perjantai 27. helmikuuta 2009

Eläkkeelle?

Ihmisten oikeutettu pillastuminen hallituksen päätöksestä nostaa eläkeikää kertoo paljon myös siitä, että työelämässä on jotain pahasti vialla, kun niin monet eivät jaksa edes kuuteenkymmeneen ikävuoteen. Päätös herättää myös kysymään, millainen kuva yhteiskunnasta syntyy lapsille ja nuorille, kun he tajuvat, että yhteiskunta odottaa heiltä vain nopeaa valmistumista ja pitkää työuraa?

Tiedän olevani etuoikeutettu, kun voin tehdä työtä, jota en edes koe työksi vaan kirjoittaminen on enemmänkin tapa elää, tapa katsella tätä maailmaa. Tiedän myös, että minä tahansa hetkenä kuolema tai sairastuminen voi päättää kirjoittamisen, ennen kuin minkään valtakunnan eläkeikäraja ylittyy, mutta sitä on turha murehtia. Joku vuosi sitten luonani kävi Tilastokeskuksen haastattelija, joka esitti varsin runsaan määrän elämääni koskevia kysymyksiä. Mieleen on jäänyt kysymys siitä, minkä ikäisenä haluaisin jäädä eläkkeelle. Minun ei kauan tarvinnut vastausta miettiä, sillä näytelmäkirjailijana en haluaisi jäädä koskaan eläkkeelle vaan haluaisin kirjoittaa loppuun asti. Tilastokeskus ei sellaista vaihtoehtoa tuntenut.

sunnuntai 22. helmikuuta 2009

Sähköistä elämää

Sähköyhtiöt ovat pirullisessa tilanteessa. Samaan aikaan kun ne yrittävät tehdä tulosta myymällä mahdollisimman paljon sähköä, niiden on julkisuuskuvansa ja yleisen ilmapiirin takia kannustettava sähkön säästämiseen. Olen jo pitkään ihaillut Suur-Savon Sähkön viestintäosaston ammattitaitoa, joka ilmenee jälleen kerran erittäin hyvin SSS:n Kymppi-lehden kannessa. Yhdessä otsikossa lukee: ”Energian säästäminen on aina hyvä juttu” Toisessa: Ekologinen koti lämpiää sähköllä. Ensimmäinen otsikko on lainausmerkeissä, koska se on sitaatti ympäristöministeri Paula Lehtomäeltä, toinen otsikko viittaa sisäsivulla olevaan juttuun perheestä, joka otti uuteen taloonsa sähkölämmityksen. Jutussa kerrotaan tietysti myös perheen energiansäästötavoista, mutta useimmat niistä eivät liity sähkönkulutukseen vaan esimerkiksi liikenteeseen ja kierrätykseen. Elektroniikkakin pidetään valmiustilassa, koska hukkalämpö tulee hyötykäyttöön.

Samassa lehdessä on myös toinen lämmitystä koskeva juttu otsikolla Ilmaista lämpöä ilmasta. Ei ihme, että sähköyhtiö aiheesta kirjoittaa, sillä vanhan öljypolttimen vaihto ilma-vesilämpöpumppuun lisäsi jutussa esitellyn talouden vuotuisen sähkönkulutuksen 5000 kWh:sta 12500 kWh:iin.

Vielä on mainittava Kymppi-lehden vakioaihe: kesämökkien sähköistys. ”Kun perusasiat hoituvat sähköllä, voit keskittyä todelliseen lomanviettoon – mihin vuodenaikaan tahansa.” Entä mikä on vilukissan iltojen ilo? Lämmin shaali vai kupillinen kuumaa teetä? Ei, vaan infrapunasauna. Sehän ei kuluta energiaa enempää kuin pieni pölynimuri. Sellainen siis meille kaikille!

Nina avasi television

”Mutta nyt nautin siitä, että nykyinen kotini on pieni ja hallittavissa, Nina sanoo ja räpsäyttää olohuonetta hallitsevan taulutelevision päälle ja tarjoilee keramiikkamukeista vihreää teetä.” (Me Naiset 42/2008)

Ymmärsinkö oikein? Nina on saanut vieraakseen naistenlehden toimittajan ja avaa television. Miksi ihmeessä? Tuleeko televisiosta jotain sellaista, mitä on pakko katsella kesken haastattelun? Vai haluaako Nina näyttää, miten hyvä kuva hänen taulutelevisiossaan on? Kenties Nina avaa television, jotta valokuvaajalla olisi jotain viihdykettä sen jälkeen kun kuvat on otettu. Syyn täytyy olla todella pätevä, sillä eihän normaalissa elämässä television anneta häiritä vierailua. Vai kuinka on?

maanantai 16. helmikuuta 2009

Muuttuuko ihminen?

PAKKAUS MUUTTUU
TALVEN AIKANA,
MUTTA TUOTE SÄILYY
ENNALLAAN.

Edellä oleva teksti on painettu pienelle, muovitetulle lipukkeelle, jonka äskettäin löysin maasta Kangasniemen matkahuollon pihasta. Hyvin lohdullinen teksti, mutta sen totuusarvo paljastuu vasta keväällä, kun riisumme paksut talvivaatteet yltämme.

lauantai 14. helmikuuta 2009

Ateria

Syksyllä 1980 vietin siskoni ja hänen poikaystävänsä kanssa viikon Kölnissä, suomalais-italialaisessa perheessä. Isäntäväkemme teki parhaansa, jotta suomalaiset vieraat viihtyisivät, ja erityisesti talon italialainen isäntä, Giuseppe, panosti ruokapuoleen. Eräänä iltana siskoni poikaystävä lähti katsomaan jalkapallo-ottelua ja jäi ilman ikimuistoista ateriaa.

Giuseppe oli jo pitkään häärännyt keittiössä valmistamassa suomalaistytöille päivällistä, jonka pääraaka-aineisiin kuului munakoiso ja jokin erikoinen italialainen juusto. En vielä tuolloin ollut tutustunut munakoisoon saati italialaisiin juustoihin, joten uteliaana nuuhkin keittiöstä tulvivia tuoksuja. Nälkäkin oli kova, sillä olimme siskoni kanssa ravanneet koko päivän kaupungilla ostoksilla ja Kölnin nähtävyyksiä katselemassa. Lopulta ruoka valmistui ja kävimme pöytään. Vesi herahti kielelle. Giuseppe avasi punaviinipullon ja täytti lasimme. Tuntui juhlavalta, sillä en ollut tottunut juomaan ruuan kanssa viiniä. Ruoka näytti herkulliselta. Tuoksu oli erikoinen eikä tuonut mieleeni mitään tavallista ruokaa. Parasta siis maistaa… Hyi helvetti!

Se oli pahaa! Kamalaa! Ällöttävää! Vain kotikasvatukseni esti minua sylkäisemästä ruokaa suustani mutta nielaisemaankaan en kyennyt, vaikka Giuseppe odotti hymyssä suin kommentteja ruuasta, jota hän oli niin antaumuksellisesti meitä varten tehnyt. En keksinyt muuta kuin hörpätä niin paljon punaviiniä, että sain sen avulla nielaistua ruuan alas. Siskoni noudatti samaa menetelmää.

Ateria kesti melko pitkään… tai ainakin minulle on jäänyt mielikuva, että istuimme koko illan syömässä sitä helkutin mössöä… (joo, kiitos, kyllä voi kaataa lisää viiniä)… ja joka välissä kehuimme Giuseppelle, miten hyvä kokki hän olikaan, ja italialainen ruoka oli… öh… maailman parasta, ja… (onpa hyvää viiniä, kyllä ne Italiassa osaa… taidanpa ottaa vielä…) ja Giuseppe oli kehuista mielissään ja mätti lisää ruokaa lautasillemme ja me ojensimme lasejamme shillä sellainen ruoka… se… sellainen ruoka vaatii runsaasti… ups! (kaada täyteen vain)… nestettä… ja munakoisoa siinä ainakin oli… siinä ruuassa siis… ja sitten shitä… mitä se nyt oli…. juustoa, hyi helvetti… italialaista juustoa joka maistui oksennukselle mutta mitä hiton väliä shilläkään on jos vain viiniä riittää (kiitos kun taas täytät lasimme)… ja viiniä riitti… ja Giuseppe katsoi meitä vähän kummissaan mutta kaatoi lisääääää kunnes viini loppui… mutta se ei haitannut sillä ruokakin loppui ja minä tunsin itseni shankariksi kun en ollut oksentanut kertaakaan…

Mistä tästä opimme? Punaviini sopii munakoison kanssa.

perjantai 13. helmikuuta 2009

Onni

Kädet olivat sämpylätaikinassa, uuniin piti lisätä puita, jauhoja tippui matolle, tiskialtaan viemäri oli tukossa, mieli askarteli ja suunnitteli päivää eteenpäin: pitäisi tehdä opiskelutehtäviä, maksaa laskuja, ehtiä lenkille, viimeistellä käsikirjoitus ja tehdä siitä valvontasopimus, vastata sähköposteihin. Mutta äkkiä arki katosi. Radiosta kuului Vivaldin ooppera-aaria Topi Lehtipuun upeasti tulkitsemana. Pysähdyin ja kädet taikinassa vain kuuntelin, eikä sillä hetkellä ollut muuta kuin musiikki ja Lehtipuun ääni.

Kun myöhemmin olin lenkillä, en tarkkaillut jänisten jälkiä vaan katselin puidenlatvoja ja mietin radioaaltoja, jotka etenevät avaruudessa ikuisesti.

perjantai 6. helmikuuta 2009

Mitä lumen alta paljastuu?

Myyrä vipelsi tien yli ja livahti ojanpenkassa olevaan piiloon. Jäljet lumella todistivat, että samaa reittiä oli käytetty ennenkin. Tien toisella puolella on metsäyhtiön mailla hakkuuukko, johon on pari vuotta sitten istutettu kuusentaimia. Siellähän se myyrä ja lukuisat kumppaninsa tietysti käyvät syömässä nuoria, meheviä taimia. Kun kevät koittaa ja lumet sulavat, tuhon laajuus paljastuu. Lumi täällä metsien keskellä on valkoista, maisema kaunis ja levollinen, mutta puhtaan pinnan alla myyrät järsivät taimia, enkä minä halua edes ajatella, montako myyrää on joulukuusifarmimme kimpussa. Eräänä talvena ne söivät edelliskeväänä istutetuista tuhannesta taimesta 800. Toivottavasti tänä vuonna päästään vähemmällä.

Pintojen alla tapahtuu. Lumi peittää tuhoaan tekevät myyrät, puuteri piilottaa rapistuvan ihon, väärä maali kätkee homehtuneen seinän, liian tiivis laastari tulehduttaa haavan. Pintaa katsomalla voi luulla kaiken olevan hyvin.

tiistai 3. helmikuuta 2009

Ei vielä tänään

Olen lahjakas lykkääjä. Potkukelkan lisäksi myös asioiden lykkääminen onnistuu. En ole aina ollut tällainen. Kun joskus huomattavasti nuorempana keksin esimerkiksi tapetoida, minun oli viipymättä ostettava tapetteja ja liisteriä ja tehtävä pitkää päivää, kunnes huoneet olivat kunnossa. Nyt on toisin. Viime vuonna päätin tehdä pintaremonttia yhdessä pikkuisessa vessassa. Asia on puolessa vuodessa edennyt niin, että olen ostanut kaksi rullaa tapettia, joiden ohi kuljen joka päivä monta kertaa suomatta niille ajatustakaan. Joku varmaan luulee, että minulta puuttuu inspiraatio. Ei, vaan minulla ei juuri nyt ole aikaa ja halua inspiraatioon, on tärkeämpiäkin asioita mielessä.

Inspiraatio ei synny tyhjästä. Inspiraation syntymiseksi on ensin ryhdyttävä työhön ja keskityttävä siihen niin, että inspiraatiolle on tilaa. Ennen inspiraatiota saattaa kulua pitkäkin aika, että työ vaikuttaa puuduttavalta, tylsältä, jopa tuskaisalta. Mutta jos olosuhteet mahdollistavat työn jatkamisen, saattaa inspiraatio iskeä ja tuoda tekemiseen uutta iloa ja innostusta.

Kirjoittajanakin osaan lykätä. Viivyttelen tietokoneen ääreen asettumista sekä keksityillä että tekosyillä silloinkin, kun minulla on mielessäni idea, josta kirjoittaa. Joskus kuvittelin sen tarkoittavan, että en enää osaa kirjoittaa, mutta nyt suhtaudun rauhallisesti: inspiraatio tulee kyllä aikanaan ja korvaa lykkäämisen aikaisen tyhjäkäynnin. Eikä kyse ole edes tyhjäkäynnistä, vaan alitajunta tekee töitä silloinkin, kun kirjoittamisen sijasta teen jotain muuta.

Kun aikoinaan tein gradua, käytin pari vuotta tutkimusaineiston ja -kirjallisuuden keräämiseen ja aiheen ajatteluun, mutta sanaakaan en kirjoittanut omia ajatuksiani talteen, vaikka siihen meitä nimenomaan neuvottiin. Kun sitten aloin kirjoittaa, gradu oli kasassa kuudessa viikossa. Kirjoitin aamusta iltaan seitsemän päivää viikossa ja yöt näin gradusta unia. Tuo kuuden viikon kirjoitusrupeama on jäänyt mieleen yhtenä elämäni onnellisimmista jaksoista. Se oli täynnä keskittymistä, iloa ja inspiraatiota.

En kuvittele pääseväni samaan vessaremontin kanssa, mutta luultavasti tulen nauttimaan siitäkin työstä – sitten kun olen valmis inspiraatioon. Tänään on kirjoittamisen aika, tänään ei tehdä remontteja.

sunnuntai 1. helmikuuta 2009

Runo

Valkamassa vanha vene ja rannalla pyykkipata
jolla juhannusvieras humalapäissään souteli.

Nokkoset tunkevat padan pohjasta
veneen vesillelasku turvallisuussyistä ankarasti kielletty!

Mikä meitä enää kannattelee?