perjantai 16. joulukuuta 2011

Kuusikaupan kynnyksellä

Itsenäisyyspäivästä asti elämä on pyörinyt joulukuusten ympärillä. Kaatoa, tyvien siistimistä, pussittamista ja kuljetusta on riittänyt, minkä lisäksi on pitänyt hoitaa yhtä sun toista myyntiin ja markkinointiin liittyvää asiaa. Huomisesta lähtien olisi tarkoitus päästä kuusista vähitellen eroon. Kuudessa vuodessa hommaan on tullut jo jonkin verran rutiinia, mutta kyllä tässä vaiheessa aina vähän jännitän, miten kaikki lopulta sujuu. Odotan tapaavani monia vanhoja asiakkaitani sekä koko joukon uusiakin. Kuusikaupat syntyvät usein jopa muutamassa minuutissa, kun taas toiset valitsevat mieluista kuusta pidempään. Joka tapauksessa ihmisten kohtaaminen tekee tästä työstä niin mieluisan, sillä mikä se parempaa vaihtelua puolierakolle kuin tavata pari sataa ihmistä viikon sisällä.

tiistai 29. marraskuuta 2011

Joulu

Viime vuonna näihin aikoihin tuttava voivotteli joulumielen puuttumista.  Hän sai heti lukuisia neuvoja siitä, miten joulumieli hankitaan: jouluvalojen hankkimista, kynttilöiden polttamista, joulukoristeiden laittamista esille, joulumusiikin kuuntelua, joululahjojen tekemistä ja ostamista. Seurasin keskustelua sivusta, kunnes lopulta parahdin: Mutta eihän nyt ole joulu! Ja samaa mieltä olen edelleen. Minulle on turha toivottaa hyvää joulun odotusta, sillä joulua enemmän odotan kesää ja juhannusjuhlaa.

torstai 10. marraskuuta 2011

Tasa-arvosta

Joskus vuosia sitten matkustin sateisena iltana bussilla, joka ohitti työmaamontun. Kyseessä oli putkirikko, jota miehet olivat yötä vasten korjaamassa, jotta ihmiset kodeissaan pääsisivät lämpimään suihkuun ja voisivat aamulla keittää kahvinsa puhtaaseen veteen. Sitten on tasa-arvo hyvällä mallilla, kun edes osa noista putken korjaajista on naisia, minä ajattelin silloin. Helsingin Sanomat kertoi tänään, että kuusi naiskirjailijaa kilpailee Finlandiasta. Uutiseen liittyvän videopätkän otsikossa todetaan, että naiset jyräävät. Sitten on tasa-arvo hyvällä mallilla, kun taiteilijan sukupuoli ei ole uutisoinnin keskeisin kohde, minä ajattelen tänään.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Nyt on aika

Tänään Helsingin Sanomien Nyt on aika -palstalla on mainittu neljä hommaa, joita nyt olisi kotona hyvä tehdä:

- leipoa pullaa
- hävitttää vanhat mausteet ja ostaa uusia tilalle
- ostaa uudet hammasharjat, hammasväliharjoja ja kurlausvettä sekä kylpyhuoneen piristykseksi hauskat hammasmukit
- hankkia uusi torkkupeitto, tossuja ja villasukkia.

Pullan leipomisessa saattaa jotain tolkkua ollakin, mutta muut ehdotukset ovat suoraan Kuluta enemmän -osastoa. En kyllä ymmärrä, miksi pitää ostaa mausteita, jos ei niitä kuitenkaan käytä. Kuka oikeasti tarvitsee kurlausvettä tai hammasväliharjoja? Mutta jos kylpyhuone todellakin masentuu ilman hauskoja hammasmukeja, sovitaan edes, että kyllä se vanha torkkupeitto vielä tämän talven kestää.

lauantai 15. lokakuuta 2011

Lapinpöllö

Eilen illansuussa päätin lähteä hakemaan metsästä tuohta, sillä kesän ja syksyn marjareissuilla olen painanut mieleeni kaatuneita koivunrunkoja, joista tuota mainiota sytykettä on helppo kerätä. Kahdella jätesäkillä ja terävällä puukolla varustautuneena kävelin lähimetsikköön ja kohden paikkaa, jossa on sekä maahan kaatuneita runkoja että muutamia vielä pystyssä olevia, latvattomia lahokoivuja. Äkkiä kuului kahahdus. Lapinpöllöhän se siinä. Olin  jo aamulla nähnyt sen joulukuusimaalla ja yrittänyt sitä kuvatakin, mutta eihän se ollut päästänyt lähelle. Nyt se kuitenkin asettui  noin neljän metrin korkeuteen katkenneen lahokoivun päälle ja tuijotti minua tiiviisti. Kylläpäs nyt poseeraat, kun minulla ei ole kamera mukana, minä ajattelin. Päätin, että otan pöllöstä edes kännykkäkamerakuvan, sillä välillämme ei ollut kymmentäkään metriä  matkaa. Juuri kun aloin hivuttaa kättäni kohti taskusssa olevaan kännykkää, pöllö lähti lentämään  suoraan kohti minua. Ehdin jo ajatella, että nyt pitää suojata päätä, mutta samassa pöllö kaarsi kohti lähelläni olevaa toista koivupökkelöä, nappasi sen päältä jotain ja lensi kuusimetsän kätköihin.

Kaikki tapahtui todella nopeasti, mutta ehdin kyllä hyvin nähdä pöllön kynsissä olevan oravan. Nyt ymmärsin, miksi pöllö ei ollut paennut paikalta jo silloin, kun olin tullut metsään. Se oli varmasti juuri hetkeä aiemmin saanut napattua oravan eikä ollut halunnut saalistaan luopua vain sen takia, että joku tuli paikalle.

Keräsin säkit täyteen tuohta ja lähdin kotiin, mutta pitkin iltaa mieleeni nousi kuva kohti syöksyvästä suuresta linnusta. Ei se ollut lainkaan pelottava kuva, päinvastoin siinä oli jotain komeaa, mutta sehän johtuu siitä, että todellista vaaraa ei lopulta ollutkaan. En minä oikeasti olisi ehtinyt tehdä mitään, jos pöllö olisi päättänyt iskeä kimppuuni. Niin kuin ei oravakaan ollut ehtinyt.

perjantai 14. lokakuuta 2011

Kaikki tarpeellinen

Kyltti erään kirpputorin pihalla viime kesänä.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Diagnoosi

Tartunta saadaan yleensä jo lapsena. Metsämansikoiden pujottelu  heinänkorteen ja mustikoiden poiminta omaan pieneen marjakoriin ovat kriittisiä tapahtumia, joissa virus kytee. Taudin etenemistä edistää asuminen metsien lähistössä, ja tautiin jo sairastunut lähipiiri on erityisen suuri riski. Nykyään useimmat ihmiset selviävät kuitenkin aikuisikään asti potematta muuten kuin tuntemalla vastustamatonta halua ostaa mansikoita torilta tai leipoa kerran kesässä mustikkapiirakkaa. Jos onnistuu välttämään taudin lapsena ja nuorena, sairastumisen riski myöhemmin vähenee. Keskiasteisesti tautia poteva kerää sangollisen mustikoita ja toisen puolukoita tarkoituksenaan syödä ne talvella, mutta useimmiten hän pakastimen kevätsulatuksen yhteydessä keittää syömättä jääneet marjat mehuksi tai kippaa ne biojätteisiin. Taudin vakavinta muotoa esiintyy vuosi vuodelta vähemmän. Syitä on monia. Kaupungistumisen myötä lapset eivät ole enää entiseen tapaa alttiita saamaan tartuntaa. Myös karhut, sudet, itikat, hirvikärpäset ja ampiaiset parantavat jo puhjenneen taudin tehokkaasti. Samoin elintason kohoaminen ja elintapojen muutokset ovat auttaneet taudin hävittämisessä, sillä nykyään ihminen tekee mitä tahansa työtä ja ostaa palkallaan ne tuotteet, joita varten ennen piti kyykkiä metsissä. Tämä on tietysti viisasta, sillä näin hän ei joudu käyttämään vähäistä vapaa-aikansa luonnossa liikkumiseen, vaan voi senkin aikaa polkea kuntopyörää kotona tai kuntosalilla.

Mutta kokonaan tautia, marjamaniaa, ei ole kyetty hävittämään. Todellisen marjamaanikon tunnistaa seuraavista oireista. 1) Kiinnostus kaikkiin mahdollisiin syötäviin marjoihin. Esimerkkihenkilömme on tänä kesänä  kerännyt metsämansikoita, metsävadelmia, mustikoita, lakkoja, juolukoita ja puolukoita yli 300 litraa ja homma jatkuu edelleen, sillä puolukoiden poiminta on vasta aluillaan ja karpaloiden ei ole vielä edes alkanut. Oireilua voidaan siis pitää todella vakavana. 2) Marjamaanikko syö marjoja. Jos hän ei voi aloittaa päiväänsä marjoilla, hän jättää aamiaisen väliin. 3) Marjamaanikko pitää puheita karhuista tervetulleina, sillä ne varmistavat hänelle rauhalliset keruupaikat. 4) Marjamaanikko ei pidä hirvikärpäsistä, mutta ei pidä niitä syynä olla poissa metsästä. 5) Marjamaanikko viihtyy metsässä olipa siellä marjoja tai ei.

Taudin harvinaistuessa marjamaanikon on koko ajan vaikeampaa löytää keskustelukumppaneita ja vertaistukea. Mutta ehkä hän ei niitä tarvitsekaan, sillä onhan hänellä metsä. Metsä, joka kerää harmit ja huolet ja antaa marjat sijaan. Kun marjamaanikko on syksyllä on kerännyt viimeisen sangollisen puolukoita, hän kääntyy ennen kotimatkaa vielä kerran metsään päin ja sanoo: kiitos.



maanantai 22. elokuuta 2011

Kurpitsa on hyvä ja istuu

Istutin kesän alussa muutamia kurpitsan taimia, jotka saaneet kasvaa ja levittäytyä kaikessa rauhassa. Ensin ne peittivät kasvupaikkansa, sitten alkoivat levittäytyä ympäriinsä. Viime vuonna pääsuunta oli taloa ja pihasaunaa kohti, mutta tänä kesänä nuotiogrillipaikka on saanut uuden tehtävän kurpitsatarhana. Pitkistä penkeistä toinen on kokonaan vihreän kasvuston peitossa, ja kaksi keltaista kurpitsaa kasvaa penkillä. Siinä olla möllöttävät kuin viettäisivät iltaa istumalla yhdessä. Pitäisiköhän niille sytyttää nuotio?


tiistai 16. elokuuta 2011

Elinaikakerroin

Tiedättehän ne mainokset, joissa vedotaan nuoriin ihmisiin lähes pelottelumeiningillä muistuttaen siitä, että tulevaa eläkettä olisi tärkeää miettiä jo nuorena ( = pitää ottaa vakuutus!), ettei sitten vanhana tule yllätyksenä mitättömän pieni eläke. Kahvi oli mennä tänään väärään kurkkuun, kun luin Taloussanomista, miten Eläketurvakeskuksen toimitusjohtaja Jukka Rantala kommentoi elinaikakertoimen julmaa vaikutusta  nykyisten nuorten tuleviin eläkkeisiin: 

Nuoria, jotka pelkäävät tulevien eläkkeidensä puolesta, Rantala hämmästelee.
– Kuvittelisin, että siinä iässä olisi paljon muutakin mietittävää, eikä tämä eläkeasia olisi päällimmäisenä huolen aiheena.

Tarkoittanee, että olkaa te nuoret hiljaa ja antakaa meidän vanhojen ja keski-ikäisten  hoitaa nämä eläke-asiat omien etujemme mukaisesti.

sunnuntai 7. elokuuta 2011

Ihmisiä

Yleisötilaisuus oli alkamassa, katsomossa ihmiset rupattelivat keskenään, joku vilkaisi kelloa.  Kun alkamisajasta oli kulunut jo pari minuuttia, yhä useampi katseli ovelle päin nähdäkseen, mikä viivytti sen sulkemista ja esityksen aloittamista. Lopulta järjestäjien edustaja tuli yleisön eteen ja kertoi, että aloitus viivästyy vielä tovin, sillä tulossa oli rullatuolipotilas. Hän todellakin käytti tuota sanaa pyörätuolia käyttävästä naisesta.

Satahenkisessä, melko iäkkäässä yleisössä oli varmasti monia diabeetikkoja, astmaatikkoja, sydänsairaita, masentuneita, nivelrikkoisia, selkävaivaisia jne. He eivät kuitenkaan olleet liikkeellä potilaina vain kesäteatteria katsomaan tulleina ihmisinä, ja niin koki varmasti myös nainen, joka kohta avustajansa kanssa saapui nauttimaan teatterista.  

Aleksis Kiven Nummisuutareiden mukaan ihminen on vain ihminen. Olen tulkinnut sen tarkoittavan ihmisen vajavuuden ja heikkouksien nöyrää myöntämistä, mutta yhtä lailla sanonta voisi merkitä sitä, ettei ihmistä tarvitse sen kummemmin määritellä. Ihminen on vain ihminen, ja sen pitäisi riittää. 

tiistai 26. heinäkuuta 2011

Konstaapeli Saarinen

Maanantaina meille tuli kylään pari tuttavaa. Raivasin pöydältä enimmät tavarat ja katoin siihen kahvimukit. Kesken kahvittelun huomasin, että pöydälle oli jäänyt ruskea, hiukan rypistynyt kirjekuori, jonka päällä luki selkeällä käsialalla Konstaapeli Saarinen. Vieraamme saattoivat  nähdä nimen ja tittelin selvästi, ja aika usein he kuorta vaivihkaa vilkaisivatkin. Odotin  sopivaa tilaisuutta kertoa, mikä kuori oli kyseessä, mutta juttu polveili muissa asioissa niin vilkkaasti, ettei siitä niin vain  voinut siirtyä kuoreen ja konstaapeliin. Luulevatkohan he, että olen joutunut jollain lailla tekemisiin poliisin kanssa, minä pohdiskelin, kun vieraat eivät malttaneet olla vilkuilematta kuorta mutta eivät myöskään rohjenneet kysyä siitä mitään. Ja miksi minun pitäisi mitään kertoa, minä lopulta päätin ja niin jäi vieraille selviämättä konstaapeli Saarisen tapaus.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Marjastusta

Sanko kolisee pyöränsarvissa, sora rapisee polkupyörän renkaiden alla, matka joutuu ja mielessä elää varovainen toive edes pienestä saaliista. Ohitan koivutaimikon, jota oranssipukuiset metsurit raivaavat. Tie haarautuu, mutta reitti on tuttu ja tiedän, kumpi suunta pitää valita. Lopulta olen perillä. Nostan pyörän matalan ojan yli, vähän niin kuin piiloon, ettei kukaan huomaa minun olevan täällä. Näissä metsissä on kyllä todennäköisempää tavata hirvi kuin ihminen. Siemaisen vähän kivennäisvettä ja lähden sitten tarpomaan eteenpäin. Aurinko on vielä matalalla, näillä helteillä liikkeellä on oltava heti aamusta tai vasta illalla. Päivät vietetään leijonan lailla varjossa. Ensimmäiseksi huomaan valtavat juolukkakasvustot. Koiranmustikoiksi niitä lapsuudessani sanottiin, eikä niitä koskaan kerätty eikä syöty. Nyt tekee mieli poimia niitä sanko täyteen, mutta maltan mieleni; niitä varten teen uuden reissun myöhemmin. Sammaleella näkyy runsaasti karpaloiden raakileita. Tänne kannattaa siis tulla vielä myöhään syksyllä tai keväällä heti, kun lumi on sulanut. Löydän ensimmäisen lakan ja poimin sen sankoon. Myös mustikoita on siellä täällä, mutta niitä ei kannata tulla keräämään tänne; oikeat mustikkamaat ovat toisaalla. Löytyy toinenkin lakka. Sen pistän suoraan suuhun, vaikka ei tuore lakka minulle erityisemmin maistu. Hilloa sen olla pitää. Maastossa näkyy runsaasti askelten painaumia. Hirviä täällä ainakin liikkuu, ehkä karhujakin. Usein neuvotaan, että metsässä pitäisi meluta, jotta karhut kaikkoaisivat, mutta en ole sitä tapaa omaksunut. Luotan siihen, että oksat rasahtevat askeltani alla sen verran, että läsnäoloni tulee metsänväen tietoisuuteen. Tuolla on jo useampikin lakka. Tästä taitaa tulla ihan hyvä päivä.

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Puutarhakuulumisia

Tämä kesä on poikennut monesta aiemmasta siinä, että en ole opiskellut enkä ohjannut teatterissa. Siitähän tulee hirveän paljon aikaa ja ajatuksille tilaa, joten olen täydellä innolla ehtinyt nauttimaan kasvimaan, kasvihuoneen ja puutarhan hoidosta. Tosin se ei tarkoita sitä, että pihamme sopisi puutarhalehden kansikuvaan, sillä kun kotia ympäröi kolmelta puolelta metsä ja yhdeltä puolelta koiranputkea, maitohorsmaa ja niittyleinikkiä kasvava peltomaa, pihakin on luonteeltaan lähempänä villiä luontoa kuin järjestystä. Kun kurkkupenkkiin ilmestyy unikko, se saa siinä kasvaa, ja päivänkakkaroilla ja muille luonnonkukilla on tärkeä paikkansa puutarhassakin. Mietin jopa, miten saisin kuusiviljelmän reunamilla kasvavan lehtovirmajuuren leviämään puutarhaan.

Myös kirjoittamisessa on ihan uusi vauhti päällä, mutta siitä ei sen enempää; en vain osaa/uskalla jakaa keskeneräistä työtä . (Ja samalla olisi hirvittävä halu puhua siitä näytelmästä, mutta tiedän, että se olisi tuhoisaa kirjoittamisprosessin tässä vaiheessa . Ehkä palaan aiheeseen joskus myöhemmin.)

Kasvimaalla olen iloinnut erityisesti siitä, että punajuuri iti niin hyvin,että taidan pitkästä aikaa saada siitä kunnon sadon. Samoin persiljan kanssa on viime vuosina ollut ongelmia, mutta nyt sitä on kasvamassa noin viiden metrin penkki, joten pitäisi riittää. Pavuistakin odotan hyvää satoa, mutta lantusta ja nauriista ei tule ylituotantoa, siitä pitivät kirvat huolta, vaikka kasvustot olivat harson alla!  Ensi keväänä pitää varmaan levittää ensin harso  ja mennä sen alle siemeniä kylvämään, etteivät tuholaiset ehdi mukaan. 

Itse kasvatetut tomaatintaimet näyttivät keväällä kovin heiveröisiltä, kun istutin ne kasvihuoneeseen, mutta siellä ne nyt vankkoina kasvattavat raakileita oksillaan ja ovat kaikin tavoin onnellisen oloisia. Aamuisin menen heti herättyäni paljasjaloin kasteisen nurmen yli toivottamaan tomaateille hyvää huomenta ja iltaisin on tietysti vuorossa hyvän yön toivotukset. Helteisinä päivinä puutarhatyöt on paras tehdä aamuvarhain tai illalla. Kuumimmat tunnit on syytä istua patiolla varjossa ja kirjoittaa. Välillä voi nostaa katseen kukissa ahkeroiviin hyönteisiin tai taivaalla liiteleviin pääskysiin ja olla ajattelematta mitään. Sitten taas naputtelemaan konetta.

maanantai 27. kesäkuuta 2011

Marjastuskauden kynnyksellä

Oletin tähän päivään saakka, että toukokuinen ankara halla vei mustikat, mutta onneksi olin väärässä. Ainakin lähimmässä mustikkapaikassa näytti olevan raaakileita ihan kohtuullisesti. Ilmeisesti kukinta oli hallayön aikaan jo siinä vaiheessa, ettei vahinkoa syntynyt. Ajatukseni ovat marjoissa senkin takia, että entiset on jo syöty. Siinä missä eräs ystäväni keitti juhannuksen aikaan viime vuoden marjasadosta kymmenen litraa mehua, minä annostelen viimeisestä lakkahillopurkista lusikallisen viilin joukkoon ja kertaan mielessäni lähiseudun jäljellä olevia luonnonsoita. Lakkahillon maku suussani mietin, olisiko kaikki voinut mennä toisin: suot olisivat saaneet jäädä luonnontilaan, lakat kerättäisiin ja jalostettaisiin herkuiksi paikallisissa pienyrityksissä, jotka yhteistyönä markkinoisivat ne eteenpäin sekä kotimaassa että ulkomaille. Ja tietysti  paikkakuntamme tunnuslause olisi Leivonmäki - soisin myös sinulle!

keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Varis iltakävelyllä

Pihamaalla tuli tänään yllättäen vastaan varis. Se ei säikähtänyt minua, vaikka olin vain muutaman metrin päässä. Pysähdyin ja seurasin, miten lintu tepasteli rauhallisesti ja katseli ympärilleen kuin utelias turisti. Hyvä, ettei kysynyt, onko baari auki ja hotellissa tilaa. Kohta se tepasteli hirsikehikon päällä kuin mikäkin sirkustaiteilija. Juuri kun aloin epäillä varista siipirikoksi, se nousi siivilleen ja liihotteli komeasti kattojen ja pihan yli tielle päin. Pian sen jälkeen lähdin samaan suuntaan saunalle päin. Ja kas! Siellähän varis vielä oli. Seisoi  keskellä tietä ja katseli ympärilleen. Minusta sen kummemmin häiriintymättä se lähti kävellä keikuttelemaan tienreunaa pitkin poispäin, kunnes hävisi mutkan taakse. Ehkä se menee tervehtimään traktorin huoltohommissa olevaa miestäni, minä ajattelin ja jatkoin omia hommiani.

Jos varis olisi ollut lentokyvytön, sen tepastelu olisi ollut vain traagista, mutta koska se oli todistanut lentokykynsä, sen kävely näytti koomiselta, hassun inhimilliseltä. Komiikassa on tärkeää yllätys ja asioiden kääntäminen päälaelleen. Linnut lentävät, joten kävelevä varis on hauska.

- Kävikö sinulla siellä vieras? minä kysyin mieheltäni, kun hän palasi töiltään.
- Kuka?
- Varis.
- Joo, tuli sinne varis.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

Ihan pihalla osa 2

Taimet on istutettu ja kylvöt tehty, joten tästä lähtien kesä on kasvun seuraamista ja turvaamista sen verran kuin kasvattajalla siihen on mahdollisuuksia. Aurinkoiset päivät ja lempeän sateiset yöt sopisivat oikein hyvin, mutta Suomen kesässä myös kylmyys ja koleus ovat mahdollisia. Tässä vaiheessa lähes kaikki kasvimaalla on harson peitossa, jotta kasvustoille riittäisi kosteutta ja lämpöä. Tietysti myös rikkaruohot hyötyvät harsosta, joten haralla riittää kyllä käyttöä. Loppukesästä en ole rikkaruohoista niin tarkka; ei se ole niin vaarallista, jos siellä riviväleissä jotain ylimääräistä kasvaa. Ruohosipuli, lehtisalaatti ja rucola ovat jo tuottaneet satoa. Raparperiäkin olisi, mutta  en pidä sen mausta niin paljon, että leipoisin siitä jotain piirakkaa. Joidenkin mielestä raparperikasvustot menevät hukkaan, jos ei niitä syödä, mutta mielestäni raparperi ansaitsee kyllä paikkansa koristekasvinakin.

Näin sunnuntaisin pidän taukoa pihatöistä, vaikka ulkona olenkin. Tänään istuskelin pihlajien varjossa kirjoittamassa näytelmää käsin ruutuvihkoon. Aurinko paistoi, satakieli lauloi tuomenlatvassa, kukkivat syreenit tuoksuivat, ajatus kulki ja tekstiä syntyi. Tämän suurempaa onnea minä en tarvitse.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

Joko se puhuu?

Vielä vuodenvaihteessa kaikki tuntui niin selkeältä. Oli hyvä idea, kiinnostavia henkilöitä, yllätyksellinen juoni. Kuvittelin, että niistä aineksista saan kesään mennessä uuden näytelmän valmiiksi. Nyt on kesäkuu alullaan ja kyseinen käsikirjoitus keskeneräisten ankealla hyllyllä. Mikä meni pieleen? Ehkä puhuin näytelmästä liikaa etukäteen ja siten lukitsin ajatukseni tarpeettoman aikaisin. Keskeneräisestä työstä puhuminen ei taida sopia minulle, vaikka esimerkiksi kirjoittajakoulutuksessa se on olennainen työskentelytapa.

Kirjoittamisen tyssääminen tarkoitti sitä, että vaikka kuinka yritin hahmottaa henkilöitä, he eivät näyttäytyneet, eivät puhuneet, eivät tehneet mitään. Aivan kuin he olisivat seisseet näyttämöllä tumput suorina ja odottaneet minulta ohjeita, mitä tehdä seuraavaksi. Ei minkäänlaista oma-aloitteisuutta! Sietämätöntä. Minulle kirjoittamisessa olisi näet tärkeää  improvisoida fiktiivisten henkilöideni kanssa.  (Ymmärrän, että tämä minulle luonnollinen toimintatapa voi joistakin  tuntua käsittämättömältä tai jopa jotenkin oudolta.)

Viime viikot olen puutarhatöiden ohessa kirjoittanut aivan uutta näytelmää, ja suureksi ilokseni sen henkilöt ovat alkaneet puhua. Ero alkuvuoden hedelmättömään kirjoittamiseen on melkoinen.  

tiistai 31. toukokuuta 2011

Ihan pihalla

Tähän aikaan vuodesta ei edes sade pysty pitämään minua sisällä; ulos on päästävä. Pihassa, puutarhassa, kasvihuoneessa ja kolmella kasvimaalla riittää puuhaa. Puutarha on aina muutoksen tilassa, mikään ei ole koskaan lopullista ja valmista. Se on minusta vain mukavaa, ja koen, että muutos on myös ihmisen luontainen olotila. Viikonloppuna tehtiin selvää laajalle levinneestä rusopajuangervosta, joka tiheänä ja jäykkänä kasvustona kelpaisi paremmin lammastarhan aidaksi kuin kotipihan koristukseksi. Pensaiden poiston jälkeen paljastunut multa on sellaista, jota näkee vain Kekkilän mainoskuvissa.  Sormeni syyhyävät.

maanantai 23. toukokuuta 2011

Rajansa kaikella

Talven mittaan asioin useastikin mukavassa rautakaupassa, jossa ei koskaan tarvinnut turhia odotella.  Heti kun astuin liikkeeseen, joku myyjistä riensi palvelemaan. Asiaan kuului, että hän myös kantoi vähänkin raskaammat ostokset autooni. Tänään menin ostamaan säkillisen kanankakkalannoitetta. Vaikka muita asiakkaita ei ollut, ja kaksikin myyjää oli paikalla, jouduin itse kantamaan säkin autoon. Syynä lienee ollut vesisade, jota myyjät katselivat sisätiloista:)

maanantai 16. toukokuuta 2011

Kultaa ja multaa!

Vaikka en ole penkkiurheilija, olen ilosta sykkyrällä Suomen miesten jääkiekkojoukkueen MM-kullasta. Tällaisesta ei uskallettu edes uneksia siihen aikaan, kun itse likkalapsena seurasin jääkiekkoa. Silloin Suomen  pahimpia vastustajia olivat Neuvostoliitto ja Tsekkoslovakia, ja Suomen joukkueessa pelasivat muun muassa Juha Rantasila, Matti "Mölli" Keinonen ja Vellu Ketola. Niin vanha minä olen:)

Jääkiekkoa ja kultaa tärkeämpää itselleni on tähän aikaan vuodesta multa. Voi miten minä pidänkään siitä! Voisin viettää koko päivän kääntelemällä, haraamalla, siirtämällä ja kuokkimalla multaa. Edes sade ei pidä minua poissa mullasta. Päinvastoin. Kostea multa on just parasta! Tällaisina päivinä huomaan myös, että ideat ja ajatukset muhivat mullassa. Voi miten hienoja blogikirjoituksia teidän iloksenne olen sieltä löytänyt. Harmi vain, että kun maltan jättää mullan hetkeksi, palaan sisälle ja asetun kirjoittamaan, ne ajatukset eivät seuraa mukana. Niinpä, kun olen aikani tuijotellut tyhjää ruutua, suljen koneen ja lähden takaisin ulos työntämään sormeni multaan.

perjantai 6. toukokuuta 2011

Kirjasto

Olen jo vuosia hoitanut kirjastoasiani Kangasniemellä, koska liikun ja asioin siellä muutenkin enemmän kuin muualla. Ahtaudestaan huolimatta kirjasto on ollut mieluisa paikka lukea ja lainata luettavaa. Aina silloin tällöin olen asettunut sinne kirjoittamaan omia juttujani, sillä hälystä huolimatta siellä on ollut helppo keskittyä omaan työskentelyyn. Nyt kirjasto on kuitenkin suljettu pitkään jatkuneiden sisäilmaongelmien vuoksi. Alkava remontti kestänee useita kuukausia. Eilen kävin Kangasniemellä ensimmäistä kertaa kirjaston sulkemisen jälkeen. Koko kylä tuntui yhdellä jalalla keikkuvalta ihmiseltä, jolta on amputoitu yksi raaja. 

Minulla riittäisi kyllä omissakin hyllyissä lukemista pitkäksi aikaa, mutta luulenpa kuitenkin, että käännyn jälleen oman paikkakunnnan kahden kirjaston puoleen. Eihän sitä ilman kirjastoa voi olla.

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Ajankuva

"Henriikka sanoi olevansa erilaisuuden tuoman rikkauden puolestapuhuja eikä voinut sietää itsestään poikkeavia ihmisiä. Hän sanoi olevansa aina avoin uusille ajatuksille, muttei ollut muuttanut ainuttakaan mielipidettään sitten 90-luvun puolivälin. Hän sanoi olevansa pienten, tavallisten ihmisten asialla ja halveksui pienten, tavallisten ihmisten elämää ja mieltymyksiä." (Turkka Hautala, Paluu)

Henriikoita on muuallakin kuin Turkka Hautalan romaanissa. Henriikoita on kaikkialla, jopa siellä, missä päätetään pienten, tavallisten ihmisten asioista. 

lauantai 16. huhtikuuta 2011

Nauran, jotta en itkisi

Otsikon ajatuksella olen joskus perustellut sitä, että  kirjoitan juuri komedioita. Ihmisen ahneus, vallanhimo, kateus, rakkauden puute ym. aiheet ovat niin vakavia, että yhtä lailla voisin kirjoittaa niistä tragedioita. Ehkä se tapa katsoa maailmaa, että tuppaan näkemään vakavatkin asiat koomisessa valossa.
Niin kuin tämä meidän rakkaan kuntamme paikallispolitiikka. (Tässä välissä huokaisen raskaasti.)  Aikani paikallislehtemme keskustelupalstaa luettuani rykäisin männä viikolla sinne oman kommenttini:

Montako joutsalaista tarvitaan vaihtamaan lamppu?
Kolme.
Yksi vaihtaa lamppua, toinen heiluttaa tikkaita ja kolmas laatii rikosilmoitusta.

Tälläista meillä, entä teillä?

torstai 14. huhtikuuta 2011

Maalla on mukavaa?

Tänään Ylen ykkösellä Tuomas Enbusken keskusteluohjelmassa  Tuukka Temonen kertoi kokemuksistaan kunnallispoliitikassa  sanomalla, että se "hirveintä, missä olen ikinä ollut, ylivoimaisesti". Temonen kertoi luulleensa, ettää kunnallispolitiikassa ajetaan kunnan etua, mutta sittemmin hän on huomannut, että pienessä kunnassa on vakiintuneet käytännöt ja runsaasti yksityisiä intressejä, joiden puolesta päättäjät toimivat.

Temonen osui naulankantaan, mutta luulen, että päättäjien yksityiset intressit vaikuttavat kunnallispolitiikassa myös isommissa kunnissa ja kaunpungeissa. 

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Kuka, mitä, häh?


Lastemme jossain satukirjassa oli nukke (tai paperinukke, en muista, enkä viitsi lähteä etsimään) nimeltään Jukka Kuoppamäki. Minua tietysti nauratti, mutta lapset eivät ymmärtäneet, mikä siinä oli niin hauskaa. Hehän eivät tietenkään tienneet, kuka on Jukka Kuoppamäki. (Tietävätköhän vieläkään?)

Kirjastossa oli myynnissä vanhoja Ydin-lehtiä. Lehtien välissä kotiin tuli Suomen rauhanliiton paperille käsin kirjoitettu, kirjastolle osoitettu kirje, jonka oli allekirjoittanut lääkäri, tj. (Suomen rauhanliiton toiminnanjohtaja?) Ilkka Taipale. Kun luin kirjeen 40-vuotiaalle ystävälleni ja hehkutin allekirjoittajaa, hän katsoi minua hiukan kummeksuen, ja minun piti selittää, kuka se semmoinen Ilkka Taipale on.

Ostin kirpparilta elokuvan Gentleman’s Agreement. Tunnustin keski-ikäiselle naismyyjälle, että ostin leffan, koska siinä on pääosassa Gregory Peck. Myyjä totesi, ettei hän katso elokuvia eikä siis tiedä mainitsemaani näyttelijää.

Yhtä lailla voisin luetella tilanteita, joissa olen huomannut, että toiselle itsestään selvä asia on minulle aivan outo. Vain näennäisesti me kaikki elämme samassa maailmassa, sillä oikeasti jokainen näkee, kokee ja luo aivan erilaisen maailman kuin joku toinen. Ajattelepa mitä tahansa sanaa, asioista ja ilmiöistä nyt puhumattakaan, niin jokaisella on siitä aivan erilaiset kokemukset ja mielikuvat. Että tämmöinen lähtökohta yhteiselolle ja dialogille.

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Ihmisarvosta on kyse

Euroopan unionin perusoikeuskirjan mukaan ”jokaisella on oikeus siihen, että hänen yksityis- ja perhe-elämäänsä, kotiaan ja viestejään kunnioitetaan.”

Jokaisella!

Siis myös heillä, jotka eivät tätä oikeuttaan käytä, vaan tuovat häpeilemättä kaiken julki.

Omalta osaltani kunnioitan tätä perusoikeutta sillä, etten euroilla enkä netissä hiirenklikkauksilla tue niitä tahoja, jotka kohtelevat ihmisiä epäkunnioittavasti.


tiistai 29. maaliskuuta 2011

Haihatus

Joutsassa oleva mainio kesäinen taidekeskus Haihatus on päättänyt laajentaa toimintaansa ympärivuotiseksi ja monitaiteeelliseksi. Tähän onkin erinomaiset mahdollisuudet, sillä Haihatuksen vieressä sijaitseva kunnan omistama vanha, suuri kiinteistö on kuin luotu taiteilijoiden ja taiteiden käyttöön. Haihatuksen väki on myös onnistunut saamaan laajentumissuunnitelmiensa taakse monia taidealojen toimijoita aina Keski-Suomen taidetoimikuntaa myöten, mikä osoittaa, että hankkeeseen uskotaan laajemminkin. Myös kunnassa on ymmärretty Haihatuksen laajentumishankkeiden merkitys, joten eilen kokoontuneen kunnanvaltuuston kokouksen esityslistalla oli vanhan kiinteistön myynti Haihatukselle. Vaan mitä teki valtuusto? Päätti äänin 12-13, että kauppaa ei tehdä, vaan kiinteistö pannaan julkiseen myyntiin.

Ilmeisesti meillä on 13 päättäjää, joiden mielestä nyt on aika rahastaa vanhalla kiinteistöllä ja myydä sille, joka siitä eniten maksaa, viis muista arvoista. En yhtään ihmettele, että Haihatusta on jo kosiskeltu muuallekin, mutta toivon silti, että asia saa myönteisen päätöksen ja Haihtatus voi suunnitelmiensa mukaisesti kehittää ja laajentaa toimintaansa Joutsassa.

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Paniikki

Viikonvaihteessa oli Mikkelin teatterissa Mika Myllyahon kirjoittaman Paniikki-näytelmän viimeiset esitykset. Olen nähnyt Myllyahon kiitetystä trilogiasta jo Kaaoksen, ja pian on mahdollisuus nähdä Jyväskylässä myös Harmonia, joten ei muuta kuin lauantaina suunnattiin auton nokka kohti Mikkeliä. (Oi, miten lähellä se onkaan, ainakin Karstulaan verrattuna, heh!)

"Näytelmä saattaa yhteen kolme ystävää, kolme miestä ja kolme erilaista maailmankuvaa. Keskinäinen välienselvittely pakottaa miehet pohtimaan tunteiden merkitystä ja niiden ilmaisemisen vaikeutta aikana, jolloin tunteista puhumisen oletetaan olevan itsestäänselvyys."

Kun esityksen jälkeen lähdimme kävelemään autolle, alkoi ilotulitus; Mikkelissä oli juuri päättynyt jääpallon suomenmestaruuden loppuottelu. Mielessäni kuitenkin yhdistin ilotulituksen Paniikkiin, joka oli käsikirjoitukseltaan, ohjaukseltaan, näyttelijäntyöltään, ääniltään, valoiltaan jne. hienoakin hienompaa teatteria. Juuri sellaista, jota katsoessani muistan, miten merkityksellinen taiteenlaji teatteri on.

Alunperin Paniikin esitysten piti Mikkelissä jatkua huhtikuulle asti, mutta viimeiset kahdeksan esitystä peruutettiin, koska marraskuussa näytelmä ei vetänyt tarpeeksi katsojia!

torstai 3. maaliskuuta 2011

Vaalimainontaa

Liekö laki vai suositus, mutta vaalimainoksissa pitää nykyään näkyä, kuka ne on maksanut. Kyse on avoimuuden edistämisestä, jota kaikki tietysti sanovat kannattavansa. Sanomalehtien vaalimainoksia lukiessani olen kuitenkin alkanut epäillä, että maksajien julkistamisessa on jotain noloa tai salaperäistä;  ilmoittajat tuntuvat testaavan, kuinka huomaamattomasti maksajan  voi tuoda esiin. Hyvistä lukulaseista ja kunnollisesta valaistuksesta huolimatta minun oli jo erään ilmoituksen kohdalla turvauduttava suurennuslasiin, että saatoin erottaa maksajayhdistyksen nimen. Että sellaista touhua noilla lainsäätäjiksi pyrkivillä.

sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Maakuntamatkailua

Keskisuomalaisena oletan hassusti, että minnekään Keski-Suomessa ei ole kovin pitkä matka, mutta sen sijaan maakunnan rajan tuolla puolen olevat paikkakunnat ovat jo melko kaukana. Eihän se niin mene. Tänään oli asiaa Karstulaan. Katsoin etukäteen reitin kartasta:  ensin Jyväskylään, siitä Saarijärvelle ja sen jälkeen 13-tietä, kunnes tullaan Karstulaan. Reitti oli helppo, mutta se matka! Noin 150 kilometriä! Edes Lahteen ei ole niin pitkä matka, ja se on sentään toisessa maakunnassa ja läänissä. Ja miten lähellä  ovatkaan Mikkeli, Mäntyharju, Pieksämäki... paikat, jotka mielikuvissani ovat olleet taatusti kauempana kuin kotoisan keskisuomalainen Karstula.

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Muija?

Hesarissa toimittaja Virpi Salmi kirjoitti kolumnin Hei muijat, töihin sieltä. Otsikosta heräsi mielikuva, että toimittaja varmasti paheksuu naisia alentavaa nimittelyä ja huonoa kohtelua työpaikoilla. Ehkä hän on todistanut tapahtumaa, jossa miespuolinen pomo tylysti keskeyttää naisten rupattelun kahvitauolla. Ehei, muijia ovatkin kotiäidit, jotka eivät ymmärrä, että koulutettuina heidän velvollisuutensa on viedä lapsi päivähoitoon ja palata työelämään, koska se on yhteiskunnan etu. Tämä kolumni herätti tietysti runsaasti keskustelua ja minussakin muutamia ajatuksia:

Jos yksilön, naisen tai miehen, merkitys yhteiskunnalle lasketaan hänen panoksestaan työmarkkinoilla ja maksamistaan veroista, minä olen täysi heittiö, kelvoton ihminen, luuseri.

Jos kotiäitiys houkuttelee niin monia, työnantajien ja kaikkien työelämässä toimivien kannattaisi katsoa peiliin.

Kun kotiäitien ratkaisua paheksutaan ja naisia painostetaan työelämään, työantajaleirissä taputetaan pieniä, karvaisia käsiä.

Kavahdan ihmisiä, jotka nimittelevät toisia. Jos suhde on tasavertainen, muija on hauska sana, mutta jos työelämässä oleva nainen muijittelee kotiäitejä, hauskuus on kaukana.

Jos mies jää koti-isäksi, häntä ihaillaan, mutta kotiäitiyden valinnutta naista moititaan ja paheksutaan. 

Kotiäitiys kuulemma  haittaa naisten urakehitystä ja työllistymistä. Pitäisikö jokaisen olla siis koko työikänsä siellä ihanassa työelämässä varmistamassa asemiaan? Sekö on pelin henki, siitäkö hyvä elämä muodostuu? Jos joku ei saa töitä, syy ei yleensä ole hänessä itsessään, vaan yhteiskunnassa.

Kolumni tukee sitä pelottavalla tavalla vahvistuvaa näkemystä, jonka mukaan ihmisen pitää opiskella tehokkaasti, mennä heti töihin ja jatkaa työelämässä niin pitkään kuin mahdollista. Tällaisessa systeemissa opiskelu, sairastaminen ja vanhemmus ovat vapaamatkustusta, josta pitäisi selvitä mahdollisimman nopeasti ja yhteiskuntaa rasittamatta. 


Vieläkin useampi jäisi kotiin lapsiaan hoitamaan, jos se olisi taloudellisesti mahdollista. Esimerkiksi asumisen kalleus pakottaa monet vastoin tahtoaan töihin. Ja asumisen kalleuden syynä ei ole luonnonlaki vaan noudatettu politiikka. 

Pikkulapsia säilytetään päiväkodeissa, jotta vanhemmat voivat käydä töissä, koululaisia säilytetään kouluissa, jotta he eivät maleksisi kaduilla tekemässä pahojaan. Koska säilytys ei kuulosta kovin mielekkältä funktiolta, päivähoidon ja koulun kasvatustehtävää väitetään korvaamattoman tärkeäksi.

Jos jollakin on varaa jäädä kotiin, pitäisikö hänen silti mennä töihin, vaikka maassa on työttömiä on pilvin pimein?


Kenenkään ei pitäisi kokea olevansa yhteiskunnalle rasite tai jotain velkaa. Ihmisen tärkein tehtävä on löytää elämälleen tarkoitus ja siihen uskoen luoda itsensä näköinen elämä. Jos vielä pystyy hyväksymään toisten ratkaisut ja olemaan kaikille ystävällinen, kaikkien olisi paljon parempi olla.

maanantai 14. helmikuuta 2011

Tuhkakeskiviikko

Kirjastoreissulla nappasin viimeksi palautettujen hyllystä Ethan Hawken romaanin Tuhkakeskiviikko (Ash Wednesday) Kirja on Tammen kustantamana ja Arto Schroderuksen suomentamana ilmestynyt vuonna 2004. Rehellisesti sanottuna valintani perustui karhean kauniiseen kansikuvaan ja takakansitekstiin, jonka mukaan intensiivisen romaanin rakastavaiset joutuvat ottamaan kantaa elämänsä suurimpiin kysymyksiin. Halusin myös vaihteeksi muuta kuin kotimaista proosaa, jota olen viime aikoina lukenut useamman kirjan viikossa. Kirjailijan nimi vaikutti tutulta, mutta vasta sisäkannen tekstistä selvisi, että kyseessä on tunnettu näyttelijä.  Tieto herätti typerän, ennakkoluuloisen ajatuksen: osaako oikeasti kirjoittaa vai onko saanut kirjan julki valmiilla julkisuusarvolla?

Ennakkoluuloni osoittautui heti ensimmäisillä sivuilla aiheettomaksi, sillä luin Tuhkakeskiviikkoa lähes henkeä haukkoen; miten kukaan voi kirjoittaa näin hyvin, miten kellään voi olla näin elävät henkilöt, miten joku osaa käsitellä niin suuria asioita niin uskottavasti, miten joku kykenee herättämään minussa niin voimakkaita tunteita! Mieleeni palautui se, kun joskus muinoin näin Q-teatterin esittämän näytelmän Skavabölen pojat. Koskaan ei sitä ennen eikä sen jälkeen ole mikään teatteriesitys vaikuttanut minuun yhtä voimakkaasti. Tuntui kuin vasta silloin olisin tajunnut, mistä teatterissa on kyse. Tuhkakeskiviikon parissa koin jotain vastaavanlaista. Liekö sattumaa, että kirjailija Hawke kiittää ensimmäiseksi näytelmäkirjailija Keith Buninia keskusteluista ja ideoista.

Luettuani romaanin päätin etsiä siitä kirjoitettuja arvosteluja ja kuvittelin löytäväni paljon ylistäviä sanoja. Krititikkiportista ei löytynyt mitään mutta googlaamalla sentään jotain: Kirsti Kuikka on 12.2. 2005 kirjoittanut Hesarissa lyhyen kritiikin ja toteaa lopuksi: "Kaikesta elämänluotauksesta huolimatta Tuhkakeskiviikko on lopulta melko tyhjänpäiväinen romaani. Luultavammin siitä ovat kiinnostuneet Hawkeen näyttelijänä ihastuneet tytöt ja nuoret naiset..." Mitä ihmettä!  Minä olin vihdoin löytänyt jotain hienoa ja suurta, mutta jonkun mielestä se onkin melko tyhjänpäiväinen romaani.

Onneksi ei tarvitse miettiä, kumpi on oikeassa, kumpi väärässä. Olimme vain erilaisia lukijoita. Tietysti harmittaa, että mielestäni hieno romaani on saanut nuivan arvostelun, mutta iloitsen siitä, että olen saanut itse todellisen  lukuelämyksen. Kuulisin kyllä mielelläni kommentteja, jos joku on Tuhkakeskiviikon lukenut.  Jos kaikkien mielestä kyseessä on melko tyhjänpäiväinen romaani, asiani ovat huonommin kuin olen kuvitellutkaan.


keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Realistin leffailta

Sunnuntaina teki mieli leffaan, joten suuntasimme illalla Kangasniemelle, jossa oli Veijarit-elokuvan toinen ja viimeinen esitys. Näissä paikallisissa leffoissa on yleensä vain kaksi esitystä, sillä useampiin ei riitä katsojia. Tiesin elokuvasta etukäteen vain sen, että se on kotimainen ja kertoo kahden miehen ystävyydestä, joka joutuu koetukselle, kun toinen kaveruksista löytää elämänsä rakkauden ja vakiintuu. Ennen elokuvan alkua tuli noin minuutin mainos elokuussa ensi-iltansa saavansa Pussikaljaromaani-elokuvasta, ja sitten päästiinkin Veijareiden pariin.

Eipä kolahtanut minuun. Suurin ongelma oli Katri Mannisen käsikirjoituksessa, joka yllätti vain onttoudessaan ja teennäisyydessään. Pussikaljaromaanin mainos oli hauskempi kuin koko Veijarit-elokuva. Minua myös suututti  Veijarit-elokuvan väkivaltakohtaus, jossa mies vetäää toista nyrkillä päin naamaan monen monta kertaa. Äänitehosteilla luodaan vaikutelma, että nyrkki mäjähtää poskiluuhun oikein kunnolla, eikä kyseessä ole vain yksi lyönti vaan hakkaaminen jatkuu ja jatkuu. Ja mitä siitä seuraa? Verenvuotoa, pieni haava, hengästymistä. Pian hakkaaja ja hakattu juttelevat kaikessa sovussa, ja kohta vammat on hoidettu työntämällä vanutuppo nenään ja lätkäisemällä laastari poskeen. Miksi ihmeessä tällainen epäuskottavuus yhä edelleen sallitaan? Varmaan siksi, että hakkaamisen jälkeistä juttelukohtasta ei olisi, jos käsikirjoitus noudattaisi sitä, miten oikeassa elämässä vastaanlaisessa tilanteessa kävisi; yksi nyrkinisku päähän voi tappaa. Vaikka niin huonosti ei kuitenkaan kävisi, nyrkiniskut kasvoihin ja muualle päähän saisivat aikaan eriasteisia aivovammoja, hampaiden katkeamisia ja irtoamisia, poskiluiden hajoamisen pieniksi sirpaleiksi, nenän murtumisia, silmä- ja korvavammoja...

Tietysti elokuvissa saa olla kohtauksia, jossa henkilöt ottavat fyysisesti yhteen, mutta jos ei ole tarkoitus, että he tappavat tai vammauttavat toisensa, nyrkiniskut olisi syytä vaihtaa läpsäytyksiin, painiin tai muihin voimain koettelemuksiin. Riittäisikö se katsojille, jotka ovat niin tottuneita ja turtuneita raakaan väkivaltaan, etteivät edes tiedosta katsovansa sellaista? Sanomalehdissä on erityisesti viikonlopun jälkeen runsaasti pahoinpitelyuutisia. Minusta väkivallassa  ei ole tosielämässä mitään koomista, joten en ymmärrä sen kepeää, viihteellistä ja totuudenvastaista esittämistä komediassa.

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Keskellä

Potkukelkka liukuu pitkin vasta-aurattua maantietä. Kuulen vain jalasten kohinan ja oman hengitykseni äänen. Hämärtää, lumiset puut nuokkuvat. Saavun tienristeykseen ja pysähdyn. Kun hengitys tasaantuu, ei kuulu enää mitään. Voisin lähteä tietä pitkin kolmeen eri suuntaan, ja joka taholle saisin kulkea useita kilometrejä, ennen kuin tulisi harvaa asutusta vastaan. Joku voisi väittää, että olen keskellä ei-mitään, mutta itse tiedän paremmin: olen oman maailmankaikkeuteni keskipisteessä.

lauantai 15. tammikuuta 2011

Virkkeitä

"Romanssi, joka alkoi useita vuosia sitten huvipurrella sen risteillessä Oslon vuonon sinisillä vesillä eräänä iltapäivänä, johti avioliittoon pimeänä talvi-iltana torstaina pienessä Askerin kirkossa kahdenkymmenen kilometrin päässä Oslosta, kun Norjan prinsessa Astrid vihittiin eronneen aatelittoman Johan Martin Fernerin puolisoksi - miehen, joka on oslolainen johtaja ja prinsessan huvipurren Astran miehistön pitkäaikainen jäsen.
      Yksinkertaisin juhlamenoin, jotka Norjan piispojen vanhin, Trondheimin Arne Fjellbu suoritti, prinsessa Astrid jätti Euroopan kunigashuoneiden tavoiteltujen prinsessojen joukon ja tuli tavalliseksi norjalaiseksi perheenemännäksi uudenaikaiseen Oslon esikaupungissa sijaitsevaan kotiin." (Helsingin Sanomat 13.1.1961)

Myönnän olevani pitkien virkkeiden ystävä, mutta kieltämättä edellisessä uutisessa ja erityisesti sen  ensimmäisessä kappaleessa on hiukan väkisin väännetyn tuntua, aivan kuin toimittaja olisi saanut luvan kertoa prinsessasta kahden virkkeen verran, jolloin hän olisi päättänyt niissä rajoissa kertoa kaiken sen tiedon, jota on pitänyt oleellisena. Tai ehkä kyse on vedonlyönnistä: romanssi, häät ja elämänmuutos mahtuvat kahteen virkkeeseen!

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Heikkohermoinen lukija

Romaani alkaa vaarattoman tuntuisesti. Taloja urakoinut mies on hankkinut tontin, haluaa rakentaa siihen perheelleen talon ja kertoo aikeistaan vaimolle ja tyttärelle. Suunnitelma alkaa kuitenkin pettää, kun Amerikoista alkanut taloustaantuma hyydyttää miehen rakentamien talojen myynnit. Mies velkaantuu nopeasti eri suunnille, ei saa pankista apua, mutta ei saa myöskään kerrottua ongelmista vaimolleen. Tyyli on tragikoominen, enkä osaa pitää varaani vaan luen Marko Leinon Kotirauha-romaania myöhään illalla. Tunnelma muuttuu jo synkemmäksi, mutta jatkan lukemista luku toisensa jälkeen. Ja niinhän siinä käy, että (nyt seuraa juonipaljastus) päähenkilön mielettömäksi käynyt pyrkimys täyttää lupauksensa ja toiveensa mihin hintaan tahansa johtaa verenvuodatukseen ja kahden ihmisen kuolemaan.

Seuraavana yönä näen painajaista, jossa ihmisiä tapetaan silmieni edessä ja olen itsekin koko ajan hengenvaarassa. Herään aamuyöstä ja valvon toista tuntia yrittäen saada ahdistavan unen mielestäni ja miettien, missä viipyy katharsis, joka taiteen kokijalle tarkoittaa tragedian synnyttämää tunteiden puhdistustumista, kliimaksin jälkeistä selkenemistä ja vapautumista.

Muutaman päivän kuluttua luen romaanin happy endin, suljen kirjan ja mietin, pitäisikö olla huolellisempi kirjavalinnoisssa vai karaista mieltä.

maanantai 3. tammikuuta 2011

Uuden alkaessa

Joskus lapsena ja nuorena vuoden vaihtuminen oli iso juttu, mutta nykyään se tarkoittaa lähinnä uutta kalenteria ja tarkkuutta päivämäärien kirjoittamisessa.

Näin uuden vuoden alkaessa en lupaa laihduttaa, olla kiltimpi tai jättää suklaat syömättä, mutta lupaan olla itselleni uskollisempi ja keskittyä tärkeimpään eli kirjoittamiseen. Uusi näytelmä on työn alla siinä vaiheessa, että henkilöt ovat vielä utuisia ja nimettömiä eivätkä he puhu minulle. Jos yritän laittaa sanoja heidän suuhunsa, he sylkäisevät ne pois. Ei auta hoputtaa. Tiedän sentään, missä ja millaisessa tilanteessa he ovat, joten eiköhän sieltä kohta puhettakin ala tulla. Ja viimeistään sitten, kun henkilöt saavat nimet, he myös kertovat ne asiat, joita en itse vielä tiedä tai ymmärrä.