Kirjoittajan elämää

- Eipä ole sinuakaan näkynyt, tuttava totesi, kun pitkästä aikaa törmäsimme. (Blogini lukijat voisivat sanoa samaa.) Vastaan, että olen silti ollut koko ajan olemassa ja kokenut yhtä sun toista, vaikka en ole asioistani turuilla ja toreilla kertonut. 

- Vieläkö sinä kirjoitat? tuttava kohta jatkoi. 

Jos kirjoittaminen tarkoittaa uuden näytelmätekstin naputtelua, en ole kirjoittanut lähes vuoteen. Jos kirjoittaminen tarkoittaa edes näytelmän määrätietoista suunittelua, en ole tehnyt sitäkään. Viimeisin näytelmäni, Tyranni, valmistui reilu vuosi sitten, ja seuraavaan minulla oli jo idea valmiina. Ehdin kirjoittaa näytelmän alkua useamman kohtauksen verran, kunnes myönsin itselleni, ettei se ollut sitä, mitä tavoittelin. Sitten oltiinkin jo keväässä ja kesässä, ja minulla oli mielenkiintoisempaa tekemistä kuin rakentaa kohtauksia henkilöille, joista en edes pitänyt. Henkilöiden rakastaminen on ehdoton edellytys hyvän tarinan luomiselle, joten oli silkkaa viisautta deletoida käsikirjoitus ja keskittyä puutarhatöihin, ystävien tapaamiseen, metsissä kulkemiseen, kesään! Kun muistelen viime vuotta,  mieleen nouseekin ensimmäisenä huippuhieno kesä, ihanat kohtaamiset ihmisten kanssa, marjametsät ja ne hellepäivät, jotka eivät olleetkaan kauheita, vaikka en ole koskaan kuumasta säästä tykännyt. 

Syksyllä ja loppuvuodesta elämään ilmantui sitten uudet kommervenkit, jotka estivät kirjoittamiseen keskittymisen. En kuitenkaan ole kokenut kirjoittamattomuuden tuskaa tai huonoa omaatuntoa, vaan olen ollut hyvin levollisin mielin. Tämä tauko on ollut tärkeä, ja nyt alan olla valmis kirjoittamaan "oikeasti" enkä vain pyörittelemään ideoita. Niitähän pääni tuottaa enemmän kuin tarvitsen tai ikinä pystyisin näytelmiksi jalostamaan. Itse asiassa ideoita syntyy niin paljon, että suhtaudun niihin turhankin huolettomasti enkä läheskään kaikkia kirjaa muistiin. Muistikirjoihinkin on viime aikoina kertynyt enemmän piirustuksia kuin tekstiä.

Piirroksissa on toistunut sama aihe, jonka syntyä en osaa selittää: paksuihin vaatteisiin kerrospukeutunut nainen. Jos kuvassa on muita ihmisiä, he ovat pienissä porukoissa taustalla. Olen ajatellut, että kuvat kertovat ikuisesta ulkopuolisuuden tunteestani tässä ihmisten maailmassa, mutta siinähän on selvästi näytelmäkirjailija, joka etsii näytelmänsä henkilöitä. Tapahtumapaikkakin tuntuu olevan vielä hakusassa.

Eikö täällä autiomaassa todellakaan ole ketään? kirjailija ihmettelee.

Ei ristinsielua missään.

Tuolla on pari tyyppiä, mutta  niiden jutut ei nyt kiinnosta.

Mutta mitäs tuolla tapahtuu? Ja keitä on nuo kaikki tyypit on? Nyt alkoi kiinnostaa.