sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Maakuntamatkailua

Keskisuomalaisena oletan hassusti, että minnekään Keski-Suomessa ei ole kovin pitkä matka, mutta sen sijaan maakunnan rajan tuolla puolen olevat paikkakunnat ovat jo melko kaukana. Eihän se niin mene. Tänään oli asiaa Karstulaan. Katsoin etukäteen reitin kartasta:  ensin Jyväskylään, siitä Saarijärvelle ja sen jälkeen 13-tietä, kunnes tullaan Karstulaan. Reitti oli helppo, mutta se matka! Noin 150 kilometriä! Edes Lahteen ei ole niin pitkä matka, ja se on sentään toisessa maakunnassa ja läänissä. Ja miten lähellä  ovatkaan Mikkeli, Mäntyharju, Pieksämäki... paikat, jotka mielikuvissani ovat olleet taatusti kauempana kuin kotoisan keskisuomalainen Karstula.

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Muija?

Hesarissa toimittaja Virpi Salmi kirjoitti kolumnin Hei muijat, töihin sieltä. Otsikosta heräsi mielikuva, että toimittaja varmasti paheksuu naisia alentavaa nimittelyä ja huonoa kohtelua työpaikoilla. Ehkä hän on todistanut tapahtumaa, jossa miespuolinen pomo tylysti keskeyttää naisten rupattelun kahvitauolla. Ehei, muijia ovatkin kotiäidit, jotka eivät ymmärrä, että koulutettuina heidän velvollisuutensa on viedä lapsi päivähoitoon ja palata työelämään, koska se on yhteiskunnan etu. Tämä kolumni herätti tietysti runsaasti keskustelua ja minussakin muutamia ajatuksia:

Jos yksilön, naisen tai miehen, merkitys yhteiskunnalle lasketaan hänen panoksestaan työmarkkinoilla ja maksamistaan veroista, minä olen täysi heittiö, kelvoton ihminen, luuseri.

Jos kotiäitiys houkuttelee niin monia, työnantajien ja kaikkien työelämässä toimivien kannattaisi katsoa peiliin.

Kun kotiäitien ratkaisua paheksutaan ja naisia painostetaan työelämään, työantajaleirissä taputetaan pieniä, karvaisia käsiä.

Kavahdan ihmisiä, jotka nimittelevät toisia. Jos suhde on tasavertainen, muija on hauska sana, mutta jos työelämässä oleva nainen muijittelee kotiäitejä, hauskuus on kaukana.

Jos mies jää koti-isäksi, häntä ihaillaan, mutta kotiäitiyden valinnutta naista moititaan ja paheksutaan. 

Kotiäitiys kuulemma  haittaa naisten urakehitystä ja työllistymistä. Pitäisikö jokaisen olla siis koko työikänsä siellä ihanassa työelämässä varmistamassa asemiaan? Sekö on pelin henki, siitäkö hyvä elämä muodostuu? Jos joku ei saa töitä, syy ei yleensä ole hänessä itsessään, vaan yhteiskunnassa.

Kolumni tukee sitä pelottavalla tavalla vahvistuvaa näkemystä, jonka mukaan ihmisen pitää opiskella tehokkaasti, mennä heti töihin ja jatkaa työelämässä niin pitkään kuin mahdollista. Tällaisessa systeemissa opiskelu, sairastaminen ja vanhemmus ovat vapaamatkustusta, josta pitäisi selvitä mahdollisimman nopeasti ja yhteiskuntaa rasittamatta. 


Vieläkin useampi jäisi kotiin lapsiaan hoitamaan, jos se olisi taloudellisesti mahdollista. Esimerkiksi asumisen kalleus pakottaa monet vastoin tahtoaan töihin. Ja asumisen kalleuden syynä ei ole luonnonlaki vaan noudatettu politiikka. 

Pikkulapsia säilytetään päiväkodeissa, jotta vanhemmat voivat käydä töissä, koululaisia säilytetään kouluissa, jotta he eivät maleksisi kaduilla tekemässä pahojaan. Koska säilytys ei kuulosta kovin mielekkältä funktiolta, päivähoidon ja koulun kasvatustehtävää väitetään korvaamattoman tärkeäksi.

Jos jollakin on varaa jäädä kotiin, pitäisikö hänen silti mennä töihin, vaikka maassa on työttömiä on pilvin pimein?


Kenenkään ei pitäisi kokea olevansa yhteiskunnalle rasite tai jotain velkaa. Ihmisen tärkein tehtävä on löytää elämälleen tarkoitus ja siihen uskoen luoda itsensä näköinen elämä. Jos vielä pystyy hyväksymään toisten ratkaisut ja olemaan kaikille ystävällinen, kaikkien olisi paljon parempi olla.

maanantai 14. helmikuuta 2011

Tuhkakeskiviikko

Kirjastoreissulla nappasin viimeksi palautettujen hyllystä Ethan Hawken romaanin Tuhkakeskiviikko (Ash Wednesday) Kirja on Tammen kustantamana ja Arto Schroderuksen suomentamana ilmestynyt vuonna 2004. Rehellisesti sanottuna valintani perustui karhean kauniiseen kansikuvaan ja takakansitekstiin, jonka mukaan intensiivisen romaanin rakastavaiset joutuvat ottamaan kantaa elämänsä suurimpiin kysymyksiin. Halusin myös vaihteeksi muuta kuin kotimaista proosaa, jota olen viime aikoina lukenut useamman kirjan viikossa. Kirjailijan nimi vaikutti tutulta, mutta vasta sisäkannen tekstistä selvisi, että kyseessä on tunnettu näyttelijä.  Tieto herätti typerän, ennakkoluuloisen ajatuksen: osaako oikeasti kirjoittaa vai onko saanut kirjan julki valmiilla julkisuusarvolla?

Ennakkoluuloni osoittautui heti ensimmäisillä sivuilla aiheettomaksi, sillä luin Tuhkakeskiviikkoa lähes henkeä haukkoen; miten kukaan voi kirjoittaa näin hyvin, miten kellään voi olla näin elävät henkilöt, miten joku osaa käsitellä niin suuria asioita niin uskottavasti, miten joku kykenee herättämään minussa niin voimakkaita tunteita! Mieleeni palautui se, kun joskus muinoin näin Q-teatterin esittämän näytelmän Skavabölen pojat. Koskaan ei sitä ennen eikä sen jälkeen ole mikään teatteriesitys vaikuttanut minuun yhtä voimakkaasti. Tuntui kuin vasta silloin olisin tajunnut, mistä teatterissa on kyse. Tuhkakeskiviikon parissa koin jotain vastaavanlaista. Liekö sattumaa, että kirjailija Hawke kiittää ensimmäiseksi näytelmäkirjailija Keith Buninia keskusteluista ja ideoista.

Luettuani romaanin päätin etsiä siitä kirjoitettuja arvosteluja ja kuvittelin löytäväni paljon ylistäviä sanoja. Krititikkiportista ei löytynyt mitään mutta googlaamalla sentään jotain: Kirsti Kuikka on 12.2. 2005 kirjoittanut Hesarissa lyhyen kritiikin ja toteaa lopuksi: "Kaikesta elämänluotauksesta huolimatta Tuhkakeskiviikko on lopulta melko tyhjänpäiväinen romaani. Luultavammin siitä ovat kiinnostuneet Hawkeen näyttelijänä ihastuneet tytöt ja nuoret naiset..." Mitä ihmettä!  Minä olin vihdoin löytänyt jotain hienoa ja suurta, mutta jonkun mielestä se onkin melko tyhjänpäiväinen romaani.

Onneksi ei tarvitse miettiä, kumpi on oikeassa, kumpi väärässä. Olimme vain erilaisia lukijoita. Tietysti harmittaa, että mielestäni hieno romaani on saanut nuivan arvostelun, mutta iloitsen siitä, että olen saanut itse todellisen  lukuelämyksen. Kuulisin kyllä mielelläni kommentteja, jos joku on Tuhkakeskiviikon lukenut.  Jos kaikkien mielestä kyseessä on melko tyhjänpäiväinen romaani, asiani ovat huonommin kuin olen kuvitellutkaan.


keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Realistin leffailta

Sunnuntaina teki mieli leffaan, joten suuntasimme illalla Kangasniemelle, jossa oli Veijarit-elokuvan toinen ja viimeinen esitys. Näissä paikallisissa leffoissa on yleensä vain kaksi esitystä, sillä useampiin ei riitä katsojia. Tiesin elokuvasta etukäteen vain sen, että se on kotimainen ja kertoo kahden miehen ystävyydestä, joka joutuu koetukselle, kun toinen kaveruksista löytää elämänsä rakkauden ja vakiintuu. Ennen elokuvan alkua tuli noin minuutin mainos elokuussa ensi-iltansa saavansa Pussikaljaromaani-elokuvasta, ja sitten päästiinkin Veijareiden pariin.

Eipä kolahtanut minuun. Suurin ongelma oli Katri Mannisen käsikirjoituksessa, joka yllätti vain onttoudessaan ja teennäisyydessään. Pussikaljaromaanin mainos oli hauskempi kuin koko Veijarit-elokuva. Minua myös suututti  Veijarit-elokuvan väkivaltakohtaus, jossa mies vetäää toista nyrkillä päin naamaan monen monta kertaa. Äänitehosteilla luodaan vaikutelma, että nyrkki mäjähtää poskiluuhun oikein kunnolla, eikä kyseessä ole vain yksi lyönti vaan hakkaaminen jatkuu ja jatkuu. Ja mitä siitä seuraa? Verenvuotoa, pieni haava, hengästymistä. Pian hakkaaja ja hakattu juttelevat kaikessa sovussa, ja kohta vammat on hoidettu työntämällä vanutuppo nenään ja lätkäisemällä laastari poskeen. Miksi ihmeessä tällainen epäuskottavuus yhä edelleen sallitaan? Varmaan siksi, että hakkaamisen jälkeistä juttelukohtasta ei olisi, jos käsikirjoitus noudattaisi sitä, miten oikeassa elämässä vastaanlaisessa tilanteessa kävisi; yksi nyrkinisku päähän voi tappaa. Vaikka niin huonosti ei kuitenkaan kävisi, nyrkiniskut kasvoihin ja muualle päähän saisivat aikaan eriasteisia aivovammoja, hampaiden katkeamisia ja irtoamisia, poskiluiden hajoamisen pieniksi sirpaleiksi, nenän murtumisia, silmä- ja korvavammoja...

Tietysti elokuvissa saa olla kohtauksia, jossa henkilöt ottavat fyysisesti yhteen, mutta jos ei ole tarkoitus, että he tappavat tai vammauttavat toisensa, nyrkiniskut olisi syytä vaihtaa läpsäytyksiin, painiin tai muihin voimain koettelemuksiin. Riittäisikö se katsojille, jotka ovat niin tottuneita ja turtuneita raakaan väkivaltaan, etteivät edes tiedosta katsovansa sellaista? Sanomalehdissä on erityisesti viikonlopun jälkeen runsaasti pahoinpitelyuutisia. Minusta väkivallassa  ei ole tosielämässä mitään koomista, joten en ymmärrä sen kepeää, viihteellistä ja totuudenvastaista esittämistä komediassa.