keskiviikko 22. elokuuta 2018

Tomaatteja, tomaatteja, joka puolella tomaatteja!


Keväällä puutarhaharrastajat kasvattivat ikkunalaudoillaan taimia jos jonkinmoisia ja jakoivat niistä ihastuttavia kuvia somessa. Katselin kuvia, mutta innostus ei tarttunut. Olen kyllä taimikasvatusta aiemmin harrastanut, mutta luopunut siitä ainakin toistaiseksi. Tietysti olisi ihanaa alkaa jo maaliskuussa tiputella siemeniä multaan, mutta meillä ei ole edes ikkunalautoja taimipurkeille eikä muutenkaan liikaa tilaa, joten viime vuosina olen ostanut valmiina taimina ne vähät, mitä ei voi suoraan maahan siemenistä kylvää. Kasvihuoneeseen olen ostanut tomaatin ja kasvihuonekurkun taimia ja kompostin päälle yhden kurpitsan. Viime vuonna tomaatteihin iski rutto, joten tänä vuonna ostin vain kolme tomaatintainta ja istutin ne kasvihuoneen ulkopuolelle, eteläseinustalle. En haluaisi vetää hätäisiä johtopäätöksiä kasvihuoneviljelijän taidoistani, mutta pakko todeta, että niistä kolmesta ulkona kasvaneesta tomaatista tulee enemmän satoa kuin aiempina kesinä kasvihuoneen 6-8 taimesta.

Eikä siinä vielä kaikki!

Heinäkuun alkupuolella valpas kesävieraamme Hanna ihmetteli ulkona papupenkistä nousevia, parinkymmenen sentin mittaisia tomaatintaimia. En ollut niitä siihen kylvänyt enkä istuttanut, mutta siinä ne kuitenkin kasvoivat. Sitten huomasin niitä avomaankurkkupenkissä ja jopa pihakukkaruukuissa. Joitain revin pois, monia jätin ajatellen, että mahtuuhan ne siinä koristeena olemaan. Ei tullut mieleenkään, että niistä ehtisi satoa tulla, mutta noin kuukauden kuluttua niissä oli jo raakileita, ja nyt vain odottelen pyytämättä ja yllättäen tulleiden tomaattien kypsymistä. Luultavasti olen heittänyt vanhentuneiksi olettamani tomaatinsiemenet puutarhakompostiin, mistä  ne sitten ovat mullan mukana päätyneet pitkin pihaa ja kasvimaita. Tavallisena kesänä ne tuskin olisivat satoa ehtineet tehdä, mutta hellekesä on vauhdittanut kasvua. Lämmin sää selittänee ainakin osin myös sen, että taivasalla kasvaneet tomaatin menestyivät tänä kesänä niin hyvin.

Muutenkin voin kotitarveviljelijänä olla tyytyväinen kuluneeseen kesään. Pientä vastoinkäymistä oli lehtikaalin ja lantun kanssa, kun otin harson liian aikaisin pois ja ötökät iskivät. Niitin lehtikaalit viikatteella enkä odottanut enää satoa, mutta nyt niissä kasvaa uusia, terveitä lehtiä. Punajuuri, pavut, sipulit, palsternakka, peruna, porkkana ja kurkut ym. kasvoivat kuivasta kesästä huolimatta hyvin.

En tiedä, mihin oikein vertaan, kun aina sanon, että minulla on vain pieni kasvimaa. Ehkä on parempi sanoa, että se on just sopivan kokoinen: sen hoitaminen tuottaa pelkkää iloa ja sen sadon jaksaa syödä. 

Yllätystomaatti avomaankurkkupenkissä.

maanantai 20. elokuuta 2018

Mustikkavuosikatsaus



Alkuun näytti siltä, että mustikkasato jää tosi pieneksi, sillä monet vanhat paikat olivat tyhjiä. Kiertelin metsiä ennakkoon jonkin verran, mutta vain yhdessä pienessä metsikössä näytti olevan marjaa. Ostajiakin olisi ollut heti kauden alussa, mutta kehotin kyselemään muualta, sillä minulta ei liikenisi myyntiin, hyvä jos edes itselleni löydän riittävästi. Sitten alkoivat helteet. Kun niistä ei näyttänyt tulevan loppua, tajusin, että metsään on mentävä mutta käytettävä hyväksi päivän viileämmät hetket. Niinpä heräsin aamulla viideltä, lähdin sangon ja vesipullon kanssa metsään, keräsin muutaman tunnin ja palasin vaatteet hiestä märkinä kotiin. Sangollisen keräämisessä meni pahimmillaan neljä tuntia. Hitaus johtui osittain marjojen vähyydestä, osittain kuumuudesta, joka pakotti verkkaiseen liikkumiseen. Sitten tuli harvinainen sadepäivä. Sen virkistämänä lähdin metsään ilman sankoa ihan muuten marjapaikkoja etsimään, ja löysinkin sellaisen, mistä riitti mustikoita sekä itselleni että muutamille ostajille. Sen jälkeen menivät myös monet illat marjastuksen merkeissä. Keräsin myös juolukoita omaan käyttöön. Niitä en ole koskaan myynyt, koska kerään ne aina käsin ja myyntihinta olisi siksi hirmuinen.

Mustikkametsässä tulee aika ajoin vastaan niin hyviä mättäitä, että se panee huokaisemaan ilosta. Miten yltäkylläinen on maailma! Samalla iskee myös jonkinlainen ujous, nöyryys tai mikä liekään, joka estää käymästä oitis mättään kimppuun. Ei, ensin on kerättävä mättään ympärillä harvakseltaan kasvavat marjat ikään kuin osoituksena siitä, ettei marjastaja ole ahne, vaan arvostaa myös sitä pientä mustikkaa, joka yksinään roikkuu varvussaan. Vasta kun nämä kaikki on kerätty, on aika poimia talteen mättään runsas sato. Joskus taas käy niin, että lähtee vaikkapa hakemaan sankoa ja joutuu jättämään hyvät marjamättäät kesken. Kun sitten muutaman minuutin päästä palaa täsmälleen samaan paikkaan mutta hiukan eri suunnasta, marjoja ei näykään. Piiloonko ne kipittivät? Ei, vaan ne näkyvät tietystä suunnasta paremmin.

Keski-Suomenkin korkeuksilla alkaa mustikkakausi olla ohi. Poikkeuksellisen makeat marjat ovat alkaneet menettää makuaan ja muuttua vetisemmiksi. Vielä niitä voi aamupuuroon tai piirakkaan käydä keräämässä, mutta ei enää säilöttäväksi.

Nyt joku luulee, että onpa helppoa, kun voi vain mennä metsään ja tulla täysien sankojen kanssa kotiin. Voin vakuuttaa, että jos yleensäkin näen marjojen eteen aika paljon vaivaa, niin tänä vuonna tavallistakin enemmän. Vaikka keräsin vain aamuin illoin, hikistä oli. Juolukkasuolla sain kerralla viisi ampiaisenpistoa. Ja vaikka asun metsän keskellä, mustikkamaat eivät ole ihan nurkalla, vaan välillä hankalienkin matkojen takana. Toisaalta marjastus on itselleni sellainen intohimo (tai addiktio, niin kuin mieheni naureskellen sanoo), että vaivannäkö kuuluu asiaan ja on jopa osa sitä suunnatonta iloa, mitä marjastus minulle tuottaa. On myös hyvä, etten kauden alussa tiennyt, missä kaikkialla marjoja oli. Juuri kun kuvittelin, että marjat loppuivat, huomasin aina uusia houkuttelevia marikoita ja sain syyn palata metsään taas seuraavana aamuna. Tuntui kuin metsä olisi pitänyt minua otteessaan ja sanonut, että kerää ensin tästä sankosi täyteen, niin sitten minä näytän sinulle seuraavat mättäät. Mitäpä siinä muuta voi kuin kerätä ja kiittää.


Juolukkasuo.

keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Käykää pöytään!



Noudatin kyläpaikassa emännän kutsua ja istuuduin ruokapöydän ääreen. Katselin kauniisti aseteltuja runsaita antimia ja ihastelin ääneen. Nälkä heräsi, kun suolaiset, mausteiset ja makeat tuoksut leijailivat ilmassa. Pian tunsin kuitenkin oloni hiukan oudoksi istuessani siinä yksin, sillä emäntä ja muut vieraat pyörivät ja hyörivät pöydän ympärillä.  Eivätkö he osaa valita istumapaikkaansa, minä ajattelin, kunnes tajusin. Eivät he etsineet paikkaansa, vaan kokeilivat sopivia kuvakulmia valokuvatessaan tarjolla olevia ruokia. Tuntui kuin olisin tehnyt etikettivirheen. Olin kuin se Hollywood-komedian nuori mies, joka tapaa tulevat appivanhempansa ensimmäistä kertaa yhteisellä päivällisellä ja yrittää antaa hyvän kuvan itsestään. Juuri kun tarttuu salattikulhoon, hän tajuaa muiden mulkoilusta, että tässä perheessä ateriaa edeltää yhteinen ruokarukous. Nolona hän sitten irrottaa kätensä kulhosta ja painaa päänsä. Mutta siinä missä ennen painettiin päätä alas ja lähetettiin rukous kohti taivaita, nykyisin painetaan katse kohti puhelimen ruutua ja kohta on pizzan kuva jossain pilvessä. Minä en kyläpaikassa ollut ehtinyt kulhoon tarttua, joten riitti, että nojauduin taaksepäin ja yritin antaa kuvaajille tilaa tallentaa pöydän antimet.

Ruokien kuvaaminen on hyvin yleistä, ja aina mukana oleva puhelin tekee mahdolliseksi jakaa ateriahetken vaikka koko maailman kanssa. Toivottavasti runsas kuvaaminen ilmentää myös ruuan arvostamista. Kun ravinnosta on ollut puutetta tai sen hankkiminen on ollut vaivalloista, jokainen ateria on varmasti synnyttänyt iloa ja kiitollisuutta. Myös yltäkylläisyydesssä elävillä on syytä olla kiitollisia jokaisesta ateriasta, sillä ovathan kaikki edelleen yhtä riippuvaisia ravinnosta kuin kivikauden ihmiset. 

Hyviin tapoihin kuuluu kiittää ruuasta aterian jälkeen, ja usein etenkin vierailta odotetaan kiitoksia ja kehuja myös ruokailun aikana. Kristilliseen perinteeseen sen sijaan on kuulunut siunata ruoka ennen ateriaa. Ainakin minun sukupolveni muistaa koulun ruokarukouksen, jossa pyydettiin Jeesusta siunaamaan ruoka. En muista, miten minä sen siunaamisen silloin käsitin. Kaiketi koin sen liittyvän siihen, mitä olin jo kotona oppinut: ruoka on arvokasta ja pyhää. Kristityille siunaaminen tarkoittaa kuulemma Jumalan läsnäoloa ja huolenpitoa tässä maailmassa eli jos tulkitsen oikein, siunaamalla kiitetään ja samalla pyydetään, että ruokaa riittäisi jatkossakin. Vaikka olen uskonnoton, siunaamisen ajatus ei tunnu lainkaan vieraalta. Itselleni se tarkoittaa kiitollisuutta, hyvän toivomista ja hyvään uskomista. 

Vaikka en siis itse ruokien kuvaamista harrasta, en koe sitä mitenkään häiritsevänä, enemmänkin mielenkiintoisena ilmiönä. Ehkä ateriansa kuvaavat jatkavat (tiedostamattaan?) siunaamisen perinnettä. Sen sijaan minua häiritsee, jos joku alkaa pilata pyhää ruokahetkeä saarnaamalla siitä, mikä on terveellistä/epäterveellistä, mitä saa/ei saa/pitää syödä. Sellaiset puheet voin onneksi kuitata sanomalla, että kiitetty olkoon ruokamme.



Ruoan kuvaamista Wumon eli M. Wulffin ja A. Morgenthalerin tapaan/HS 22.5.2018

        














sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Näätä, kettu ja rusakko



Kalenterin mukaan on kevät ja siltä se tuntuukin, vaikka lunta on vielä paljon, paljon, paljon.
Aurinko toki sulattaa sitä tehokkaasti, mutta ihan välleen ei meidän patiolle kanneta pöytää ja tuolia eikä laiteta kesäkukkia.

Jokohan tuossa voisi juhannuksena kahvit juoda?




















Kevään etenemisen lisäksi olemme viime päivinä saaneet seurata eläimellistä menoa pihalla. Koska meillä ei ole koiraa eikä muitakaan kotieläimiä, metsän eläimet uskaltavat tulla hyvinkin lähelle. Viikko sitten pihaan juoksi näätä puoli yhdeksän aikaan aamulla. Käsittääkseni näätä saalistaa vain öisin, mutta ehkä se oli jäänyt nälkäiseksi, koska oli liikkeellä niin valoisaan aikaan. Koivun oksaan ripustettu talimakkara näyttikin kovasti kiinnostavan, mutta siihen se ei ylettynyt. Seuraavana iltana näätä juoksenteli hämärän aikaan puutarhassa sinne tänne, kunnes pian hävisi metsään.

Eläimellinen meno jatkui pari päivää sitten illalla, kun huomasin puutarhassa ketun ja seurasin sen menoa ikkunasta. Äkkiä kettu pysähtyi ja valpastui, katse oli suunnattuna lintujen ruokintapaikalle. Samassa sieltä pinkaisi rusakko juoksuun, mutta juoksuun lähti myös kettu. En tiedä, pelastiko rusakko henkensä vai saiko kettu illallisen, mutta tuollaisen tapahtuman todistaminen oli kyllä aika huikeaa.

Muuta mainittavaa täällä ei sitten olekaan tapahtunut:)  


keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Uuden kynnyksellä




Otsikko on ehkä turhan dramaattinen; ei tässä mitään erityistä uutta ole suunnitelmissa, mutta toki vuodenvaihde aina tuntuu siltä kuin sulkisi yhden oven ja avaisi uuden. Menneestä vuodesta saan olla hyvin kiitollinen. Erityisen iloinen olen siitä, että niin moni ystävä löysi tiensä tänne metsän keskelle. Yhdessä on saunottu ja istuttu iltaa nuotiolla, kävelty metsässä ja kerätty karpaloita, syöty hyvin ja juteltu kaikesta mahdollisesta, naurettu ja joskus vähän itkettykin.

Työasioissakaan ei ollut moittimista. Näytelmäni Yksi kana ja kolme ateriaa sai kantaesityksensä Lavialla ja sitä esitettiin myös Kuusankoskella. Komedia Hepsankeikka ja hunsvotti pääsi näyttämölle Evijärvellä. Pitkien matkojen takia en käynyt esityksiä katsomassa, mutta onneksi moni muu kävi. Sain myös viimeisteltyä uuden näytelmän. Tyranni on komedia vallanhimoisesta ja turhamaisesta presidentistä, jolle on tarjolla keino hallita ikuisesti, mutta nuukuus väärässä paikassa johtaa yllättävään tulokseen. (Joskus on neuvottu, että näytelmän sisältö pitää kyetä ilmaisemaan yhdellä virkkeellä, ja sitä tuossa edellä yritin, heh!) Tyranni ei mielestäni ole ns. kesäteatterinäytelmä, mutta onhan kesäteattereita toki monenlaisia, joten kyllä sitä minun puolestani voisi esittää missä vain.  

Kuusikaupan kuviot menivät uusiksi, sillä monivuotinen myyntipaikkani Ritun puutarhalla Muuramessa ei ollut enää käytettävissä. Tai olisihan se ollut, mutta kun puutarhalla ei ollut enää joulukukkakauppaa, en katsonut järkeväksi mennä sinne kuusiakaan myymään. Olin jo aikeissa pitää välivuoden, sillä myyntikokoisia kuusia ei ollut kovin paljon. Loppusyksystä päätin kuitenkin tehdä Muurameen parin päivän myyntireissun. Tuli näet mieleen, että kun olen 12 vuodessa saanut hyvän asiakaskunnan, ei paljon kannata välivuosia pitää. Pienen hakemisen jälkeen sopiva myyntipaikka löytyi keskeltä Muuramen kylää. Hyvin sinne entiset asiakkaat löysivät, ja myyntitavoitteeni täyttyi, vaikka nuo kaksi päivää olivat täynnä yllättäviä ja vähän surkuhupaisiakin vastoinkäymisiä. Niistäkin selvittiin, sillä siinä missä ongelma, siinä ratkaisu! Muutamia kuusia jäi juhannuskokkoon, mutta niin vähän kuitenkin, ettei niiden takia olisi kannattanut pidempiaikaista myyntipaikkaa hankkia. Keväällä on tarkoitus taas istuttaa uusia kuusentaimia, mikä tarkoittaa, että seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi on tekemistä tiedossa, jos voimia riittää.

Viime syksynä panin toimeksi erään haaveeni kanssa: aloin opiskella italiaa ja espanjaa. Minulla ei ole mitään aikomuksia matkustaa lähiaikoina Italiaan tai Espanjaan, vaan uuden opiskelu on muuten vain tärkeää ja iloa tuottavaa. Italian kurssi loppui osaltani harmittavan lyhyeen, ja tällä hetkellä opiskelen itsenäisesti, kiitos netin, joka on täynnä hyvää oppimateriaalia. Espanjaa opiskelen hyvän opettajan johdolla iloisen rennossa ilmapiirissä Leivonmäellä Puulan seutuopiston ryhmässä. Haastetta kuitenkin riittää jo siinäkin, että italiassa ja espanjassa on niin paljon samankaltaisuutta, että välillä tahtovat sanat mennä sekaisin. Mutta kaiken kaikkiaan on ihanaa opiskella uusia asioita.

Alkanut vuosi käynnistyi hyvin, sillä saimme vieraaksi kaksi nuorta ystävää, joista H on suomalainen, B itävaltalainen. Heille tämä syrjäinen, melko vaatimaton kotimme on lähestulkoon paratiisi. Pelkästään Linnunradan näkeminen oli B:lle elämys, mutta erityisen mahtavaa oli, kun hän eräänä päivänä huomasi hirven pihapiirin tuntumassa. Seurasimme sitten haltioituneina ikkunasta, miten hirvi popsi kaikessa rauhassa pajuja. Olin tosi iloinen vieraiden puolesta, sillä edes täällä metsän keskellä ei ole ihan tavallista nähdä hirviä niin lähellä. Ensimmäisenä iltana minä lämmitin saunan, seuraavana iltana H ja B lämmittivät sen yhdessä, ja sen jälkeen B olikin täydellinen saunarenkimme.

Vieraiden lähdettyä ja erohaikeuden kaikottua olen ollut hyvin virkeä ja inspiroitunut, sillä sitä se hyvä seura tekee. Nyt on työn alla uusi näytelmä. Sen idea on muhinut päässäni jo viime syksystä, ja yritin sitä jo jossain vaiheessa kirjoittaakin, mutta tulos oli liian lattea. Nyt olen mielestäni saanut siihen lisää ”kierroksia”, joten nyt on hyvä aika aloittaa kirjoittaminen. 



Kirjoittamista, opiskelua, käsitöitä.