, kuljetus ja myynti. Tänä vuonna sitä  kesti kohdallani seitsemäntoista päivää ilman yhtään vapaapäivää, ja yöunetkin jäivät lyhyiksi ja huonoiksi. Kyllähän sen kesti, mutta heti kun homma oli ohi, iski flunssa ja epätavallinen väsymys. Onneksi sain viettää joulua oman perheen kesken rennosti, ilman turhia paineita. Nyt vuoden viimeisenä päivänä on jo mukava suunnata katse ensi vuoden kuvioihin. Joulukuusista saan hengähtää hetken, ja päällimmäisenä mielessä onkin Teatteri Ilona, jossa aloitamme Pumppuaseman harjoitukset parin viikon päästä. Kuusikaupassa vuoden mittaan tehtävä työ konkretisoituu myyntikauteen joulun alla, teatterissa puolen vuoden työ tulee julki esityksissä. Ehkä tykkään tällaisesta sesonki- tai projektityöstä kuusikauppiaana, harrastajateatteriohjaajana ja erityisesti näytelmäkirjailijana juuri siksi, että kukin homma tuntuu aina uudelta ja merkitykselliseltä. Sihen ei ehdi turtua, kun se jo loppuu, ja sitten ollaan jo seuraavassa hommassa sesongin kynnyksellä.

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Koulu

Kun aikoinaan muutin tänne Leivonmäelle, toimin ensimmäisen vuoden epäpätevänä luokanopettajana Rutalahden koulussa. Ei ollut helppo vuosi, mutta hyvät muistot siitä jäi. Kolmiopettajaista koulua oli vastikään remontoitu ja laajennettu, ja käytössä oli muun muassa hyvät sisäliikuntatilat ja viihtyisä opettajainhuone. Sittemmin koulun nimi on muutettu kylän nimikkolinnun mukaan Koskikaran kouluksi.

Vireällä kylällä toimi tuolloinkin nuorisoseura, jonka suojissa aloitin harrastajateatteriurani, ensin ohjaajana, sittemmin myös käsikirjoittajana. Vaikka olen koko ajan asunut täällä pitäjän toisella laidalla, Rutalahti on se paikka, jonka kautta aikoinaan pääsin sisälle paikallisiin kuvioihin ja missä helpoiten tutustuin uusiin ihmisiin.

Tänä syksynä Koskikaran koulu pompahti ainakin paikallisesti julkisuuteen asbestilöydöksen takia. Kyseessähän on sen verran vakava asia, että oppilaat siirrettiin välittömästi Leivonmäelle, Kurkiauran kouluun. Sekään ei ole suuren suuri laitos, vaan kodikas kyläkoulu Leivonmäen kylän keskustassa. Tilaakin on siellä niin paljon, että parinkymmenen rutalahtelaisten sijoittaminen sinne ei kai tuottanut ongelmia. Joutsan kolmas kyläkoulu sijaitsee Mieskonmäessä. Koska meitä joutsalaisia on vain viitisen tuhatta, kolme kyläkoulua keskustassa sijaitsevan yhtenäiskoulun lisäksi on tietysti paljon. Kun kunnan talous ja varsinkin talousnäkymät ovat mitä ovat, on luonnollista epällä, että vaikka Koskikaran koulun asbestit poistetaan, ei siitä enää koulua tehdä. Paikallislehti löi lisää faktoja pöytään kertomalla tämän päivän numerossaan, kuinka paljon kalliimmaksi yksi Kurkiauran tai Koskikaran koulun oppilas tulee verrattuna Joutsan tai Mieskonmäen oppilaisiin, ja aiemmin on jo uutisoitu, että asbestilöydösten lisäksi koulu on muutenkin kehnossa kunnossa ja vaadittava remontti tulisi kalliimmaksi kuin uuden koulun rakentaminen.

Katselen asioita etäältä ja yritän hahmottaa kokonaisuutta. Minulla ei ole vastauksia siihen, miten Joutsan kouluasiat pitäisi järjestää, mutta lähdetäänpä liikkeelle tästä: Onko meillä varaa sijoittaa vähintään miljoona euroa parinkymmenen oppilaan kouluun? Jos on, niin rakennetaan sitten uusi koulu. Jos ei ole, niin keksitään sitten  jotain muuta. Mutta tehdäänpä niin tai näin, aikuisten ei mielestäni pitäisi lietsoa pienten oppilaiden päähän sitä nurkkakuntaista ajatusta, että se oma kylä ja oma pieni koulu on ainoa hyvä ja turvallinen paikka maailmassa.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Sesongin kynnyksellä

Joulukuuset ovat vielä pystyssä, mutta myyntikauden valmistelut ovat parhaillaan menossa. Kauppapaikkojen varaukset, ilmoitukset viidessä (!) eri lehdessä, kuljetusjärjestelyt ynnä  muut puuhat ovat olleet ajankohtaisia viime aikoina. Yksi kuusenmyyjäkin on vielä käsi paketissa!  Olo on ristiriitainen: jollain lailla jännään tulevaa urakkaa, mutta samalla olen innoissani siitä hektisestä parin viikon ruljanssista, jonka kuluessa  kuuset pitäisi saada kaadettua, paketoitua, kuljetettua ja myytyä. Kunhan ei kovin isoa juhannuskokkoa tulisi myymättä jääneistä kuusista, niin sitten voisin tyytyväisin mielin käydä joulua viettämään. Mutta täytyy myöntää, että aina kun joku toivottaa hyvää joulun odotusta, tunnustan odottavani enemmän juhannusta.

Minulta on myös jo kysytty, joko olen tehnyt jouluvalmisteluja. Minun tärkein jouluvalmisteluni on se, että hoidan kuusikaupan  niin hyvin kuin mahdollista, jotta ihmiset saisivat nauttia kauniista ja kestävästä joulukuusesta.  

Ja lopuksi mainospläjäys: Joulukuusiamme on tänä vuonna saatavissa seuraavista paikoista:

Laukaa, Rautian piha 18.-23.12.
Muuramen Teollisuuskylän Yrittäjäntiellä sijaitsevan Ritun puutarhan piha 15.-23.12.
Kangasniemi, Joutsantie, Kukka-Sofian piha 19.-23.12.
Säynätsalo, Saariston Helmessä on pieni määrä kuusia itsepalvelumyynnissä 17.12. alkaen.

Myynti jatkuu siis aatonaattoon saakka, mikäli kuusia riittää. Ja riittääkö niitä, sitä on vaikea mennä sanomaan vielä tässä vaiheessa. Joskus ovat loppuneet kesken, joskus on saatu reilusti juhannuskokkotarpeita.


torstai 29. marraskuuta 2012

Kehitystä?

Aamupäivällä Joutsassa käydessäni panin merkille oudon hiljaisen kylänraitin. Länsitiellä tuntui suorastaan aavemaiselta. Vaikka suurin osa ihmisistä olisikin siihen aikaan töissä tai koulussa, niin kyllähän pitäjän keskustassa pitäisi enemmän väkeä olla liikeellä. Missä kaikki siis ovat`? Jutteluhetki paikallisen yrittäjän kanssa antoi vastauksen: ihmiset ovat menneet uuteen, syksyllä avattuun kauppakeskukseen, jossa on pankki, ruokakauppa ja halpahallimyymälä. Kyseistä rakennusta onkin täällä kovasti hehkutettu, sillä nykyään kehityksenä pidetään sitä, että kauppa käy ja raha liikkuu. Itselläni ei tuohon Perttulan kauppakeskukseen ole vielä ollut asiaa, mutta monella muulla on; ainakin parkkipaikalla näytti olevan tänäänkin vilkasta. Ja aivan kuin ei siinä olisi riittävästi, piakkoin nelostien varteen valmistuu ABC-liikenneasema houkuttelemaan valtatien autoilijoita. Mutta jos ABC houkuttelee niitä, jotka muutoin kääntyisivät keskustaan, viimeistään silloin täältä häviävät pian kaikki pienet, yrittäjävetoiset ja hyvin palvelevat liikkeet ja tilalla on vain suurten ketjujen myymälöitä.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Harmaata


Marraskuuta moititaan usein synkäksi ja harmaaksi, mutta sellaiset ajatukset kaikkoavat nopeasti, kun menee kohti sitä harmaata ja huomaa, että sehän on pelkkää kauneutta. (Kirjoitin vahingossa ensin "pelkkää kaikkeutta"! No, mikä ettei se voisi olla sitäkin.) 


sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Hannu Aho



Muisto noin kymmenen vuoden takaa: Olisi ollut hyvää aikaa kirjoittaa, mutta tarina ei kulkenut, olo oli levoton. Nousin työpöydän äärestä ja kuljeskelin talossa, kunnes pysähdyin kirjahyllyn eteen. Lukeminen ei oikeastaan houkutellut, mutta otin yhden teoksen ja avasin sen jostain keskeltä. Ajattelin, että kun luen sivun tai pari, oma kirjoittamisjumini laukeaa ja voin laittaa tuon sattumanvaraisesti ottamani teoksen takaisin hyllyyn ja unohtaa sen sinne. Mutta muutama sivu keskeltä kirjaa ei riittänytkään, vaan minun oli aloitettava alusta ja otettava selvää, että mikä se tällainen romaani onkaan. Ja sehän oli Hannu Ahon Saara, jonka olin joskus divarista ostanut ja sitten hyllyyni unohtanut. Yleensä luen nopeasti ja jopa ahmien, mutta Saaraa lukiessani minun oli välillä laitettava kirja sivuun ja lähdettävä ulos kävelemään, sillä Ahon kieli ja kerronta oli niin hyvää, että olin pakahtua! Sittemmin luin Ahon muutkin teokset ja hankin niitä kirjahyllyyni. Vaikka kirjojen omistamisessa ei ehkä ole kovin paljon järkeä, jotain hyvää on tärkeää pitää lähellä.



En ole vuosiin Ahon teoksiin tarttunut, joten en voi tietää, miltä ne nyt tuntuisivat. Tokihan minussa on tapahtunut jotain kymmenessä vuodessa, joten todennäköisesti kokisin teokset eri tavoin kuin aiemmin. Kun nopeasti selailin muutamaa, lauseet ovat yhä komeita, dialogi yhä upeaa, maailmat yhä traagisia. Samalla tajuan, että olen aina mielelläni lukenut itselleni vieraista, pelottavistakin maailmoista ja ihmisistä, mennyt kohti sitä, minkä oikeastaan haluaisin väistää. Lukeminen on siis siinäkin mielessä kirjoittamisen kaltaista: tutkimusmatkailua ja epävarmuuteen hyppäämistä, kunnes voi huomata, että kaiken vierauden alla meissä kaikissa on aina jotain yhteistä, hyvässä ja pahassa.


Vuonna 1996 Aholta ilmestyi romaani Kello 4.17, joka jäi hänen viimeisekseen, sillä eilen uutiset kertoivat hänen kuolleen.







keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Marjastaja kävi talvilevolle

En kai minä muuten olisi marjastusta vielä tältä syksyltä lopettanut, mutta kun tuli lunta, niin ei ole enää asiaa karpalosoille. Nyt menen metsään muuten vain kuljeksimaan. Ja voitte uskoa, miten siellä ajatus lentää ja "tekstiä" syntyy, tosin vain päässäni. Olenkin melko tosissani harkinnut jonkinlaista metsätyöhuonetta. En nyt tarkoita polttopuusavottaa, vaan sitä, että menisin metsään konkreettisesti kirjoittamaan. Sehän on vain pukeutumiskysymys, eikö totta? Onkohan läppärillä jotain pakkasrajaa? Lyijykynällä ei ainakaan ole, joten todellisia esteitä metsätyöhuoneelle ei taida olla. Hui!

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Mikkelissä




Ehkä tuulinen syyspäivä ei ole paras aika käydä kaupungissa, sillä eilen Mikkelissä en tuntenut sellaista kodikkuutta, joka siellä aiemmin on vallannut mieleni. Saattoi se johtua siitäkin, että en ole käynyt Mikkelissä pariin vuoteen, ja edelliskäyntini jälkeen keskustaa on kehitetty entistä enemmän kauppapaikaksi suuren maailman malliin. Jotain tylyä ja kolkkoa sellaisissa liikekeskuksissa on, siitä ei pääse mihinkään.

Ei ollut tunnelma entisellään myöskään kirpputorilla. Sen sain huomata, kun olin maksamassa ostoksiani kassalla, jossa kaksi nuorta naista palveli asiakkaita ystävällisesti ja avuliaasti. Kirpparin oli määrä sulkeutua kuudelta, joten viittä vaille kuusi toinen myyjistä lähti muistuttamaan siitä ihmisille, joita kirpparin eri huoneissa oli vielä lukuisia. Olin jo saanut ostokseni maksettua ja pakkasin reppuani, kun myyjä palasi kierrokseltaan posket punehtuneina ja kertoi, että kun hän oli ilmoittanut myymälän sulkemisesta, yksi asiakas oli sanonut, että turpa kiinni. Myyjä vaikutti sen verran järkyttyneeltä, ettei hän tuollaisia asiakkaita varmaan ihan päivittäin kohtaa, mutta mielestäni yksikin kerta on liikaa. Neuvoin sammuttamaan valot, niin ehkä se huutelijakin ymmärtää lähteä.











torstai 4. lokakuuta 2012

Pumppuasemia siellä täällä

Sukulaismies Vilho kyseli jo keväällä, missä ja milloin uusinta näytelmääni esitetään. Koska olin vasta saanut Pumppuaseman "markkinoille" eli Sunklon (Suomen Näytelmäkirjailijat ja Käsikirjoittajat) hoiviin ja listalle, saatoin vastata, että aika näyttää, mikä ryhmä siihen ensin tarttuu. Omaa markkinointia hoidin sen verran, että lähetin kässärin Lievestuoreen kansalaisopiston näytelmäryhmää ohjaavalle Sari Puttoselle, joka ryhmineen innostuikin tekstistä niin, että Pumppuaseman kantaesitys on 17. helmikuuta 2013 Lievestuoreella. Kun sain kuulla, että armoitettu näyttelijä Risto Montonen esittää pääosaa, pumppuasemanhoitajaa, tunsin yhden haaveeni toteutuneen.

Toinen haave toteutui, kun kangasniemeläinen Teatteri Ilona pyysi minua ohjaamaan heille jonkun oman käsikirjoitukseni. Olen jo vuosia seurannyt Ilonan hienoja esityksiä ja ajatellut, että olisipa mukava tehdä yhteistyötä noiden  ihmisten kanssa. Ilmeisesti Ilonan puolella oli ajateltu samalla tavalla, koska kutsu tuli. Näytelmävalinta oli helppo: Pumppuasema. Tietysti olisin voinut ottaa ohjelmistoon jotain vanhempaakin, mutta minulla on aina ollut sellainen eteenpäin menemisen meininki, että vanhat jutut jätetään taakse ja tartutaan seuraavaan haasteeseen. Juuri nyt on hirveä into saattaa Pumppuasema-prosessi loppuun. Kirjoittaminen ei näemmä vielä riitä, vaan minun on myös ohjattava siitä oma versioni, ennen kuin pääsen tekstistä kunnolla eroon ja voin siirtyä seuraavaan. Todennäköisesti ensi vuoden ohjauksen aikana en kykene kirjoittamaan uutta tekstiä ollenkaan, mutta luotan siihen, että alitajunta tekee hommia kaiken aikaa.  
Kangasniemen esitysaikoja ei ole vielä sovittu, joten ilmoittelen niistä myöhemmin.

Käsikirjoitus valmistui tänä vuonna, ja ensi vuonna se nähdään ainakin kahdella näyttämöllä. Kyllä, olen onnekas.

perjantai 7. syyskuuta 2012

Ilmastonmuutos

Tammimetsän alku:)
Kun minun pitää kertoa jotain itsestäni uusille ihmisille, yleensä mainitsen asuvani metsän keskellä. Niin kai voi sanoa, sillä pihapiiriämme ympäröi kolmelta puolelta nuori metsä, länsipuolella on peltoa. Toisin oli silloin, kun muutin tänne Leivonmäelle; nykyiset nuoret metsät olivat taimikkoa, ja tuulet puhalsivat joka puolelta. Jos säätiedotus vähänkin vihjaisi hallasta, minun  oli syytä peitellä pavut ja kurpitsat huolella. Mutta taimikot kasvoivat, ja pihapiirin ympärille muodostui suojaava metsä. Piha on kuitenkin sen verran laaja, ettei tässä suinkaan pimennossa olla, vaan aurinkoa riittää. Hallaa ei enää tarvitse pelätä, sillä puutarhan mikroilmasto on metsän myötä muuttunut suotuisammaksi.  

Hallanarkoina vuosina en jaksanut uskoa, että täällä voisi kasvaa tammia, sillä tuttavan pihassa tammi kärsi kylmyydestä. Epäilyksistäni huolimatta kylvin maahan tammenterhon, jonka siskoni oli tuonut Lahdesta. Taimihan siitä nousi. Parin vuoden kuluttua siirsin sen puurtarhan reunaan, muka odottamaan lopullista kasvupaikkaansa, mutta siinä se nyt kasvaa ja saa kasvaakin. Toisen tammen olemme saaneet taimena, ja sekin voi oikein hyvin vähän etäämmällä pihapiiristä. Puutarhan tammi tuottaa jo terhoja. Onkin siis aika katsella ympärille sillä silmällä, että missä mahtaisi olla paras paikka puolen hehtaarin tammimetsälle. 

tiistai 14. elokuuta 2012

Missä niitä marjoja on?

Juolukasta saa hyvää hilloa ja mehua.









Lehdessä esitettiin taannoin ehdotus, että metsähallitus tekisi karttoja hyvistä mustikkamaista, jotta suomalaiset ja eritoten kaupunkilaiset niitä löytäisivät ja voisivat kerätä marjat talteen. Kuinkahan sellaiseen  karttaan merkittäisiin minun mustikkapaikkani? Niistä kun useimmat ovat niin pieniä, että kun kerään sangollisen tai pari, seuraava kerääjä saisi jäädä nuolemaan näppejään. Karttaa pitäisi myös päivittää jatkuvasti, sillä metsät muuttuvat koko ajan, ja siten marjamaatkin vaihtuvat. Jonain vuosina halla vie kukat, toisena pölytys epäonnistuu, kuivuuskin voi marjat viedä, joten mikään ei ole varmaa, ennen kuin marjat alkavat kypsyä.

Karttaa tärkeämpi onkin marjavaisto, joka johdattelee oikeisiin paikkoihin. Jos ei sitä ole jo lapsena oppinut, liikkeelle voi lähteä koulun biologian tunnilla opituista metsätyypeistä. Mustikoita saadakseen pitää löytää metsää, jossa mustikka kasvaa. Niin yksinkertaista? Ei, vaan pitää löytää metsää, jossa mustikka kasvaa, kukkii ja tekee marjaa. Hämärissä vanhoissa metsissä voi olla sakeasti mustikkavarvikkoa, mutta marjoja on vain valoisammissa männiköissä ja kuusikoissa. Tämä kesän paras mustikkapaikkani oli juuri sellaisessa vanhassa kuusikossa, jossa ei hämäryyden takia aiemmin ollut marjoja. Kun vieressä on jo muutamia vuosia ollut hakkuuaukio, kuusikon reuna saa mustikoille ilmeisen täydellisen annoksen valoa.

Marjapaikkojen löytäminen on jatkuva prosessi, olennainen ja hauska osa koko marjaharrastusta. Sekä marjastaessa, sienestäessä että metsässä muuten vain liikkuessa tulee koko ajan tarkkailtua varvikoita ja pantua merkille, missä kasvaa mitäkin. Takavuosina löysin hyvän mustikkapaikan sattumalta myöhään syksyllä, kun halla oli jo marjat pehmentänyt. Ne mustikat jäivät metsään, mutta seuraavana vuonna keräsin samasta paikasta useita sangollisia. Tämän syksyn puolukkapaikat ovat jo tiedossa, sillä mustikkareissuilla tulee tehtyä havaintoja myös puolukasta. Sattumalta olen aikoinaan löytänyt myös juolukapaikan. Samalla alueella kasvaa myös karpaloita, joista näyttää tulevan taas kelpo sato.  

Marjastaja seuraa kiinnostuneena myös lähialueen metsätaloutta: aukkohakkuualueille tulee usein vadelmia, harvennusmänniköihin ajallaan puolukkaa ja/tai mustikkaa. Kun aukko taimettuu riittävästi, vadelma katoaa, mutta jossain muualla on uusi aukko parhaassa vadelmavaiheessa. Marjastajan katse ulottuu siis vuosien päähän.

Yllä olevassa kuvassa on juolukka. Ihastuin siihen viime vuonna, jolloin sitä oli  niin runsaasti, että yhden sangollisen söin jo kesän ja syksyn aikana, ja kolme sangollista säilöin mehuksi ja hilloksi. Nyt sato on pienempi, mutta ainakin hilloa on tarkoitus tehdä.

Marjoja saadakseen ei tarvitse lähteä syvälle maaseudulle, sillä hyviä marjamaita on myös kaupunkien ja kirkonkylien liepeillä, kävely- tai polkupyörämatkan päässä. Tunnen monia maaseudun asukkaita, jotka eivät opastamatta löydä parhaille marjapaikoille, mutta tunnen myös kaupunkilaisia, jotka löytävät marjapaikat asutuksen lähettyviltäkin. Ehkä kyse on vaistosta.


keskiviikko 1. elokuuta 2012

Kahvia!

Ystävän kanssa tilasimme lounaan päätteeksi kreikkalaista kahvia. Sen arvostelussa numeroita, adjektiiveja tai pisteitä kiintoisampia ovat ne mielikuvat, joita maku herättää.

Minä: Remonttimiehet pitävät kahvitauon. Kun he maistavat kahvia, he huomaavat, että talon katosta on varissut kahviin sahanpurua.

Virpi: Metsässä on pieni mökki. Siinä asuu vanha mies, joka on keittänyt tämän kahvin.

Nyt kun lounaasta ja kreikkalaisesta kahvista on kulunut jo toista viikkoa, olisin valmis juomaan toisenkin kupin tuota mielikuvitusta kutittelevaa juomaa. 



perjantai 27. heinäkuuta 2012

Miten menee?

Pihasaunasta hävisi sähköt, kamera putosi asvaltille, pakastin hajosi ja yläkerrasta on valunut vettä alakertaan seiniä pitkin. Mutta ei mitään hätää; metsät ovat täynnä marjoja, eikä taivas tänäänkään tippunut päälle, joten kiitos kysymästä, hyvin menee.

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Kenen kuvia?

Kieltämättä oli hiukan outo tunne, kun sain kadottamani kameran takaisin ja huomasin, että kuvia oli selailtu. En oikeastaan paheksu sitä, että kameran löytäneet ja/tai sitä muuten hetken hallussaan pitäneet ovat katselleet sisältöä, sillä se on yksi tapa yrittää selvittää kameran omistaja. Ja  onhan pelkkä uteliaisuus inhimillistä ja ymmärrettävää. Tutut ihmiset olisivat varmasti nopeasti voineet päätellä kameran omistajan, vieraat ovat voineet vain tehdä päätelmiä. Ja mitä he ovat nähneet, mitä näkemästään päätelleet? Mitään arveluttavaa ainesta muistikortilla ei ole, ellei sellaisiksi luokitella kahta alastonkuvaa: toisessa on Wienissä kuvattu näyttelyjuliste, toisessa pelkkään virheään maaliin verhoutunut tanssitaiteilija. Enemmän kummastusta kameran löytäjissä ovat voineet aiheuttaa kuvat viemärikansista, työkaluista, romuista ja kaaosmaisista varastoista. Seesteisempään aineistoon kuuluvat puutarha, juhannuskokko, nuotioillat. Kuvien katselija on pian voinut päätellä, että kameran omistaja asuu maalla ja hoitaa puolivilliä puutarhaa, kasvihuoneessa on tomaattia, puutarhan takana alkaa metsä. Talo tuntuu olevan erityisen tärkeä, sillä sitä on kuvattu sisältä ja ulkoapäin. Matkoilla on koluttu keskieurooppalaisia kaupunkeja, käyty näyttelyissä ja istuttu konserteissa. Suomalaisesta kesästä on  nautittu ainakin yhden sisävesiristeilyn ja mölkynpeluun verran. Muistikortilla on myös yksi video, jossa musta amstaff hakee sille heitetyn kapulan eikä päästä siitä irti.

Nyt kun kameran kadottamisesta ja löytymisestä on kulunut jo useita päiviä, asia alkaa menettää merkitystään, enkä enää hirveän paljon ajattele sitä, että joku on päässyt tunkeutumaan yksityisyyteeni, niihin romuvarastoihin.

lauantai 14. heinäkuuta 2012

Onneksi olkoon?

Mihin sitä silmänsä ja korvansa laittaa, kun odottaa kirkossa konsertin alkua, ja puheliaita ihmisiä on joka puolella. Edessäni istui kolmen naisen ryhmä. Heidän viereensä tuli harmaatukkainen mies vaimonsa kanssa. Mies huomasin kolmen naisen ryhmästä tutut kasvot, ojensi kätensä, tervehti ja sanoi iloisesti, että onneksi olkoon! Nainen soperteli hiukan hämmentyneenä epämääräisen vastauksen, eikä enempää keskustelua syntynyt. Epäilin, oliko mies mahtanut erehtyä henkilöstä, kun eivät onnittelut oikein uponneet.  Konsertin väliajan jälkeen, kun ihmiset palasivat takaisin penkkeihinsä, harmaatukkainen kääntyi taas vieressä istuvien puoleen ja kysyi tutulta naiselta reippaasti, että miten se kesä on sujunut. Nainen kertoi sen sujuneen surullisissa merkeissä. Harmaatukkainen kysyi syytä, ja nainen kertoi jonkun läheisen kuolleen (todennäköisesti aviomies, mutta en kuullut sitä aivan varmasti.) Nyt oli harmaatukkaisen vuoro hämmentyä. Hetken kuulemaansa mietittyään hän alkoi sitten kertoa viimeistä muistoaan vainajasta, ja tilanne vapautui. Onnittelujen syy jäi minulle epäselväksi.

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Kenkä

Jos kenkä keksittäisiin nyt, ensin se kiellettäisiin, sitten sallittaisiin ja lopulta tehtäisiin pakolliseksi. Prosessiin kuuluisi vilkas keskustelu kengän tarpeellisuudesta, hyödyistä ja haitoista. Monenlaiset asiantuntijat pohtisivat muuan muassa sitä, minkä ikäisenä ihminen voisi alkaa kenkiä käyttää ja mistä materiaalista kengät olisi paras valmistaa. Myös kenkien käytön etiketti saisi useat tapakouluttajat kertomaan näkemyksiään siitä, millaisissa tilaisuuksissa kannattaa käyttää kenkiä ja minne on paras mennä entiseen tapan avojaloin. Erityisen paljon keskustelua herättäisi kysymys siitä, onko sopivaa tehdä naisille ja miehille erilaisia kenkiä. Useimmat eivät näkisi siihen mitään syytä, mutta esteetikot vaatisivat naisille korkeita korkoja, jotta sääret näyttäisivät kauniimmilta, ja monien mielestä korkeilla koroilla naiset voisivat mukavasti vähentää pituuseroaan miehiin nähden. Nämä näkemykset tietysti herättäisivät kiivaita vastaväitteitä; naisten ei tarvitse kulkea korkeissa koroissa vain muita miellyttääkseen, ja miesten kanssa on parempi pärjätä älyllä kuin keinotekoisilla fyysisillä ominaisuuksilla. Olisi varmasti heitäkin, joiden mielestä korkeat korot kuuluisivat juuri miehille korostamaan heidän valtaansa. Kiivaan keskustelun varjossa kenkätehtailijat toisivat markkinoille uusia malleja, ja kuluttajat päättäisivät jaloillaan, mikä kenkä olisi se paras kenkä. Edelläkävijöillä olisi pian useita pareja, mutta monet pärjäisivät yksillä ja samoilla kengillä vuodesta toiseen ja joku vastarannankiiski kieltäytyisi laittamasta mokomia luonnottomia koteloita jalkoihinsa.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Muukalainen

Viime kesänä puutarhan reunaan ilmestyi outo kasvi. Ensin näkyi yksi, kohta toinen, pian jo kolmas... Nukkapintainen ja hyvin pehmeälehtinen kasvi oli kauneudestaan huolimatta  niin outo, että epäilin sen karanneen jonkun puutarhasta ja pian käyvän riesaksi ja valtaavan koko pihan. Onhan niin paljon ollut puhetta vieraskasveista, joiden ei pidä antaa levitä holtittomasti. Niinpä jätin ihailut ja ihmettelyt sikseen ja nyhdin kasvit juurineen pois sitä mukaan kun niin ilmestyi. Tähän kevääseen mennessä olin unohtanut koko jutun, kunnes äkkäsin taas yhden pilkistivän ruohon seasta. Nyhdin sen irti. 

Kun viime viikolla kävin Kangasniemellä Tuomiojan tarhalla ja nousin autosta, katseeni osui vanhan navetan seinustalla olevaan perennapenkkiin. Ja kas, siellähän se oli. Nyppäsin siitä lehden, näytin sitä puutarhurille ja sain tietää, että kyseessä on nukkapähkämö, ihan oikea perenna, joka ei missä tahansa viihdy. Meille se oli ilmeisesti tullut siemeninä Tuomiojan tarhalta ostettujen saskatoonien mukana, katsonut pihamme mieluisaksi ja päättänyt asettua. Ja minä onneton olin sen jo hävittänyt. Kotiin palattuani kyllä kuljin pihalla toiveikkaana ja odotin, että vielä jostain nukkapähkimö nousisi, mutta eipä noita enää näkynyt.

Mitä tästä opimme? Ei pidä suhtautua muukalaisiin vihamielisesti.

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Työnantajana

Helsingin Sanomien päätoimittaja Riikka Venäläinen valitti kolumnissaan kuukausi sitten,  miten mahdottoman hankalaa yksityisen ihmisen on hoitaa työnantajavelvollisuuksiaan kotiapua palkatessaan. Sama valitus jatkui Hesarissa 4.6. Toimittaja Janne Toivonen aloittaa juttunsa väitteellä, että kun tavallinen mattimeikäläinen hyppää työnantajaksi, astuu melkoiseen suohon. Jutun mukaan remontin voi teettää helpolla tavalla vain palkkaamalla työhön yrityksen tai osuuskunnan. Sen sijaan verokortillisen työntekijän palkkaaminen tarkoittaa monia lomakkeita ja viranomaisia, tuhat klikkausta, ammattitermejä, eri luukkuja... Pelkästään juttuun liitetty kaaviokuva antaa niin kauhistuttavan kuvan työnantajavelvollisuuksien hoitamisesta, että moni voi luulla, ettei kannata edes yrittää. Juttuun liittyvässä kommentissa päätoimittaja Venäläinen kertoo saaneensa aiemmasta kolumnistaan paljon palautetta ihmisiltä, jotka ovat turhautuneet työnantajabyrokratiaan. Jollekin rehtorille kaikki on ollut niin vaikeaa, että hän on päättänyt jatkaa pimeää työllistämistä. Mielestäni kummallisinta on väitteet Palkka.fi-palvelun vaikeudesta. "Palvelun käyttö vaatii perehtymistä", Hesari kertoo, ja joku "yliopistoprofessori" sanoo, että verkon hyvää tarkoittavat palvelut eivät ole koulutetullekaan ihmiselle riittävän ymmärrettäviä.

Hetkinen!

Otetaanpa päätoimittaja Venäläinen, toimittaja Toivonen, rehtori ja yliopistoprofessori kuviteltuun työpaikkahaastatteluun.

Haastattelija: Miten suhtaudutte uusiin tehtäviin?
Vastaajat:  Emme halua mitään liian vaikeaa, oikeastaan haluamme vain helppoja tehtäviä.
Haastattelija: Tässä työssänne joudutte kuitenkin kohtaamaan vaikeitakin haasteita.
Vastaajat: Toivottavasti joku tekee ne meidän puolestamme, emme missään nimessä haluaisi perehtyä uusiin asioihin, varsinkaan, jos ne ovat liian vaikeita.

Olen viime vuosina itse työllistänyt yhtä henkilöä tilapäisesti, enkä missään vaiheessa ole kokenut työantajavelvollisuuksien hoitamista vaikeaksi.  Tietysti ensimmäisellä kerralla Palkka.fi-palveluun perehtyminen vei hiukan aikaan, mutta niinhän uudet asiat aina vievät. Ennemminkin olen ollut yllättynyt ja helpottunut siitä, että homma hoituu niin näppärästi ja nopeasti. Ja varsinkin olen kokenut aitoa iloa siitä, että olen oppinut jonkun uuden asian. Ajattelu, pohdinta ja ongelmanratkaisu on oikeasti kivaa!

Miksi siis nuo koulutetut, aikuiset ihmiset haluavat niin kovasti - ja mielestäni osin jopa väärin perustein -  korostaa työnantajavelvollisuuksien hoitamisen vaikeutta? Eivat kai he hae ymmärrystä sille, että maksavat tai ovat maksaneet palkkoja pimeästi?

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Nato

Suomalaispoliitikot ovat kovasti suivaantuneet venäläiskenraalin näkemyksistä, joiden mukaan Suomen Nato-yhteistyö uhkaa Venäjän turvallisuutta. Mitä tuosta suuttumaan! Kenraalillehan voisi sanoa, että ei mekään (Suomen kansa!) olla siitä Natosta niin innostuneita, joten olkaa huoleti. Oma Nato-kantani varmistui viime tammikuussa, kun vierailin Naton päämajassa Brysselissä. Ostin sieltä pari korttia ja postitin ne perheemme sivareille, joista toinen oli juuri aloittanut palveluksensa ja toinen on sen jo pari vuotta sitten suorittanut. Kirjoitin kortteihin nimet ja osoitteet kadun ja kaupungin tarkkuudella, mutta taisin unohtaa merkitä maan, sillä jonnekin ne välille jäivät. Jos ei Nato saa selville, missä on Jyväskylä, ei sen varaan kannata maamme turvallisuutta laskea:)

tiistai 22. toukokuuta 2012

Kesälaitumelle

Useampikin opettaja on näinä kauniina kevätpäivinä valitellut, miten hankalaa on saada oppilaat innostumaan koulusta, kun mukavampaa olisi kirmailla pihalla tai istua auringossa. Minulla on tietysti ratkaisu tähänkin ongelmaan: muutettakoon koululakia ja -asetuksia niin, että kukin peruskoulu päättää kevätkauden opetuksensa sinä päivänä, kun kyseistä koulua lähimpänä olevan karjatilan lehmät ja vasikat päästetään ensimmäistä kertaa talven jälkeen ulos.


torstai 10. toukokuuta 2012

Ruumiinkulttuuria

Kipuileva ruotoni pakotti minut kääntymään hierojan puoleen. Onneksi omalta paikkakunnalta löytyy erinomainen  ammattilainen, joka sekä löytää ongelmat että osaa hoitaa ne kuntoon. Jo kertakäynti tekee ihmeitä, ja maailma näyttää kirkkaammalta. Tosin nyt olin viivytellyt hoitoon hakeutumista niin, että ihan kertakäynnillä en selviä.

Hierojalla käyntiin liittyy jotain noloa. Ei, en tarkoita paljasta ihoa tai vieraan ihmisen kosketusta, vaan jotain kummallista syyllisyyden tunnetta. Kroppa on luotu toimimaan ja kestämään, joten jos se ei toimi eikä kestä, olen tehnyt jotain väärin. Niinhän se on tietysti on, mutta lienee tarpeetonta itseään syytellä. Urheilijat, joiden pitäisi tietää, miten kroppaa käytetään, ovat hierojien käsittelyssä jatkuvasti, miksi ei siis myös kirjoitustyöläinen, joka tähän aikaan vuodesta työskentelee aamusta iltaan ulkotöissä.  Syyllisyydentunteeni lienee perua lapsuudesta: "Pipo päähän, ettet vilustu." Lapsenmieleni kai käsitti, että jos omilla toimilla voidaan vaivat ehkäistä, vastaavasti vaivatkin olivat omaa syytä. Jospa pipon lisäksi olisi pitänyt olla myös kaulaliina.


keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Blogeja

Kuten aiemmin kerroin, sain kirsimarialta haasteen esitellä viisi seuraamaani blogia.

Ensimmäiseksi nostan esille entisen opiskelukaverini blogin, jossa Helena runsain ja laadukkain kuvin tuo nähtäväksi arjen kauneutta kodissa, puutarhassa, kesämökillä, luonnossa, matkoilla jne. Kuvia katsellessani olen usein ihmetellyt, miten voikin olla siistiä; ei näy sanomalehtipinoja pöydillä eikä rikkaruohoja puutarhassa. Myös kodin juhlapäiväsisustajana Helena on vastakohtani. Siinä missä minä laitoin  pääsiäiseksi ainoastaan pajunkissakimpun pöydälle, Helenan koko koti oli pääsiäiskoristeissa. Kauniin blogin ansioita on myös se, että Helena - toisin  kuin minä - päivittää sitä ahkerasti.

Toisella tapaa vastakohtani on Eeva, joka uudehkossa blogissaan kirjoittaa  lähinnä kirjallisuudesta. Vastakohtani hän on siinä mielessä, että kun minä kirjoitan lyhyesti ja toteavasti, Eeva kirjoittaa pohdiskelevasti. Minun pohdiskeluni jäävät yleensä pääni sisälle, ja kirjoittamiseni on asioiden tiivistämistä.

Kirjoittamisessa on aina tärkeää löytää itselle sopiva työskentelytapa. Kollegoiden blogeista voi seurata heidän kirjoittamisprosessejaan ja  huomata, että ilot ja murheet ovat usein samoja. Bloggaavia kirjoittajia ovat esimerkiksi Maija Haavisto, Marika Laijärvi ja Elina Rouhiainen.

Ja vielä lopuksi yksi keskisuomalainen runoblogi. Vesa  katselee maailmaa ja ihmisiä tarkoin silmin ja muotoilee havaintonsa hellänkarheiksi runoiksi.

Viittä blogia pyydettiin, kuusi tuli, ja lisää löytyy internetin syvyyksistä.






perjantai 27. huhtikuuta 2012

Klapeja

Kun Pumppuasema-näytelmäni valmistui, sain vaihtaa toisenlaisiin työvälineisiin; läppärin tilalle tulivat moottorisaha ja halkaisukone. Puiden katkominen, halkaisu ja pinoaminen on minulle hyvinkin mieluista hommaa, sillä tiiviin kirjoittamisperiodin jälkeen ruumiillinen työ auttaa pääsemään irti valmistuneesta kässäristä ja tekee tilaa uusille ideoille. Saunaa ja tupaa ei voi lämmittää, ellei välillä tee klapeja. Samalla tavalla kirjoittaminen edellyttää, että välillä on mielen varastoja täydennettävä. Yksinkertaiset, arkiset askareet ovat siihen tarkoitukseen omiaan. Pinoja kootessani en mieti lainkaan, mistä seuraavaksi kirjoittaisin, mutta en pane vastaan, vaikka jokin idea mieleen putkahtaisi. Itse asiassa yksi kiinnostava päähenkilö tuli joku päivä sitten mieleeni. En mieti häntä kovin tietoisesti, mutta näen mielessäni ensimmäisen kohtauksen... siitä se alkaa.

PS. Sain kirsimarialta mukavan haasteen, johon palaan lähiaikoina.   


torstai 22. maaliskuuta 2012

Pumppuasema

Viime vuonna kirjoitin kesäkuuun ensimmäisenä päivänä täällä näin: "Viime viikot olen puutarhatöiden ohessa kirjoittanut aivan uutta näytelmää, ja suureksi ilokseni sen henkilöt ovat alkaneet puhua. Ero alkuvuoden hedelmättömään kirjoittamiseen on melkoinen."


Muistelen, että aloitin kyseisen näytelmän kirjoittamisen juhannuksen jälkeen, mutta blogimerkintä muistaa senkin, että toki minä kirjoitin päässäni jo hyvän matkaa, ennen kuin asetuin koneen ääreen tarinaa naputtelemaan. Nyt näytelmä on niin valmis, että jos vielä sille jotain teen, niin pilalle menee. Viime päivinä olen kuitenkin lukenut tekstiä ääneen, jotta dialogi on varmasti sujuvaa. Ääneen lukeminen on dialogia kirjoitettaessa välttämätöntä, mutta hyvä tapa se on myös proosan ja lyriikan kirjoittajille. Se, että vielä uudestaan ja uudestaan luen sitä läpi, johtuu myös siitä, että pelkään tekstiin jääneen mokia, toisaalta kyse on luopumisen haikeudesta. Kirjoittamisen aikana henkilöt ovat tulleet niin rakkaiksi, että tyhjyyden tunnehan siitä seuraa, kun lähetän käsikirjoituksen (henkilöni) maailmalle.

Kirjoittamisprosessi oli taas onnea, iloa oi! (Toivottavasti en liikaa ärsytä niitä, joille kirjoittaminen merkitsee tuskaa.)

Oli todella hienoa luoda taas uusi maailma ja sinne henkilöt sekä yhdessä heidän kanssaan kertoa  yksi pieni tarina. Tavoistani poiketen annoin muutamien ihmisten lukea jo keskeneräistä käsikirjoitusta, vaikka aiemmin olen varjellut työn alla olevia tekstejä tosi tarkasti muiden katseilta.  Kun kesällä olin kirjoittanut näytelmästä noin kolmasosan, muutamat läheiset ihmiset saivat sen luettavakseen. Seurasin hiljaa vierestä ja tarkkailin heidän ilmeitään ja reaktioitaan. Kokemus oli hyvä, sillä se vahvisti tunnetta siitä, että olen oikealla tiellä.

Kesän jälkeen tarina jäi useammaksi kuukaudeksi lepäämään. Tai pitäisi ehkä sanoa, että se jäi valmistumaan, sillä kuljin paljon metsissä ja kirjoitin mielessäni.  Kun vuoden alussa palasin koneen ääreen kirjoittamaan, näytelmä tuli noin viikossa ns. valmiiksi. Kirjoittaminen oli helppoa, koska näytelmän henkilöt olivat niin eläviä ja puheliaita! Minulle oli myös jo varhain kirkastunut näytelmän viimeinen repliikki, ja kirjoittaminen oli kuin matka sitä kohti.

Kun koko tarina oli tammikuussa kasassa, hain sille taas lukijoita. Yksi käsikirjoitukseni luettavakseen saanut on pysynyt vaiti, mutta muut ovat antaneet hyviä kommentteja. Pienessä käsikirjoittajien ryhmässä käytimme useamman tunnin näytelmäni ruotimiseen, jolloin sain Eevalta, Jarkolta ja Sannalta hyvää, tarkkaa ja kullanarvoista palautetta kässärin viimeistelyyn. Siihen olenkin käyttänyt paljon aikaa, sillä tykkään myös tekstin hiomisesta ja muokkaamisesta ja haluan tehdä sitä niin pitkään, että olen varmasti tyytyväinen. Olen kuullut sanottavan, että teksti on valmis, kun kirjoittaja päättää, että se on valmis. Kaikkeahan voi muokata ja hioa loputtomiin, mutta pitää myös osata luopua ja suunnata ajatukset seuraavaan.

Näytelmän nimi on Pumppuasema. Haaveeni on kirjoittaa trilogia, jonka jokainen osa on nimetty jonkun paikan mukaan. Ehdotuksia?

tiistai 6. maaliskuuta 2012

Juontaja

Olen elänyt syksystä 2005 lähtien ilman televiosiota, minkä lisäksi olen laittanut myös iltapäivälehdet boikottiin. Omasta mielestäni pysyn kyllä riittävän hyvin perillä maailmanmenosta muun muassa radion, kahden sanomalehden, kirjojen ja internetin välityksellä, mutta tietysti on tilanteita, joissa huomaan vakavia puutteita tiedoissani. Joku viikko sitten ihmettelin, kun tuttavani toisti  fb-kommenteissaan jotain sanontaa aina uudelleen ja uudelleen. Jossain toisessa yhteydessä minulle selvisi, että kyseinen sanonta on peräisin television sketsihahmokilpailusta. Ymmärrän kyllä, että lapset omivat televisiosta kaikenlaisia hokemia, mutta että aikuisetkin...

En tilaa aikakauslehtiä, mutta ihan mielelläni luen niitä esimerkiksi kirjastossa ja odotushuoneissa. Lehdissä on usein juttuja henkilöistä, joita sanotaan suosituiksi ja tunnetuiksi. Minä en tietysti ole heistä koskaan kuullutkaan, enkä tunnistaisi, vaikka juuri nyt ovesta sisään astuisivat. Monen tällaisen kaikkien tunteman mutta minulle tuntemattoman ihmisen ammatti on juontaja. Juontaja? Ennen muinoin osuuskaupan iltamissa juontajan tehtävänä oli kertoa, että seuraavaksi esiintyy oman kylän tyttö, joka lausuu runon Kevään tullessa, sen jälkeen kyläkoulun opettajatteren ohjaama näytelmäryhmä esittää kaksinäytöksisen komedian Piiat pulassa ja iltamien päätteeksi on tunti tanssia, tahdittajana Eikan rytmiorkesteri. Oliko osuuskaupan iltamien juontaja entuudestaan kaikkien tuntema vai tuliko hän kuuluisaksi juontohommien jälkeen? Ymmärsikö hän hyödyntää juontamisella hankkimaansa kuuluisuutta mitenkään? Kannattiko juontohommat mainita työpaikkaa hakiessa vai oliko niistä vain haittaa uskottavuudelle? Saiko iltamien juontaja äänivyöryn kunnallisvaaleissa vai joutuiko tyytymään tielautakunnan varajäsenyyteen?

maanantai 13. helmikuuta 2012

Muutoksia osa 2

Oli tarkoitus kirjoittaa tuohtuneena siitä, miten Ylen Radio 1 on pilannut aamuni vaihtamalla yhdeksältä alkaneiden puheohjelmien tilalle viihdemusiikkia. Nyt kun jo useamman viikon olen aamuisin kuunnellut tuota Muistojen bulevardi -konserttia, myönnän nauttivani viihdemusiikin klassikoista todella paljon. Ensimmäisen ohjelman jälkeen ajattelin, että siinäpä ne parhaat klassikot sitten olivatkin, mutta tuntuuhan noita riittävän. Koska kyse on Radio 1:n tuotannosta, kyse ei ole mistä tahansa musiikkivirrasta ja soittolistasta, vaan  musiikkitoimittajien valinnoista. Aikaa myöten varmaan voin todeta, kenen laatimat konsertit vastaavat parhaiten omaa makuani. Konsertin laativat Pasi Hiihtola (maantaisin), Jake Nyman (tiistaisin), Susanna Vainiola (keskiviikkoisin), Juha-Pekka Sillanpää (torstaisin) ja Pekka Laine (perjantaisin).

Osa Radio 1:n puheohjelmista on lopetettu, muun muassa suosikkini Tuomas Enbuske, ja osa on siirretty toiseen ajankohtaan. Uusien ohjelmapaikkojen löytämisessä ja oppimisessa hyvänä apuna on Ylen sivustolta löytyvät viikkokaaviot ja vakio-ohjelmien listat. Kyllä tästä pikkuhiljaa muodostuu taas uudet kuuntelutavat.


tiistai 31. tammikuuta 2012

Matkaraportti



Viikko sitten tähän aikaan istuin Brysselissä europarlamentin täysistuntosalissa kuuntelemassa, kun Bill Gates puhui kehitysavun tärkeydestä myös maailmantalouden epävarmoina aikoina. Eipä tule mieleen esitystä, joka olisi tehnyt minuun yhtä suuren vaikutuksen. Se oli selkeä ja huolellisesti rakennettu, ja Gates oli sekä rento että vakuuttava. Minuun ei tee vaikutusta se, että joku on tienannut suunnattoman omaisuuden, vaan vaikutuksen tekee se, että sitä omaisuutta käytetään myös toisten auttamiseen.

Miten ihmeessä minä sinne Brysseliin päädyin? Sattumaa se lähinnä oli. Sinne oli menossa noin 40-henkinen porukka europarlamentaarikko Anneli Jäätteenmäen vieraaksi, mutta viime hetken peruutusten takia yksi ryhmäläistä, kälyni, sai ottaa mukaan ”kenet tahansa”. Kun kutsu tuli, päätös piti tehdä heti, ja minähän tein. Kolmen päivän reissuun kuului vierailut Naton päämajassa ja europarlamentissa, yksi päivä vietettiin vapaamuotoisesti Antwerpenissa. Euroopan komissiossa käynnin jätin muutaman muun ryhmäläisen kanssa väliin, kun yllättäen tarjoutui tilaisuus seurata tuota Gatesin esitystä.

Kaiken kaikkiaan hieno reissu: Järjestelyt oli hoidettu todella hyvin, ja pääosin pohjalaisista koostuva porukka oli mainiota matkaseuraa. Jostain syystä Belgiassa en tuntenut olevani ulkomailla, vaan sekä Bryssel että Antwerpen tuntuivat hyvin kotoisilta, jopa hyvällä tavalla arkisilta. Kaiken kaikkiaan viiteen päivään mahtui seitsemän turvatarkastusta, mikä panee kyllä miettimään, että mikä se tällainen maailma oikein on. Pihaistutusten kukkivia orvokkeja katsellessani olin vähän kade keskieurooppalaisille. Mutta kun ei tälle ilmastolle mitään voi, niin lisään halkoja uuniin ja uskon, että vielä ne kukkivat orvokit meilläkin.




torstai 19. tammikuuta 2012

Muutoksia osa 1

Tiistaina istuin kantakahvilassani Kangasniemellä ja lueskelin sanomalehteä. Kylläpäs Länsi-Savo-lehdessä on paljon Keski-Suomen asioita, minä ajattelin ja käänsin sivua. Hetkinen! Tämähän on Keskisuomalainen!

Muutosvauhti on nykyään nopea. Muistan hyvin, miten Keskisuomalaisen edellisen muutoksen aikaan lehti hehkutti värien käyttöä osastojen erottelussa ja miten ihmiset valittivat pienentyneestä fontista. Nyt on väripalkit poistettu ja fonttia muutettu. Muutokset ovat kuitenkin niin pieniä, että niihin tottuu nopeasti. Lehden ilme on joka tapauksessa jotenkin ilmavampi ja karumpi - aivan kuin Länsi-Savo-lehdessä.

Myös Helsingin Sanomat on uudistunut. Iloitsen siitä, että lauantaina hömppäsivu on poistettu. Olen vanhan liiton ihmisiä ja pidän sanomalehteä niin paljon arvossa, etten soisi sen itse itseään alentavan. Toivottavasti Keskisuomalaisessakin tajuttaisiin, että rikosuutisista kiinnostuneille (keitä he ovat?)  on omat lehtensä, joten maakunnan murhia ja tappoja ei olisi tarpeen käsitellä niin suurin otsikoin ja kuvin pääuutissivulla.

Suuntaus näyttää olevan se, että lehtien toimituksellinen aineisto keskittyy viikonvaihteeseen. Kun maanantaina avaan postilaatikon, luulen, että ainakin toinen sanomalehdistä puuttuu, sillä alkuviikosta lehdet ovat kovin ohkaisia. Tavoitteena lienee, että mikäli joku vielä paperilehteä kaipaa, sitä jaettaisiin vain perjantaista sunnuntaihin, mutta muulloin lehdet luettaisiin verkossa. Itse en ole siihen vielä valmis. Muutosvastarintaisutta siis havaittavissa täällä meidän kulmilla.







lauantai 14. tammikuuta 2012

Mestarimyyjä

Hän tuli paikalle, kun olin ottanut rekistä takin, pukenut sen ylleni ja todennut, että koko oli oikea, malli mukava, väri sopiva, pituus passeli, povitaskukin löytyi.
- Minä otan tämän, minä sanoin, sillä olin ollut liikkeessä jo viitisen minuuttia ja halusin hoitaa takkiasian nopeasti pois päiväjärjestyksestä. 
Myyjä ei ollut kuulevinaan, vaan kehui takin sopivan minulle hyvin. Pituuden puolesta sitä voi pitää sekä pitkien housujen että hameiden kanssa. Ja miten hyvin väri sopiikaan hiusteni väriin.
- Joo, minä otan tämän.
Jälkeenpäin mietin, olisiko pitänyt harkita pitempään, kuunnella kehuja, epäröidä, miettiä, harkita, antaa myyjälle mahdollisuus ensin näyttää osaamistaan ja sitten onnistua. Mutta hyvä hän oli, sen huomasin, vaikka ei vauhdissani ihan pysynytkään.

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Ei ja kyllä

Äskettäin sain tarjouksen pienestä projektiluontoisesta työtehtävästä, joka yleisen käsityksen mukaan liittyy kiinteästi omaan alaani (kirjoittamiseen) mutta joka omasta mielestäni vain sivuaa sitä. Vielä jokunen vuosi sitten olisin ottanut tehtävän vastaan vain siksi, etten olisi uskaltanut sanoa ei. Ja kyse on nimenomaan uskaltamisesta! Nyt kieltäydyin välittömästi ja ehdotin hommaan mielestäni sopivampaa henkilöä. Kun vertaan meneillään olevaa näytelmänkirjoitusprosessia ja tarjottua tehtävää, tajuan eron. Jälkimmäinen olisi tarkoittanut ryhmätöitä, kokouksia, aikatauluja, suorituspaineita ja minimaalisesti omaa kirjoittamista, joten olisin siirtynyt sitku-vaiheeseen: sitku tämä homma on valmis, pääsen taas kirjoittamaan omaa. Näytelmää kirjoittaessani sen sijaan elän tiukasti tässä hetkessä, vuoroin haahuillen metsässä, vuoroin kirjoittaen aamusta iltaan sen mukaan kuin mukavalta tuntuu. Elämän täyttää kirjoittamisen ilo ja merkityksen tunne. Tälle mahdollisuudelle sanon kyllä!

lauantai 7. tammikuuta 2012

Kuusikaupan jälkeen



Yleensä joulukuusikauppa on nihkeämpää, jos ei ole kunnon hankia ja pakkaskeliä, mutta me voimme olla tyytyväisiä, sillä ensi kesän juhannuskokkoon ei tarvinnut kovin monta kuusta myyntikauden jälkeen tuoda. Iloitsen myös siitä, että asiakkailta tuli hyvää palautetta edellisjoulun kuusista, vaikka silloin kova pakkanen aiheutti monissa kodeissa omat ongelmansa kuusten hoidossa. Itsenäisyyspäivästä alkaen teimme jälleen pitkiä päiviä, usein iltapimeällä otsalamppujen valossa, kun lyhyessä päivänvalossa ei kaikkea ehdi. Myyntiaikana pidin kaupan auki 10-11 tuntia päivässä, mutta viikonhan se vain kesti, joten ei ottanut koville. Miten ihmeessä jaksavat ne yrittäjät, jotka tekevät pitkiä päiviä ja viikkoja vuodesta toiseen! Varsinainen kuntokuurihan tämä myyntikausi on, sillä kyllä niitä kuusia on aika monta kertaa nosteltava ja siirreltävä, ennen kuin lopulta sen asiakkaan autoon asettelen.

Oma joulu meni tietysti palautumiseen, ja välipäivinä oli arvioitava opiskelijoiden tehtäviä, joita aina loppuvuodesta tulee lähes ruuhkaksi asti. Jossain takaraivossa jyskytti, että 2. tammikuuta jatkan näytelmän kirjoittamista, ja kas! niin myös tein. Vaikka minulla on monia mukavia, tärkeitä ja itselleni merkityksellisiä hommia, kirjoittamista ei ylitä mikään.