perjantai 7. huhtikuuta 2017

Halldòr Kiljan Laxness





Monen monta vuotta kirjahyllyssäni on lukemisvuoroaan odottanut Hallgrìmur Helgasonin romaani Islannin kirjailija. Takakansitekstin mukaan se kertoo kirjailijasta, Einar J. Grìmsonista, joka kuoltuaan joutuu itse luomaansa maailmaan, kirjoittamansa kirjan sivuille. Grìmssonin  esikuvana on ollut Halldòr Kiljan Laxness, ja romaani, johon Grìmson harhautuu, on Laxnessin Läpi harmaan kiven. Sen olen lukenut joskus kauan sitten hamassa nuoruudessani. Aina kun Helgasonin romaani sattui silmään, päätin, että minun on ensin luettava uudestaan Läpi harmaan kiven, mutta enhän minä sitä muistanut koskaan kirjastossa käydessäni. Islannin kirjailija sai siis odottaa ja odottaa, kunnes pari viikkoa sitten tein omasta kirjahyllystäni varsinaisen löydön: Läpi harmaan kiven. Siinä se oli, hiukan rähjääntyneenä pokkaripainoksena, takakansi kadonnut, etukansi teipillä kiinni, mutta kaikki sivut tallessa ja ehjinä, 531 sivua pientä pränttiä.

Arvelin, että työläs luku-urakka on edessä, mutta romaani vetäisi kyllä äkkiä mukaansa, ja luin sitä samaan aikaan sekä ahmien että joka lauseesta nauttien. Pidin kyllä Laxnessista jo nuorena, mutta nyt Läpi harmaan kiven kosketti todella syvältä. Romaanin alkuperäinen nimi tarkoittaa itsenäistä kansaa, ja suomennoksen nimi kuvaa sitä, että mitä tuo itsenäisyys yhden ihmisen kohdalla tarkoittaa: ankaraa raadantaa keneltäkään apua pyytämättä, tarjottu apu torjuen, vanhat jumalat on hylätty, uusiin ei ole luottamista.

Laxnessin romaanissa köyhyys on äärimmäistä ja olosuhteet karut, mutta vastapainona on kaunis luonto, pienet hyvät hetket elämässä ja ihmisten outo tyyneys kaiken keskellä. Laxness on myös suuri humoristi. Pitkin matkaa romaanissa on ajatuksia, joita nykyään näkee lähinnä vain jossain kiitollisuutta tai mindfulnessia käsittelevissä elämäntapaoppaissa.

Hänellä ei ollut tapana valittaa menetyksiään, muutamilla se on tapana, mutta ihmisen tulee iloita siitä, mitä hänellä on, tai oikeastaan siitä, mitä hänelle jää, kun hän on menettänyt sen mitä hänellä on, niin ajatteli Suvituvan Bjartur.

Vastaavaan ajatukseen kiitollisuuden merkityksestä törmäsin äskettäin Anni Bloqvistin romaanissa Meri yksin ystäväni. Näin miettii uneton kertojahenkilö, jonka mies ja poika ovat hukkuneet kalastusmatkalla:

Yön on oltava näin pitkä, jotta voisin nähdä, muistaa ja ymmärtää, ettei minulla ole täällä mitään omaa. Minun täytyy kiittää kaikesta mitä olen saanut omistaa. Kaikesta mitä minulla vielä on tallella. Minun pitää kiittää niin paljosta.

Mihin me tarvitsemme elämäntaito-oppaita, kun meillä on kaunokirjallisuus!

Läpi harmaan kiven -romaanissa kansa uskoo vielä kummituksiin ja noituuteen, vaikka virallisesti harjoitetaan kristinuskoa. Tuota kahden näkemyksen välillä keikkumista ja uuden omaksumisen vaikeutta kuvaa hyvin Isä meidän -rukous, jonka hautajaisvieraiksi tulleet miehet joutuvat itse lausumaan arkun äärellä, sillä laiska pappi ei ollut viitsinyt lähteä pitkään matkaan siunausta toimittamaan.

Isä meidän, joka olet taivaissa, jossain niin äärettömän kaukana ettei kukaan tiedä missä sinä olet, melkein kuin ei missään, anna meille tänä päivänä yksi ainoa pikku murunen ruokaa, sinun kunniasi tähden, ja anna meille anteeksi, jos emme saa maksetuksi velkojamme kauppiaalle ja lainanantajalle, mutta ennen kaikkea päästä meitä siitä kiusauksesta, että pyrkisimme hyville päiville, sillä sinun on valtakunta.

Siinäpä teologeille pohdittavaa!

Läpi harmaan kiven -romaanin jälkeen luin Laxnessin teokset Salka Valka ja Atomiasema ja olin entistäkin vakuuttuneempi, että kyllä Laxness oli Nobelinsa ansainnut. Erityisen kiinnostavia ovat romaanien päähenkilöinä olevat naiset, jotka eivät taivu alistettuun naisen osaan vaan kykenevät nousemaan oman elämänsä aktiivisiksi toimijoiksi.  




Kovia kokenut kirjastoni helmi. 
















Luin vihdoin myös Helgasonin Islannin kirjailijan. Äh! Se oli aika työläs luettava, paikoin toki hauska, mutta suurimmalta osin tylsä. Sitä on sanottu luomisprosessin kuvaukseksi, mutta minusta se vaikutti enemmän kirjailijan sekavalta unelta. En myöskään anna Helgasonille anteeksi sitä, että hän likasi sen, mikä oli Suvituvan Bjarturin elämässä kauneinta. Luulen, että Helgasonin kirja lähtee kiertoon, mutta Laxnessin romaanit jäävät kirjahyllyyn, jotta voin niihin palata uudelleen.