Tomaatteja, tomaatteja, joka puolella tomaatteja!

Keväällä puutarhaharrastajat kasvattivat ikkunalaudoillaan taimia jos jonkinmoisia ja jakoivat niistä ihastuttavia kuvia somessa. Katselin kuvia, mutta innostus ei tarttunut. Olen kyllä taimikasvatusta aiemmin harrastanut, mutta luopunut siitä ainakin toistaiseksi. Tietysti olisi ihanaa alkaa jo maaliskuussa tiputella siemeniä multaan, mutta meillä ei ole edes ikkunalautoja taimipurkeille eikä muutenkaan liikaa tilaa, joten viime vuosina olen ostanut valmiina taimina ne vähät, mitä ei voi suoraan maahan siemenistä kylvää. Kasvihuoneeseen olen ostanut tomaatin ja kasvihuonekurkun taimia ja kompostin päälle yhden kurpitsan. Viime vuonna tomaatteihin iski rutto, joten tänä vuonna ostin vain kolme tomaatintainta ja istutin ne kasvihuoneen ulkopuolelle, eteläseinustalle. En haluaisi vetää hätäisiä johtopäätöksiä kasvihuoneviljelijän taidoistani, mutta pakko todeta, että niistä kolmesta ulkona kasvaneesta tomaatista tulee enemmän satoa kuin aiempina kesinä kasvihuoneen 6-8 taimesta.

Eikä siinä vielä kaikki!

Heinäkuun alkupuolella valpas kesävieraamme Hanna ihmetteli ulkona papupenkistä nousevia, parinkymmenen sentin mittaisia tomaatintaimia. En ollut niitä siihen kylvänyt enkä istuttanut, mutta siinä ne kuitenkin kasvoivat. Sitten huomasin niitä avomaankurkkupenkissä ja jopa pihakukkaruukuissa. Joitain revin pois, monia jätin ajatellen, että mahtuuhan ne siinä koristeena olemaan. Ei tullut mieleenkään, että niistä ehtisi satoa tulla, mutta noin kuukauden kuluttua niissä oli jo raakileita, ja nyt vain odottelen pyytämättä ja yllättäen tulleiden tomaattien kypsymistä. Luultavasti olen heittänyt vanhentuneiksi olettamani tomaatinsiemenet puutarhakompostiin, mistä  ne sitten ovat mullan mukana päätyneet pitkin pihaa ja kasvimaita. Tavallisena kesänä ne tuskin olisivat satoa ehtineet tehdä, mutta hellekesä on vauhdittanut kasvua. Lämmin sää selittänee ainakin osin myös sen, että taivasalla kasvaneet tomaatin menestyivät tänä kesänä niin hyvin.

Muutenkin voin kotitarveviljelijänä olla tyytyväinen kuluneeseen kesään. Pientä vastoinkäymistä oli lehtikaalin ja lantun kanssa, kun otin harson liian aikaisin pois ja ötökät iskivät. Niitin lehtikaalit viikatteella enkä odottanut enää satoa, mutta nyt niissä kasvaa uusia, terveitä lehtiä. Punajuuri, pavut, sipulit, palsternakka, peruna, porkkana ja kurkut ym. kasvoivat kuivasta kesästä huolimatta hyvin.

En tiedä, mihin oikein vertaan, kun aina sanon, että minulla on vain pieni kasvimaa. Ehkä on parempi sanoa, että se on just sopivan kokoinen: sen hoitaminen tuottaa pelkkää iloa ja sen sadon jaksaa syödä. 

Yllätystomaatti avomaankurkkupenkissä.

Mustikkavuosikatsaus

Alkuun näytti siltä, että mustikkasato jää tosi pieneksi, sillä monet vanhat paikat olivat tyhjiä. Kiertelin metsiä ennakkoon jonkin verran, mutta vain yhdessä pienessä metsikössä näytti olevan marjaa. Ostajiakin olisi ollut heti kauden alussa, mutta kehotin kyselemään muualta, sillä minulta ei liikenisi myyntiin, hyvä jos edes itselleni löydän riittävästi. Sitten alkoivat helteet. Kun niistä ei näyttänyt tulevan loppua, tajusin, että metsään on mentävä mutta käytettävä hyväksi päivän viileämmät hetket. Niinpä heräsin aamulla viideltä, lähdin sangon ja vesipullon kanssa metsään, keräsin muutaman tunnin ja palasin vaatteet hiestä märkinä kotiin. Sangollisen keräämisessä meni pahimmillaan neljä tuntia. Hitaus johtui osittain marjojen vähyydestä, osittain kuumuudesta, joka pakotti verkkaiseen liikkumiseen. Sitten tuli harvinainen sadepäivä. Sen virkistämänä lähdin metsään ilman sankoa ihan muuten marjapaikkoja etsimään, ja löysinkin sellaisen, mistä riitti mustikoita sekä itselleni että muutamille ostajille. Sen jälkeen menivät myös monet illat marjastuksen merkeissä. Keräsin myös juolukoita omaan käyttöön. Niitä en ole koskaan myynyt, koska kerään ne aina käsin ja myyntihinta olisi siksi hirmuinen.

Mustikkametsässä tulee aika ajoin vastaan niin hyviä mättäitä, että se panee huokaisemaan ilosta. Miten yltäkylläinen on maailma! Samalla iskee myös jonkinlainen ujous, nöyryys tai mikä liekään, joka estää käymästä oitis mättään kimppuun. Ei, ensin on kerättävä mättään ympärillä harvakseltaan kasvavat marjat ikään kuin osoituksena siitä, ettei marjastaja ole ahne, vaan arvostaa myös sitä pientä mustikkaa, joka yksinään roikkuu varvussaan. Vasta kun nämä kaikki on kerätty, on aika poimia talteen mättään runsas sato. Joskus taas käy niin, että lähtee vaikkapa hakemaan sankoa ja joutuu jättämään hyvät marjamättäät kesken. Kun sitten muutaman minuutin päästä palaa täsmälleen samaan paikkaan mutta hiukan eri suunnasta, marjoja ei näykään. Piiloonko ne kipittivät? Ei, vaan ne näkyvät tietystä suunnasta paremmin.

Keski-Suomenkin korkeuksilla alkaa mustikkakausi olla ohi. Poikkeuksellisen makeat marjat ovat alkaneet menettää makuaan ja muuttua vetisemmiksi. Vielä niitä voi aamupuuroon tai piirakkaan käydä keräämässä, mutta ei enää säilöttäväksi.

Nyt joku luulee, että onpa helppoa, kun voi vain mennä metsään ja tulla täysien sankojen kanssa kotiin. Voin vakuuttaa, että jos yleensäkin näen marjojen eteen aika paljon vaivaa, niin tänä vuonna tavallistakin enemmän. Vaikka keräsin vain aamuin illoin, hikistä oli. Juolukkasuolla sain kerralla viisi ampiaisenpistoa. Ja vaikka asun metsän keskellä, mustikkamaat eivät ole ihan nurkalla, vaan välillä hankalienkin matkojen takana. Toisaalta marjastus on itselleni sellainen intohimo (tai addiktio, niin kuin mieheni naureskellen sanoo), että vaivannäkö kuuluu asiaan ja on jopa osa sitä suunnatonta iloa, mitä marjastus minulle tuottaa. On myös hyvä, etten kauden alussa tiennyt, missä kaikkialla marjoja oli. Juuri kun kuvittelin, että marjat loppuivat, huomasin aina uusia houkuttelevia marikoita ja sain syyn palata metsään taas seuraavana aamuna. Tuntui kuin metsä olisi pitänyt minua otteessaan ja sanonut, että kerää ensin tästä sankosi täyteen, niin sitten minä näytän sinulle seuraavat mättäät. Mitäpä siinä muuta voi kuin kerätä ja kiittää.

Juolukkasuo.