perjantai 8. lokakuuta 2010

Missä ideat asustavat?

Näytelmäkirjailijana joudun silloin tällöin kertomaan, mistä saan ideat näytelmiini. Olen aina kiemurrellut tuon kysymyksen edessä. Vastaus on ollut niin itsestäänselvä, että se on tuntunut liian helpolta ollakseen totta: kaikki syntyy mielikuvituksessani. Viime aikoina olen kuitenkin systemaattisemmin tutkiskellut tätä asiaa ja tullut siihen tulokseen, että ideat eivät sittenkään asustele pääni sisällä, vaan tulevat sinne muualta. Mistä muka?

Monistakin paikoista. Aika moni idea majailee puussa ja hyppää sieltä mieleeni. Melko varma paikka on siis metsä. Aina kun menen sinne, jokin idea ponkaisee esiin heti, kun olen päässyt pihasta tai tieltä metsän siimekseen. Jos metsässä liikkumiseen liittyy marjastusta, sienestystä tai vaikkapa tuohien keräämistä, ideoiden esiintulo voi olla hyvinkin runsasta. Sen sijaan on turha mennä metsään ideoita saalistamaan; eivät ne odottamalla tule vaan ovat vekkuleita ja päättävät itse, milloin iskevät.

Monet ideat asuvat maan sisällä. Niiden esiin saamiseksi paras työväline on tavallinen lapio. Sen kun isken multaan, kovin suurta kuoppaa en ehdi kaivaa, kun jo idea ponkaisee näkyviin, karistelee mullat harteiltaan ja asettuu mieleeni. Näin ruska-aikaan olen huomannut ideoiden viihtyvän puista pudonneissa lehdissä, joten haravoimalla saan aineksia sekä kompostoriin että kirjoittamiseen.

Monet ideat tulevat esille, kun ajan autoa tai matkustan bussissa tai junassa. En ole ihan varma, missä vaiheessa ne tulevat kyytiin vai ovatko ne koko ajan mukana. Ehkä ne ovat ideoiden aatelia; elävät siinä tilassa, jossa ei olla enää siellä, mistä lähdettiin, ei vielä siellä, minne ollaan menossa, ja kaikki on mahdollista. Matkan jälkeen onkin aina kiire kirjoittamaan, sillä vaikka ideoita siis on joka paikassa yllin kyllin, niiden hengissä pitäminen vaatii vaivannäköä. Moni kuihtuu olemattomiin hyvin nopeasti, jos ei saa huomiota, toiset katoavat ensin mutta pomppaavat myöhemmin hiukan muuttuneina esiin. Erityisen riemullista on saada idea, jonka elinvoimaisuuden tunnistaa heti. Sellainen ei suostu kuihtumaan eikä katoamaan, vaan se tekee mieleeni pienen pesän ja alkaa siellä kasvaa.

2 kommenttia:

Helena kirjoitti...

Luovat ihmiset ovat näköjään pökerryttävän viisaitakin!

Marita kirjoitti...

Ja ahkeria:)