Postikortteja

Posti on alkuvuoden aikana tuonut minulle tuntemattomilta ihmisiltä kortteja ympäri maailmaa, ja vastaavasti olen itse lähettänyt kortteja Yhdysvaltoihin, Hollantiin, Kiinaan, Ranskaan, Australiaan, Ukrainaan, Venäjälle, Argentiinaan... Ei, minulla ei ole kansainvälistä ystäväpiiriä, vaan korttien lähettelyn syynä on postcrossing. Kyseessä on netissä toimiva palvelu, johon liittymällä pääsee mukaan tällaiseen korttienvaihtoon. Ideana on siis se, että kortteja lähetetään tuntemattomille ihmisille  ja vastaavasti niitä saadaan tuntemattomilta ihmisiltä. Eikä mikään sähköpostikortteja vaan ihan oikeita, joita posti kuljettaa. Omassa profiilissa voi esittää toiveita siitä, millaisia kortteja haluaa saada. Joillakin toiveet ovat hyvinkin tarkkoja, useimmilla onneksi melko väljiä, ja on myös meitä, jotka tykkäämme kortista kuin kortista. Täytyy kyllä myöntää, että elokuvaharrastajana ilahduin erityisen paljon Al Pacino -kortista, jonka sain eräältä Al Pacino -fanilta. Myös kalifornialainen metsäkortti kuuluu suosikkeihini, ja mustavalkoiset kortit ovat aina olleet mieluisia. Mukavia ovat myös ne pienet, persoonalliset viestit, joita korteissa on, ja itsekin kirjoitan aina vastaanottajalle muutakin kuin pelkät terveiset Suomesta.
Toissa viikolla lähetin kortin Ukrainaan. Kortin saatuaan vastaanottaja  lähetti kuittausviestin ja kertoi tunnelmistaan. Kun seuraan Ukrainan uutisia, ajattelen usein häntä, Natalyaa.

Keskustelu

Kävelin joulun jälkeen Citymarketin leveää käytävää ja ohitin miehen, joka kulki käsikädessä alle kouluikäisen lapsensa kanssa. Kuulin heidän puhuvan jostain tavaratalon katossa olevasta mutta sinne kuulumattomasta esineestä. Nopealla vilkaisulla en huomannut mitään, ja jatkoin kulkuani. Ehdin kuitenkin napata vielä pätkän isän ja lapsen keskustelusta.

Lapsi: Miten sen saa sieltä pois?
Isä: Kyllä siihen nosturia tarvitaan.
Lapsi: Niin. Tai pitää laittaa tikkaat.
Isä: Sekin käy, jos on oikein pitkät tikkaat.

Tämän jälkeen he jäivät kuuloni ulottumattomiin, mutta tuon lyhyen tilanteen perusteella ennustan pienelle pojalle hyvää elämää. Lähtökohdat ainakin ovat hyvät, kun saa tavaratalon arkisessa hälyssä ihmetellä maailmaa, tulla kuulluksi ja mielikuvitusta käyttäen ratkoa ongelmaa aikuisen kanssa. Ja mikä parasta, lapsen rinnalla on aikuinen, joka osaa/jaksaa keskustella rakentavan vuorovaikutuksen periaattein.

Hups!

Blogi on ollut tahattomasti tauolla, sillä vaikka aiheita on ollut mielessä lukuisia, kirjoittaminen on suuntautunut toisaaalle - uuteen näytelmään. En siitä sano nyt  sen enempää, sillä en osaa/viitsi/uskalla keskeneräistä julkisesti käsitellä. Nyt se on kaiken lisäksi joulutauolla, muhii kuin perunalaatikko uunissa, kypsyy ja makeutuu, näin toivon. Sen voin todeta - jälleen kerran - että kyllä fiktion kirjoittaminen on parasta, mitä tiedän.

Tämän äkillisen  blogin henkiin heräämisen syynä on eduskunnan keskustelu hallituksen rakennepaketista, jolla on  tarkoitus panna maan asiat kuntoon. Mieleeni nousee Harri Holkerin johtama hallitus (1987-1991), joka talouspoliittisilla uudistuksilla ja muun muassa veroja alentamalla pyrki varmistamaan, että Suomen talous pärjää kansainvälisessä kilpailussa. Muistan sen siitäkin, että kirjoitin vuonna 1987 ensimmäisen näytelmäni, jolle annoin nimen Hallittu munaus. Nimi sai idean tietysti siitä, että  Holkerin hallituksen talouspoliittisista uudistuksista käytettiin nimeä hallittu rakennemuutos. Eihän se talous hallitusti kehittynyt, vaan seurasi talouden ylikuumeneminen ja sittemmin 90-luvun alun lama. Saas nähdä mitä tästä rakennepaketista seuraa. Niin, se työn alla oleva näytelmäni käsittelee ahneutta.

Minä, Irwin ja Pekka

Viikonlopun aikana Radio Suomessa on useassakin ohjelmassa muisteltu Irwin Goodmania ja soitettu hänen musiikkiaan. Itse en ole koskaan Irwiniä fanittanut, mutta kerran sentään tavannut. Se tapahtui 1970-luvun lopulla, jolloin kävin opiskelujen ohessa viikonlopputöissä erään lomakylän vastaanottovirkailijana. Olin saanut paikan, kun sinne tuli päälliköksi edellisestä työpaikastani tuttu nainen, joka tarjosi hommia minullekin. Hänen poikaystävänsä, Pekka, oli töissä samassa paikassa ja muiden töiden ohella hoiteli vastaanottoa viikolla. Kun eräänä perjantaina aloitin työvuoroni, Pekalla oli minulle tärkeä homma: ravintolassa esiintynyt Irwin oli asustellut lomakylässä jo useita paiviä ja tehnyt hirveän ison puhelinlaskun. Minun tehtävänä olisi nyt saada Irwin maksamaan puhelunsa. Mikäs siinä, onhan ne laskut hoidettava, minä ajattelin, varsinkin kun Pekalla tuntui olevan kova hätä siitä laskusta.

Kun Irwin tuli vastaanottoon, Pekka vetäytyi taaemmas. Esitin puhelinlaskun Irwinille ja pyysin, että hän maksaisi sen ennen lähtöään. Irwin ei kaivanut lompakkoaan vaan selvästi närkästyneen ihmetteli sanojani ja kertoi, ettei hänen ole missään muuallakaan tarvinnut maksaa puhelinlaskuja. Ja juuri kun olin sanomassa, että kyllä se nyt on vain maksettava, Pekka astui esiin, siirsi minut sivuun ja sanoi Irwinille, että tietenkään sitä puhelinlaskua ei tarvitse maksaa. Taisi vielä pahoitella, että minä olin sellaista edes esittänyt.

Irwin varmaan luuli, että olin tehnyt virheen, mutta kyllä sen virheen teki ihan joku muu.

Body fitness

Uskokaa tai älkää, mutta olin seuraamassa  body fitness -kisoja joku viikko sitten Jyväskylän Paviljongissa. Kiinnostukseni tapahtumaan johtui siitä, että kummityttöni oli kisaamassa pääsystä lajin SM-kisoihin. Kieltämättä olen ollut ihmeissäni nuoren naisen lajivalinnasta, mutta halusin ehdottomaasti olla mukana tapahtumassa, joka hänelle oli tärkeä ja johon hän oli jo pitkään valmistautunut. Valmistautuminen tarkoittaa tässä lajissa ainakin tiukkaakin tiukempaa ruokavaliota,  rankkaa kuntosalitreenausta ja ankaraa itsekuria.

Kisapäivänä menin Paviljonkiin hyvissä ajoin. Olen aina pitänyt kehonrakentajien lihaksikkaita ruumiita jotenkin vastenmielisen näköisinä, mutta päätin karistaa ennakkoasenteeni, nauttia treenattujen vartaloiden katselusta ja ehkäpä päästä mukaan yleisön tunnelmaan. Ostin 30 euron (prkl!) hintaisen rannekkeen ja siirryin katsomoon. Meneillään oli miesten kisa.

Voi luoja! Vaikka miten yritin löytää esteettistä näkökulmaa tai pohtia kehonrakennusta leikin kannalta, en voinut sano näkyä millään tavalla kauniiksi tai iloiseksi. Kun joskus kysyin kummitytöltäni syytä lajivalintaan, hän kertoi aina ihailleensa treenattuja vartaloita. Minä sen sijaan olen aina pitänyt niitä rumina, eikä aatokseni nytkään muuttunut. Jos olin kuvien perusteella pitänyt bodarimiesten vartaloita aika kamalina, niin livenä ne näyttivät vieläkin hirveämmiltä. Tuli vähän surullinen olo, ja kisa oli tapahtumanakin sen verran tylsä, että päätin lähteä välillä kaupungille ja palata myöhemmin seuraamaan naisten kisaa. Ulko-ovella törmäsin kummityttööni, jonka ohi olin vähällä kävellä, sillä hurja meikki ja keinorusketus tekivät hänet oudon näköiseksi. Mutta hänen silmissään oli kyllä sellaista innostusta, että olin ehdottomasti hänen puolellaan.

Jos miesten kisan seuraaminen oli tylsää, naisten kilpailusta tuli lopulta hyvin surullinen olo. En jaksanut innostua, en ymmärtänyt, miksi joku oli toista parempi, en käsittänyt koko lajia enkä kilpailua. Yritin kuvitella, mitä joku toisenlaisessa kulttuurissa tai ajassa elänyt minun sijassani näkisi. Mitä jos joku 1800-luvulla elänyt tipahtaisi aikaamme ja kisakatsomoon? Luulisiko hän tulleensa taivaaseen vai helvettiin?

Kummityttöni urakka jatkuu ensi sunnuntaina SM-kisoissa. Minä pysyn kisapäivänä kotona ja pidän hänelle peukkuja. Enempään ei tämä kummitäti kykene.

Aina vain metsässä

Marja-apaja löytyi sattumalta pienen lammen rannalta, ja päivä oli juolukoiden keräämiseen paras mahdollinen. Lämmin mutta ei hiostava, aurinkoinen mutta ei paahtava. Edellisenä marjapaikassa kiusanneista hirvikärpäsistä ei ollut tietoakaan, itikat eivät enää tähän aikaan kesästä häiritse. Pieni tuulevire yltyi välillä niin, että mäntyjen kaarnan ohuttakin ohuemmat, lehtevät kuorikerrokset helisivät. Kalat polskivat lammessa, sudenkorentoja oli runsaasti liikkeellä. Kolme kurkea lensi lammen yli päästä päähän, mutta päätti sitten palata takaisin. Kaislikko suhisi. Muutoin oli erämaisen hiljaista. Tiesin, että lähtisinpä mihin suuntaan tahansa, lähimpiin asuttuihin taloihin olisi matkaa kilometrejä. Lammessa uiskenteli yksinäinen joutsen, lienee ollut yksin koko kesän.

Sanko täyttyi marjoista, ja äkkiä minulle tuli tunne siitä, että mikään ei voisi olla paremmin, kaikki oli täydellistä.

Kuvia

Kaksikymmentäviisi vuotta sitten ostin 1000 markalla kameran, jolla olen vuosien mittaan ottanut satoja ja satoja valokuvia. Filmikamerahan se tietysti oli, ja sillä kuvasin vielä pitkään senkin jälkeen, kun kaikki muut olivat siirtyneet digikameroihin. Muistan, miten jossain sukujuhlassa nuori mies katsoi kameraani ja lopulta kysyi: "Onko tuo... sellainen... ööh..." Hän ei siis tiennyt sopivaa termiä. Valistin ja sanoin, että kyllä se on, filmikamera. Sillä otettujen kuvien laatu oli mielestäni ihan hyvä. Albumeissa olevien kuvien väritkin ovat säilyneet oikein mainiosti toisin kuin 70-luvulta peräisin olevissa kuvissa, joita olen sieltä täältä saanut ja jotka ovat jo aika sitten haalistuneet. Kaikki filmikameroilla kuvanneet muistavat, miten mukavaa oli hakea valmiit kuvat valokuvausliikkeestä, avata pussi ja katsoa, mitä sitä onkaan tullut kuvattua ja miten kuvat ovat onnistuneet. Kun lapset vielä asuivat kotona, tuntui mielekkäältä tallentaa heidän arkeaan ja juhliaan valokuviin. Kuvista näkee lasten kasvun lisäksi myös sen, miten koti on noina vuosina muuttunut. Vielä enemmän olisin voinut ottaa mustavalkoisia kuvia, sillä ne näyttävät tosi kauniilta ja ajattomilta.

Ihan viime vuosina kuvausharrastukseni alkoi hiipua. Kun lopulta siirryin digiaikaan, innostuin taas hetkeksi, mutta muutamissa tilaisuuksissa alkoi lopulta tuntua siltä, että kameran käyttö häiritsee hetkiin keskittymistä ja aitoa läsnäoloa. Kun hääpari marssii kirkon käytävää, on mukavampaa vain katsoa ja elää mukana kuin miettiä sopivaa kuvakulmaa tai zoomausta. Paljon tietysti unohtuu, jos ei ole kuvaa tai päiväkirjamerkintää muistin tueksi, mutta tarvitseeko sitä aina kaikkea muistaakaan.

Tänä kesänä kuvasin taas filmikameralla pari rullaa. Kun lähdin viemään niitä kehitettäväksi, kaivoin kaappien kätköistä pari muutakin täyttä rullaa, jotka ovat siellä jo pitkään odottaneet. Siis sinne unohtuneet! Ja niin lopulta olin siinä tilanteessa, että sain käteeni kuvapusseja ja pääsin katsomaan, mitä onkaan tullut kuvattua. Osa oli sitä mitä pitikin eli tänä kesänä otettuja kuvia Islannista, mutta osa oli muistoja menneiltä ajoilta: kuvia neljän vuoden takaisista häistä, joiden hääpari on tällä välin ehtinyt jo erota! Neljän vuoden makuuttaminen ei ollut tehnyt filmille hyvää; kovin laadukkaksi ei kuvia voi sanoa.


Filmikuvaus on kuulemma taas tullut takaisin, mutta se jäänee pienen piirin puuhasteluksi. Filmien kehittäminen ja kuvien teettäminen on jo niin kallista, etten itsekään halua enää sellaisia summia maksaa. Yksi kiinnostava vaihtoehto olisi alkaa tehdä kuvia itse. Ehkä vielä joskus...