torstai 10. marraskuuta 2016

Alkuvoimat



Tiistai-iltana lähdin nukkumaan varmana siitä, että seuraavan aamun uutiset kertovat Hillary Clintonin valinnasta Yhdysvaltojen presidentiksi. Toisin kävi, ja keskiviikko menikin seuratessa uutisia ja ihmetellessä, miten on mahdollista, että Donald Trump voitti vaalit Yhdysvalloissa. Iltayhdeksältä sain tarpeekseni uutisista, suljin radion, otin kirjan ja asetuin mukavaan nojatuoliin lukemaan. Yksi tämän syksyn kirjailijoistani on ollut amerikkalainen Jonathan Franzen. Luin ensin hänen romaaninsa Muutoksia (WSOY, 2002) ja viime viikolla aloin lukea romaania Alkuvoimat. Se ei heti imaissut mukaansa, mutta kun selvitin alkuvaikeudet, olen tykännyt kovasti, ja nyt kun olen päässyt jo reilusti yli puolenvälin, melkein harmittaa, että kohta se loppuu. (Harmitusta lieventää se, että pöydällä odottaa pari muuta Jonathan Franzenin teosta.) Kuvittelin, että romaaniin uppoutumalla voin hetkeksi unohtaa muun maailman tapahtumat, mutta erehdyin, sillä Alkuvoimissa sain lukea isän ja pojan seuraavaa keskustelua: 

”Ja minä uskoin ennen vanhaan, että tässä maassa on melkoinen joukko ihmisiä, joille on tärkeintä saada kunnon työpaikka, kunnon asunto, kunnon terveydenhuolto ja korkeatasoisia henkisiä nautintoja. Koska tuntui, että sellaisia ihmisten ainakin pitäisi olla. Mutta sitten kahdeksankymmentäluvulla koko juttu paljastui samanlaiseksi toiveajatteluksi kuin kaikki muukin minulla. Sain huomata, että tämän maan kunnollisia työläisiä vaivaa sama kulutusahneus kuin porvaristoa ja että kaikki haaveilevat samoista ylellisyyksistä kuin Donald Trumpilla on ja olisivat valmiit saastuttamaan koko maailman ja tappamaan naapurinsa, jos siitä vain olisi apua. ”
”Ai jaa”, Louis sanoi. ”Minä olen siis ahne. Samanlainen Donald Trump kuin kaikki muutkin”


(Jonathan Franzen, Alkuvoimat. Suomentanut Raimo Salminen, WSOY 2004. Alkuperäinen teos Strong Motion on ilmestynyt 2002.)

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Voitehdas?

Voimariinipaketista putkahti esiin valiolaisten kiitokset. Mikäs siinä, mukava viesti. Hiukan kyllä ihmettelin tuota tehdasta. Eikös voi tehty ennen meijerissä? Mutta eihän se tehdaskaan kaukana maidontuotannosta ole, sillä tehtaan alkuperäinen merkitys oli 'lehmän paikka navetassa'. Muistan hyvin, miten äitini aikoinaan ohjasi laitumelta palaavia lehmiä navetassa oikeille paikoille ja sanoi: Mänehän tehtaalles!

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Puolukoita

Puolukkaa on tänä syksynä ollut niin valtavasti, että tunnissa ehtii kävellä metsäpolkua pitkin puolen kilometrin päähän, kerätä sangon täyteen, palata kotiin ja puhdistaa marjat. Lähempääkin puolukoita tietysti löytyy, mutta pitäähän marjareissulla mennä metsään ihan kunnolla. Tänään kävin aivan erityisessa paikassa, koska sieltä löytyy aivan erityisiä puolukoita.

Kuvassa ylhäällä on tavallisia puolukoita. Alhaalla olevat puolukat poikkeavat tavallisista sekä kooltaan että muodoltaan, mutta maussa en ole huomannut eroa. Liikun marjastusreissuilla ja ihan muuten vain melko laajalla alueella, mutta ainoastaan yhdellä, noin aarin kokoisella alueella olen nähnyt moisia superpuolukoita. Jos jalostaisin puolukkaa puutarhamarjaksi, lähtisin liikkeelle näistä.

perjantai 19. elokuuta 2016

Taisteluja





Pari vuotta sitten huomasin kirjastossa norjalaisen Karl OveKnausgårdin Taisteluni-romaanin. Tuolloin siitä oli suomennettu neljä kirjaa, jotka taisivat kaikki juuri tuolloin olla hyllyssä. Olin kuullut ja lukenut sen saamasta valtaisasta suosiosta, mutta suhtautunut siihen jotenkin skeptisesti; harvoin innostun siitä, mistä suuret joukot innostuvat. Päätin kuitenkin ihan yleissivistyksen takia tutustua romaaniin ja lainasin ensimmäisen kirjan. Ja siitä se alkoi!

Ihastuin teokseen välittömästi ja luin sitä ahmien. Ensimmäisen kirjan jälkeen oli heti lainattava toinen ja sitten kolmas. Neljättä jouduin jonkin aikaa odottelemaan, joten sinä aikana luin ainakin ensimmäisen uudelleen. Kun olin lukenut kaikki neljä suomennettua kirjaa, sain ilokseni keskustella niistä eräässä pienessä lukupiirissä. Minusta on mukavaa jutella jostain luetusta muiden lukijoiden kanssa, sen sijaan kaikenlaiset hienot analyysit ja muut kirjalliset kommentoinnit ovat (koulutuksestani huolimatta vai sen takia?) minulle jotenkin niin vaikeita, että en niitä tähänkään yritä.

Viidettä kirjaa jouduin taas hiukan odottelemaan ja epäilin jo, että eihän se tauon jälkeen enää kosketa, mutta kylläpä kosketti. Koska lukeminen on ajoittunut verrattain pitkälle ajalle, minun on vaikea vertailla kirjoja keskenään. Ehkä sitten, kun/jos luen kaikki taas uudelleen, jotain eroja saattaa löytyä, mutta itselleni ne ovat kaikki hyvin merkityksellisiä kirjoja.

Romaanin päättävän kuudennen kirjan suomennosta odotellessani en enää lukenut aiempia osia ja jotenkin koko Knausgård Taisteluineen painui taka-alalle. Kun noin 1200-sivuinen (!) kuudes kirja vihdoin ilmestyi kirjaston uutuushyllyyn, katsoin sitä hetken hiukan epäröiden. Noinkohan tuolla on enää mitään tarjottavaa? Lainasin sen kuitenkin, ja nyt kun se on luettu, ymmärrän, että ilman sitä koko laaja romaani olisi torso. Kuudes kirja kertoo paljon siitä, mitä kaikkea Taisteluni-romaanin julkaiseminen on aiheuttanut sekä kirjailijalle itselleen että hänen läheisilleen. ”Olen niin kiintynyt Lindaan, olen niin kiintynyt lapsiimme. En koskaan anna anteeksi itselleni sitä mille olen heidät altistanut, mutta sen olen tehnyt, ja sen kanssa joudun elämään.” (Knausgård, Taisteluni, kuudes kirja.) Vaikka ei paljastuskirjoja kirjoittaisi, kaikki mitä vanhemmat tekevät, vaikuttaa aina lapsiin. Kuinka paljon ja miten, sitä Knausgårdkin usein kysyy miettiessään toisaalta omaa isäänsä, toisaalta itseään isänä. 

Tästä kesästä jää mieleen myös tämä kirja.


Kun jotkut Knausgårdia lukeneet ystäväni ihmettelivät, miten kirjailija voi muistaa niin tarkasti lapsuus- ja nuoruusaikojen tapahtumia, sanoin, ettei hän voikaan, vaan todennäköisesti tuottaa hatarien mielikuvien ja muistojen pohjalta ehjiä tarinoita mielikuvituksen voimalla. Jossain kirjassa Knausgård väittää kirjoittavansa omasta elämästään, koska hänellä ei ole mielikuvitusta. Ja höpö, höpö! Totta kai hänellä on mielikuvitusta. Kuudennessa kirjassa tulee hyvin esiin se, miten eri tavalla ihmiset muistavat asioita. Onko elämässä ylipäätään kovin paljon faktoja? Eikö suurin osa asioista ole tunteiden ja pyrkimysten värittämiä niin, että muistotkin muodostuvat (mielikuvituksen avulla?) halutunlaisiksi? Tutkimusten mukaan muistot myös muuttuvat ajan kuluessa, eikä edes muiston kirkkaus ole tae sen totuudenmukaisuudesta. Minusta se on hyvin ymmärrettävää. Jos 5-vuotiaana kokee jonkun asian, missä ja miten ihmeessä se voisi pysyä muuttumattomana, kun muistoja säilövät aivotkin muuttuvat? Minusta on viisainta lukea Taisteluni-romaania kuin fiktiota. Mitä merkitystä lukijalle edes on sillä, kuinka "totta" asiat ovat? Mielestäni ei juuri mitään.

Knausgårdin tapa kertoa on vastaansanomattoman hieno ja hänen kuvaamansa maailma ja ihmiset ovat kiinnostavia. Yllättävintä minulle oli se, että kaikista eroavaisuuksista (ympäristö, 11 vuoden ikäero, sukupuoli, perhekoko, vanhempien ammatit jne.) huolimatta lukiessani tunnistin hyvin omakohtaisiksi monet Knausgårdin kokemukset, ajatukset ja tunteet. Olisinpa voinut kirjoittaa romaanin marginaaleihin kommenttejani: Juuri noin se on, Karl Ove! Tiedän tuon tunteen, Karl Ove! Niinkö sinullakin, Karl Ove! Alkuun asiat liittyvät usein perhedynamiikkaan ja kokemuksiin esim. sosiaalisissa tilanteissa, myöhemmin mukaan tulevat muun muassa kirjoittamisen kysymykset, haaveet ja tavoitteet. Minusta ei olisi niistä koskaan kirjoittamaan, mutta sitäkin suuremmalla syyllä luen toisen ihmisen vastaavia kokemuksia. 

Knausgårdille on tunnusomaista arjen yksityiskohtainen kuvaus. ”Seisottuani muutaman sekunnin toimettomana, tumput suorina ja itku kurkussa, menin takaisin keittiöön, katoin pöydän, kaadoin veden perunakasarista ja annoin niiden höyrystyä kuiviksi, nostin lohifileet paistinlastalla vadille, pilkoin kukkakaalin ja panin sen ja pavut samalle vadille, otin sitten esiin kulhon johon panin perunat ja vein kaiken pöytään.” (Knausgård, Taisteluni, ensimmäinen kirja.) Tällaisia ja paljon pidempiä arkitoimien kuvauksia kirjoissa on runsaasti, ja niissä minua viehättää valtava läsnäolon tuntu. Niin, sitä se on, läsnäoloa siinä hetkessä, ja sellaisen lukeminen vaikuttaa minuun kuin meditaatioharjoitus. En tiedä, kuinka tietoisesti hän kirjoittaa noin, mutta hänen ajatuksiaan läsnäolon merkityksestä vilahtelee kyllä romaanissa aina siellä täällä.

Laaja romaani kertoo siis yhdeltä osin kirjoittajansa elämästä, mutta niin laajasti, että ns. elämäkerrallisen aineiston lisäksi siinä on paljon asiaa musiikista, kuvataiteesta, kirjallisuudesta, yhteiskunnasta jne. Esimerkiksi Norjan ja Ruotsin erot tulevat esiin monissa yhteyksissä. Kuudennesta kirjasta suurin osa esseetekstiä, ja erityisesti Hitlerin elämä ja natsismin synty tulee käsiteltyä tarkasti ja kiinnostavasti. Knausgårdin havainnot ovat pelottavan ajankohtaisia.

Perhe-elämän kuvauksissa on kiukkua ja kinastelua, mutta todella paljon myös lämpöä ja rakkautta, osaamista ja onnistumista. Vanja-tyttönen on surrut koulun alkamisen kynnyksellä sitä, että hän ei osaa sanoa ärrää,  ja Karl Ove on lohduttanut, että hänellä oli aikanaan ollut sama vika. Ja kuinkas sitten käykään:  
”Tuona iltapäivänä Vanja syöksyi minua kohti kun avasin lastentarhan portin.
– Isi! Isi! Minä osaan sanoa ärrän! hän huusi.
– Hyvänen aika, sanoin. – Ihanko totta?
– Rrrrrrrrrrrrrr, hän sanoi. – Kruununprinssi!
– Miten oikein teit sen?
– En tiedä. Minä vain tein sen.”

Parasta tuossa kohtauksessa, että Vanja näyttää osaamistaan kruununprinssi-sanalla, sillä perheen äiti Linda nimittää miestään usein prinssikseen. Ja mikäs se prinssi on? Se, joka pelastaa. Knausgård soimaa usein itseään milloin mistäkin, mutta osoittaa kyllä todellista vahvuutta tukiessaan toisia, erityisesti Lindaa, kun tämä sairastuu. Vaikka Knausgård kirjoittaa todella paljon ja intensiivisesti, hän samalla pyörittää lapsiperheen arkea kuin paraskin martta. Totta kai se tuottaa ristiriitoja ja jännitteitä, mutta olen varma, että juuri arkisiin askareisiin tarttuminen pitää ihmisen kiinni elämässä. Jokaisella on omat taistelunsa ja parhaiten selviää, kun elää rauhassa itsensä ja toisten kanssa ja tekee sen, mitä milloinkin on tehtävä eikä anna vastoinkäymisten lannistaa.


Sitten palaamme junalla tänne Malmöhön ja ajamme autolla uuteen taloomme, ja koko matkan aion nauttia, todella nauttia ajatuksesta etten enää ole kirjailija.” (Knausgård, Taisteluni, kuudes kirja.)

Tuolta se on varmaan tuntunut, kun suuri urakka on valmis ja voi hetkeksi tehdä jotain muuta. Ja taas minun pitäisi kirjoittaa marginaaliin, että kylläpä on tuttu tunne! Tiettävästi Knausgård kirjoittaa jälleen ja hyvä niin!  



sunnuntai 14. elokuuta 2016

Luotettava luonnehdinta

Nautin aamiaista ja kuuntelin puolella korvalla, kun mies puhui siskonsa kanssa puhelimessa ja perusteli, miksi en tähän aikaan vuodesta ehdi johonkin tapahtumaan.

"Sillä on aika paha marja-addiktio... joo... nyt on juolukka-aika... joo ja mustikoita, seuraavaksi tulee sitten puolukat..."

Kyllä tuo mies minut aika hyvin tuntee.


Juolukkamehua tekeytymässä.


lauantai 23. heinäkuuta 2016

Mustikkakauppaa



Mustikoita on minun marjastusmaillani tänä vuonna tavallista vähemmän, joten kerään niitä vain omaan käyttöön. He, jotka keräävät myös myyntiin, olkoot tarkkana!  

Kuvitellaan, että Virtanen haluaa mustikoita ja pyytää Korhosta poimimaan niitä sangollisen. Korhonen suostuu, ja hinnaksi sovitaan 50 euroa. Tulossa olevasta rahasta innostuneena Korhonen etsii aamulla kaapista sangon ja poimurin ja pyytää Salmista seurakseen marjametsään. Salminen suostuu ja ehdottaa, että mukaan otetaan myös Mäkinen, jonka maasturilla he voivat mennä metsäautoteitä pitkin kauemmas korpeen.

Myöhään iltapäivällä Korhonen, Salminen ja Mäkinen palaavat metsästä sangot täynnä mustikoita. Korhonen soittaa Virtaselle ja pyytää tätä noutamaan tilaamansa marjat. Virtasta odotellessaan Korhonen keittää kahvit marjastuskavereilleen, ja pian myös naapurin Rantanen liittyy kahvintuoksun houkuttelemana seuraan ja siinä samalla silmäilee Keskisuomalaista. Kun Virtanen saapuu ja marjat ovat vaihtamassa omistajaa, Rantanen muistuttaa, että Korhosen pitää ilmoittaa marjatulot verottajalle.
         – Luonnonvaraisia marjoja saa myydä verotta, Korhonen muistuttaa.
         – Joo, mutta koska olet kerännyt mustikat Virtasen pyynnöstä, kyseessä on työsuhde ja sinun on ilmoitettava tulot verottajalle, Rantanen tulkitsee lehden juttua.
         – Ei kai se voi niin olla, Korhonen ihmettelee.
         – Kyllä täällä lehdessä ihan verohallinnon kaveri niin väittää, Rantanen sanoo. – Luonnonvaraisia marjoja saa myydä verotta, jos ei poimi niitä työsuhteessa, ja työsuhde syntyy jo siitä, että kerää vaikkapa naapurille marjoja hänen pyynnöstään. Jos kyseessä on työsuhde, siitä maksettava raha on palkkaa, josta pitää maksaa verot. Verotta saa myydä marjoja, jos on ensin ne poiminut ja vasta sitten alkaa niitä naapurille kaupitella.
         Tiedosta yllättynyt Korhonen aikoo pitää marjat itsellään, mutta Virtanen vetoaa sopimukseen, eikä suostu lähtemään ilman mustikoita. Lopulta Korhonen taipuu tekemään marjakaupat sovittuun 50 euron hintaan. Kun seteli siirtyy lompakosta toiseen, Salminen kysyy, ostaisiko Virtanen toisenkin sangollisen samaan hintaan. Virtanen suostuu ja maksaa myös Salmiselle 50 euroa sangollisesta mustikoita.
         – Ja niitä ei sitten tarvitse verottajalle ilmoittaa, Rantanen muistuttaa lehden takaa.
         – Yhtä aikaa kerättiin, sama työ tehtiin, mutta vain minä maksan verot ja Salminen saa 50 euroa puhtaana, Korhonen puhisee.
         Nyt myös Mäkinen innostuu tekemään marjakauppaa, ja Virtanenkin olisi halukas ostamaan kolmannen sangollisen mustikoita. Mutta voi! Mäkinen on jo ehtinyt perata ja survoa mustikat. Niistä on tullut siis marjajalosteita, eikä sellaisia saa verovapaasti myydä. Mäkinen on silti valmis myymään mustikat Virtaselle ja tekemään asiaankuuluvan ilmoituksen verottajalle.
         – Kyllä me sen verran pitkästä matkasta nämä mustikat haettiin, että kun vähennän matkakulut, ei verottajalle monta senttiä kerry, mutta onpahan niillä siellä jotain tekemistä, kun tätäkin kauppaa räknäävät. 

         





          

sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Keskustelu palautusautomaatilla




















Automaatti: Syötä pohja edellä.

Minä: Kiitos vain muistutuksesta, mutta pohja edellä olen syöttänytkin.  

Automaatti: Syötä viivakoodi ylöspäin nopeuttaaksesi palautusta.

Minä: Mikäs kiire tässä on, kun takanakaan ei ole ketään?

Automaatti: Syötä viivakoodi ylöspäin nopeuttaaksesi palautusta.

Minä: Miksi minun pitäisi käännellä, kun sinulla on tuollainen pyörityssysteemi, jolla löydät kätevästi koodin näkyviisi?

Automaatti: Syötä viivakoodi ylöspäin nopeuttaaksesi palautusta.

Minä: Miten sitä aikaa säästyy, jos minä kulutan aikaa tölkkejä pyörittelemällä?

Automaatti: Syötä pohja edellä.  

Minä: Hah! Tölkki oli sattumalta oikein päin, mutta et voinut kiittää, vaan aloit jankuttaa pohja edellä -syöttämistä aivan kuin en niin jo tekisi.

Automaatti: Syötä viivakoodi ylöspäin nopeuttaaksesi palautusta.

Minä: Onko ehdotuksia, mitä minä niillä säästyneillä sekunneilla tekisin?  

Automaatti: Syötä viivakoodi ylöspäin nopeuttaaksesi palautusta.

Minä: Ensin automaatit veivät ihmisten työt ja nytkö pitäisi ihmisten tehdä automaatin hommat?

Automaatti: Syötä viivakoodi ylöspäin nopeuttaaksesi palautusta.

Minä: Se on nyt niin, että minä syöttelen näitä tölkkejä ja sinä etsit koodit näkyviin.

Automaatti: Syötä viivakoodi ylöspäin nopeuttaaksesi palautusta.

Minä: Eikö sinulla muuta sanomista ole? Etkö voisi vaikka kiittää, että kierrätän? Tai lausu runo!

Automaatti: Syötä viivakoodi ylöspäin nopeuttaaksesi palautusta.

Minä: Sinulla on kiire, minulla ei.

Automaatti: Syötä viivakoodi ylöspäin nopeuttaaksesi palautusta.

Minä: Tässä olikin viimeinen tölkki. Toivottavasti et väsynyt liikaa, kun jouduit itse pyörittelemään koodit näkyviin.

Automaatti: Kuitti.

Minä: Kiitos!



maanantai 13. kesäkuuta 2016

Kesäkuuta kotona ja Prahassa

Sain kun sainkin kylvöt ja istutukset kasvimaalla ja -huoneessa tehtyä just sopivaa aikaan, sillä esimerkiksi avomaankurkku nousi taimelle hyvin nopeasti. Seuraava haaste oli viime viikon matka Prahaan. Kasvimaa, kesäkurpitsat ja kurkkupenkki kyllä pärjäävät harson alla, mutta entäpä kasvihuone? Nyt oli pakko luottaa sääennustuksiin ja sulkea ovi matkan ajaksi, sillä Suomeen odotettiin koleaa keliä. Tietysti oli riski, että säätyyppi muuttuu ja kasvihuoneesta tulee päivisin taimet polttava pätsi. Onneksi niin ei käynyt, vaan viime yönä matkalta palatessamme kasvihuone oli  lähes siinä kunnossa kuin lähtiessämme. Toinen kasvihuonekurkun taimi oli kuollut, todenäköisesti kuivunut, mutta toinen oli virkeänä, ja samoin kukoistivat tomaatintaimet. Kaikkien kasvu oli ollut vähäistä, mutta rukolan toinen kylvös oli noussut taimelle.

Matkalla en seurannut lainkaan kotimaan tapahtumia, vaan keskityin nauttimaan Prahan ilmapiiristä, joka oli hyvin kodikas, rento ja inspiroiva. Puheet siitä, että prahalaiset lukevat paljon kirjoja, pitää kyllä paikkansa. Esimerkissä  metrossa huomattavan moni käytti matka-ajan lukemiseen. Käynti Franz Kafka -museossa oli itselleni hyvin tärkeä ja liikuttavakin.















Entä meillä Suomessa? Kun palasin kotimaan uutisten pariin, sain tietää, että "Jyväskylän yliopisto suunnittelee kirjallisuuden oppiaineen koulutusvastuusta ja pääainestatuksesta luopumista. Tieto ehdotuksesta annettiin henkilökunnalle puolitoista vuorokautta ennen infotilaisuutta, eikä sille ole esitetty selkeitä perusteita. Seurauksena olisi, että kirjallisuuteen ei oteta enää uusia pääaineopiskelijoita vuodesta 2017 alkaen. Hallitus päättää asiasta 14.6." 

Hesarin mukaan lopullinen päätös syntyy vasta syksyllä. En väitä, että pitäisi opiskella kirjallisuutta voidakseen lukea kirjoja, mutta kirjallisuuden kuten minkä tahansa oppiaineen asema yliopistossa kertoo sen saamasta arvostuksesta, mikä puolestaan heijastuu koko yhteiskuntaan ja sen ilmapiiriin. Toivottavasti yliopiston hallituksella on viisautta lopullisesti luopua moisista aikeista - ihan vain sivistyksen ja humanismin takia.



perjantai 27. toukokuuta 2016

Toukokuu





Tähän aikaan vuodesta pitäisi kai jo olla tomaatit kukassa, porkkanat taimella ja nurmikotkin ajettu moneen kertaan, mutta meillä on toisin. Vaikka aloitin pihatyöt todella hyvissä ajoin ja puuhailen ulkona kaiket päivät, olen vasta tällä viikolla aloitellut kylvöjä kasvimaalla ja nurmikko rehottaa vielä voikukkapeltona. Viivästys johtuu ainakin osin siitä, että olen tehnyt pihalla ja puutarhassa työläämpiä hommia, joita aiemmin olen lykännyt mutta joihin vihdoin päätin tarttua. Kaikenlaista raivaamista enimmäkseen. Olen muun muassa siirtänyt ja hävittänyt pensaita. (Kiitos kaikille rusopaju- ja pihlaja-angervoille näistä vuosista, jotka olette pihaamme kaunistaneet, mutta nyt teidän on aika kadota silmistäni.) Välillä puutarhatyöt ovat jääneet odottamaan vuoroaan, kun joulukuusiviljelmillä on ollut kiireellisempiä töitä kuten kuusten leikkausta ja taimien istutusta. 

 Mutta eihän tässä onneksi mitään tiukkoja aikatauluja ole, kesä ja kasvukausi ovat vasta edessä.


Vielä tarvitaan käynti jossain hyvässä puutarhassa.
















Raparperi on meillä ainoastaan koristekasvi.
















Valmiina!















tiistai 26. huhtikuuta 2016

Kahvitauko hyvässä seurassa



Leikkasin aamupäivän joulukuusia, kunnes vesisade yltyi niin, että minun oli palattava sisälle, ja johan se kahvihammastakin kolotti. Riisuin märät vaatteet, etsin kuivaa ylle ja laitoin kahvin tippumaan. Olin vähällä avata radion, mutta suunnistinkin levyhyllylle ja otin ensimmäisen käteen sattuneen levyn klassisen musiikin puolelta. Sieltä ei voi tehdä huonoja valintoja, koska olen itse sen puolen levyt hankkinut. Laitoin levyn soimaan. 



Marraskuussa 1972 Georg Ots piti Moskovassa konsertin, jota minä voin nyt omassa kodissani tavallisena arkipäivänä kuunnella. Elämä on ihmeellistä ja ihanaa.

torstai 24. maaliskuuta 2016

LÄHDE!

Käsikirjoittamani Lähde sai ensi-iltansa noin vuosi sitten täällä Leivonmäelle, ja seuraavaksi Lähde pulpahtaa Espoossa. Lähteen käsikirjoitus on kuin kasa legopalikoita, joista jokainen esittävä ryhmä voi koota haluamansa kokonaisuuden. En siis voi etukäteen tietää tarkalleen, mitä tuleman pitää, joten kyllä on minunkin lähdettävä Lähdettä katsomaan.

Muistoksi ensi-illasta jäi käsiohjelma ja kiitollinen mieli.




Lisäys 3.4. Eilen olin ensi-illassa, ja täytyy myöntää, että kyllä se oli taas niitä elämän huippuhetkiä, kun sain nähdä oman käsikirjoitukseni päätyneen hyviin käsiin. Ohjaus, näyttelijäntyö, musiikki, valot, lavastus - kaikki niin kohdallaan! Kiitokseni  myös tätä kautta Espoon opistoteatterin upealle porukalle! 










Tässä vielä esittävän teatterin ilmoitustekstiä: 

Espoon Opistoteatteri esittää: LÄHDE! 
Komedia nykyajasta

Käsikirjoitus: Marita Kärkkäinen
Sovitus ja ohjaus: Heikki Häkkä

Rooleissa: Markku Pulkkinen, Satu Prittinen, Kristiina Kulhelm, Marika Warsell, Jenni Tarpila, Tuomo Nurkkala, Eija Harju, Susanna Lamminaho

ESITYKSET Karatalossa (Kotkatie 4, Espoo)
- LA 2.4.2016 klo 17
- SU 3.4.2016 klo 17
- LA 9.4.2016 klo 17

Esityksen kesto noin 1h 50min, sisältää väliajan.

LIPUT 10e / 8e
Käteismaksu

Lisätiedot ja ennakkolippuvaraukset: opistoteatteri@gmail.com


Jos yhteiskunta ahdistaa - LÄHDE!


















torstai 17. maaliskuuta 2016

Onko pakko kirjoittaa?

Kun syksyllä urakoin tilausnäytelmien parissa, koin hyvin paljon kirjoittamisen ja luovuuden iloa, mutta samaan aikaan olin tiukan aikataulun takia melkoisen paineen alla. Lupasin tuolloin itselleni, että keväällä ei sitten tarvitse kirjoittaa riviäkään uutta näytelmää, vaan voin tehdä muuta  mukavaa. Ja sen lupauksen olen pitänyt, joten kirjoitusvälineiden sijasta olen viime aikoina käyttänyt työkaluina lähinnä sukkapuikkoja, sahaa, vasaraa, ruuvinväännintä, höylää, maalipensseliä jne. Minulle ei ole mikään ongelma pitää kirjoittamisesta taukoa, sillä enhän minä missään vaiheessa ole sitä päätoimisesti tehnyt. En myöskään koe, että kirjoittamisvireen tai -taidon ylläpitämiseksi minun pitäisi joka päivä kirjoittaa jotain. (No, tätä blogia voisin tietty päivittää hiukan useammin, ennen kuin viimeinenkin lukija kyllästyy ja kaikkoaa.)

Välillä kävelyllä tai kesken askareiden mielessä häivähtää  jokin ajatus, jonka panen merkille mutta jota en ala sen kummemmin pohtia. Jos se on uuden näytelmäidean elinvoimainen siemen, se alkaa itää, vaikka itse keskityn nikkaroimaan hyllyä ja kutomaan sukkaa.





maanantai 1. helmikuuta 2016

Runoistanne kiittäen

Muuan nuori mies luki meillä Herman Hessen Arosutta, jonka hän oli ostanut divarista. Kun ihailin ja selailin kaunista kirjaa, sen sisältä paljastui kiinnostava yllätys. Kirjan on joskus omistanut Helvi Juvonen. Se, että kyseessä on nimenomaan runoilija Helvi Juvonen, paljastuu alempaa:

Runoistanne kiittäen
          lämpimät terveiset


Allekirjoittajia on kaksi. Oletan, että toinen heistä on Eeva-Liisa Manner, koska hän on suomentanut kyseisen teoksen, mutta kuka on tuo toinen?

torstai 28. tammikuuta 2016

Kotikuusi



”Kun Suomi itsenäistyi 1917, kylvettiin Itsenäisyyden kuusi. Se istutettiin Kaivopuistoon Helsinkiin vuonna 1931. Kun Suomi täytti 50 vuotta, istutettiin maassamme yli 30 000 Itsenäisyyden kuusen siemenistä kasvatettua jälkeläistä, Kotikuusta. SOK myi kymmeniätuhansia kuusentaimia laattoineen itsenäisyyden kunniaksi, ja jotkut osuuskaupat lahjoittivat näitä kuusia oman alueensa kouluille. Kuusentaimen viereen laitetussa kuparilaatassa oli teksti: Kotikuusi istutettu vuonna 1967, jolloin Suomi oli ollut 50 vuotta itsenäisenä valtakuntana.(Kotikuusi)


Myös lapsuuskotini pihaan Kotikuusi istutettiin ja kuparilaatta asetettiin. Tuskin istuttamiseen mitään sen kummempaan juhlallisuutta liittyi, koska minulla ei ole siitä minkäänlaisia mielikuvia. Todennäköisesti isä on ottanut lapion, valinnut kuuselle sopivan paikan ja hoitanut homman. Kuparilaatan tekstiä kyllä useinkin pikkutyttönä luin. Nyt tuntuu oudolta ajatella, että jatkosodan päättymisestä oli tuolloin vasta reilut parikymmentä vuotta. Lapsen mielessä sota oli aina ollut jossain tosi kaukana menneisyydessä, puhuttakaan Suomen itsenäistymisestä, josta oli jo hirmuiset 50 vuotta. Kuparilaatta kuusen viereltä sai lähtöpassit sinä kesänä, kun laatan terävä reuna viilsi pihalla juosseen pikkuveljeni sääreen niin syvän haavan, että lääkärireissu siitä tuli.


Nykyisessä kodissani on täälläkin Kotikuusi kuusi, mutta ei kuparilaattaa. Kuusi oli vuosien mittaan jäänyt varjoon, kun lähellä olevat vaahterat ja tuomi olivat kasvaneet korkeutta ja leveyttä. Viime kesänä kaadoimme lahoja lehtipuita, jolloin kuusi paljastui. Näky oli niin surkea, että harkitsin tosissani kuusenkin kaatamista. Mutta kun siinä muutamana kesäiltana ja -yönäkin katselin rujoa puuta tummuvaa taivasta vasten, minä siihen jotenkin tykästyin. Väliäkö sillä, että oksat on harvoja ja latvoja on kaksi, se kelpaa juuri sellaisena kuin se on.

On se kuusi, usko pois!

Lisäys 2.2. Kuvassa oleva, nykyisen kotinii kuusi on kaiketi 50-vuotiaan Suomen kunniaksi istutettu, mutta se ei ole Kotikuusi lainkaan! Luultavasti silloinen isäntä oli nuukana miehenä ajatellut, että mitä noita kuusentaimia ostamaan, kun niitä oli omastakin takaa.