torstai 29. marraskuuta 2012

Kehitystä?

Aamupäivällä Joutsassa käydessäni panin merkille oudon hiljaisen kylänraitin. Länsitiellä tuntui suorastaan aavemaiselta. Vaikka suurin osa ihmisistä olisikin siihen aikaan töissä tai koulussa, niin kyllähän pitäjän keskustassa pitäisi enemmän väkeä olla liikeellä. Missä kaikki siis ovat`? Jutteluhetki paikallisen yrittäjän kanssa antoi vastauksen: ihmiset ovat menneet uuteen, syksyllä avattuun kauppakeskukseen, jossa on pankki, ruokakauppa ja halpahallimyymälä. Kyseistä rakennusta onkin täällä kovasti hehkutettu, sillä nykyään kehityksenä pidetään sitä, että kauppa käy ja raha liikkuu. Itselläni ei tuohon Perttulan kauppakeskukseen ole vielä ollut asiaa, mutta monella muulla on; ainakin parkkipaikalla näytti olevan tänäänkin vilkasta. Ja aivan kuin ei siinä olisi riittävästi, piakkoin nelostien varteen valmistuu ABC-liikenneasema houkuttelemaan valtatien autoilijoita. Mutta jos ABC houkuttelee niitä, jotka muutoin kääntyisivät keskustaan, viimeistään silloin täältä häviävät pian kaikki pienet, yrittäjävetoiset ja hyvin palvelevat liikkeet ja tilalla on vain suurten ketjujen myymälöitä.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Harmaata


Marraskuuta moititaan usein synkäksi ja harmaaksi, mutta sellaiset ajatukset kaikkoavat nopeasti, kun menee kohti sitä harmaata ja huomaa, että sehän on pelkkää kauneutta. (Kirjoitin vahingossa ensin "pelkkää kaikkeutta"! No, mikä ettei se voisi olla sitäkin.) 


sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Hannu Aho



Muisto noin kymmenen vuoden takaa: Olisi ollut hyvää aikaa kirjoittaa, mutta tarina ei kulkenut, olo oli levoton. Nousin työpöydän äärestä ja kuljeskelin talossa, kunnes pysähdyin kirjahyllyn eteen. Lukeminen ei oikeastaan houkutellut, mutta otin yhden teoksen ja avasin sen jostain keskeltä. Ajattelin, että kun luen sivun tai pari, oma kirjoittamisjumini laukeaa ja voin laittaa tuon sattumanvaraisesti ottamani teoksen takaisin hyllyyn ja unohtaa sen sinne. Mutta muutama sivu keskeltä kirjaa ei riittänytkään, vaan minun oli aloitettava alusta ja otettava selvää, että mikä se tällainen romaani onkaan. Ja sehän oli Hannu Ahon Saara, jonka olin joskus divarista ostanut ja sitten hyllyyni unohtanut. Yleensä luen nopeasti ja jopa ahmien, mutta Saaraa lukiessani minun oli välillä laitettava kirja sivuun ja lähdettävä ulos kävelemään, sillä Ahon kieli ja kerronta oli niin hyvää, että olin pakahtua! Sittemmin luin Ahon muutkin teokset ja hankin niitä kirjahyllyyni. Vaikka kirjojen omistamisessa ei ehkä ole kovin paljon järkeä, jotain hyvää on tärkeää pitää lähellä.



En ole vuosiin Ahon teoksiin tarttunut, joten en voi tietää, miltä ne nyt tuntuisivat. Tokihan minussa on tapahtunut jotain kymmenessä vuodessa, joten todennäköisesti kokisin teokset eri tavoin kuin aiemmin. Kun nopeasti selailin muutamaa, lauseet ovat yhä komeita, dialogi yhä upeaa, maailmat yhä traagisia. Samalla tajuan, että olen aina mielelläni lukenut itselleni vieraista, pelottavistakin maailmoista ja ihmisistä, mennyt kohti sitä, minkä oikeastaan haluaisin väistää. Lukeminen on siis siinäkin mielessä kirjoittamisen kaltaista: tutkimusmatkailua ja epävarmuuteen hyppäämistä, kunnes voi huomata, että kaiken vierauden alla meissä kaikissa on aina jotain yhteistä, hyvässä ja pahassa.


Vuonna 1996 Aholta ilmestyi romaani Kello 4.17, joka jäi hänen viimeisekseen, sillä eilen uutiset kertoivat hänen kuolleen.