Juhlaviikot

Tänä vuonna helmi-maaliskuussa oli noin kuukauden aikana tavallista enemmän kaikenlaisia perhejuhlia ja muita tapahtumia sekä niin paljon päällekkäisyyksiä, että kolmet syntymäpäivät oli jätettävä väliin. Perhejuhlissa parasta on tietenkin tavata ihmisiä, mutta mukavaa oli nauttia myös hyvästä ruuasta. Esimerkiksi Iitissä  Husulan vintillä pidetyssä Miljan ja Harrin upeassa hääjuhlassa oli tarjolla  Tolvasen pitopalvelun ruokaa, jonka makuja muistelen vieläkin. Onneksi on heitä, jotka viitsivät nähdä kaiken sen vaivan, mitä juhlien järjestäminen vaatii.

Herkkuja oli myös Annakaisan kastejuhlassa Jyväskylässä. 

Tapahtumien lisäksi viimeksi kuluneiden viikkojen parasta antia on ollut lukeminen. Tartuin sitten minäkin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaan ihan vain sen takia, että huomasin ne kirjaston hyllyssä. Otin yhden, luin, hain lisää, luin, hain lisää, luin.  Nyt olen lukenut sarjasta kirjat 1-4, joista ykkösen kahteen kertaan! Moni tuttu sanoo, että lukeminen on jäänyt vähiin. Minullakin on ollut aikoja, jolloin lukeminen ei ole maistunut, mutta onneksi kyse on ollut ohimenevistä keskittymiskyvyttömyyden kausista. Kyllä lukeminen on niitä tärkeimpiä asioita, mitä elämässä kannattaa vaalia, jos suinkin mahdollista. Ehkä on parasta, että kirjoitan Taisteluni-sarjasta tänne ihan oman juttunsa, kun olen lukenut myös viidennen kirjan. Se on jo suomennettu, joten juhlaviikoilleni on jatkoa tiedossa.

Loistava ulkoilusää

 Tänään oli niin tuulista, että sulan maan aikana olisin pysynyt sisällä. Luotin kuitenkin roudan pitävän nyt puut pystyssä ja kävin pariin otteeseen ulkoilemassa. Aamulla lähinnä seisoskelin aukealla pellolla katsomassa, kuuntelemassa ja tuntemassa tuulen voimaa. Oli mahtavaa seurata, kun tuuli pöllytti lunta, ja kun tuulenpyörre tuli vasten kasvoja, hengitys salpautui hetkeksi. Iltapäivällä kävin kävelemässä viiden kilometrin lenkin tietä pitkin. Aukeimmilla pätkillä sain taas tuntea tuulen voiman, välillä metsä suojasi puhurilta. Loistava ulkoilusää!

Tuuli, tuisku, pyry, räntä, sade, vihmonta… hyviä syitä lähteä ulos. Toki nautin kauniistakin päivistä ja tyynistä ilmoista, mutta jotain kiehtovaa ja houkuttelevaa noissa kurjina pidetyissä säätiloissa on. Täällä on onneksi sen verran harvoin vastaantulijoita, ettei kukaan pääse voivottelemaan ”huonossa” säässä ulkoilua, vaan saan ihan rauhassa nauttia kävelystä kaikenlaisilla keleillä.

Ukkosella on viisainta pysytellä sisätiloissa, mutta muuten sään ei pitäisi liiemmin rajoittaa ulkoilua. Itselläni pakkasraja on noin -25 astetta, ja kesähelteillä liikun oikeastaan vain lakkasoilla ja marjametsissä. Kirjoissa ja elokuvissa tuulilla, sateilla ja myrskyillä on symbolista merkitystä. Minulle ne ovat meteorologisia ilmiöitä, mutta voisin selittää niiden viehätystä sillä, että on mukava kulkea vastatuuleen ja silti päästä perille.

 

Riskillä mentiin

Vuoden ensimmäinen kuukausi mennä humpsahti kirjoittamisen merkeissä, ja tuloksena on uusi käsikirjoitus Lähde. Sen tulee tulee kantaesittämään meidän paikallinen viihdekuoro Karpalot. Karpalot on minulle aiemmilta vuosilta tuttu yhteistyökumppani, sillä olen tehnyt parikin käsikirjoitusta kuoron konserttiin. Niissä produktioissa (Lähellesi, 2004, Leikisti, 2009) olen sekä valinnut musiikin että kirjoittanut draamalliset osuudet, semmoista musiikkiteatteria siis, jos määritellä pitää. Nyt toimin hiukan toisella tavalla kirjoittamalla muiden valitseman musiikin eli Karpaloiden ohjelmistoon kuuluvien kappaleiden pohjalta.

Sain hyvissä ajoin syksyllä listan kappaleista ja kuvittelin, että äkkiähän niistä jotain tarinaa keksii. Ei se ollutkaan niin helppoa, sillä jostain syystä kyseiset kappaleet eivät minua liiemmin innostaneet. Vaikka kuinka niitä kuuntelin, mieleni teki vetäytyä koko hankkeesta. En kuitenkaan halunnut antaa periksi, vaan lueskelin laulujen sanoja uudelleen ja uudelleen löytääkseni sieltä jotain inspiroivaa. En halunnut toistaa draamaosuudessa laulun tarinaa, vaan etsiä jotain muuta yhteyttä. Kaikenlaisia ideoita ja hataria ajatuksia alkoikin viritä, mutta yhtään sanaa en kirjoittanut. Sitten alkoivatkin jo joulukuusikiireet.

Mitään tarkkaa aikarajaa kirjoittamiselle ei tilaaja ollut määrännyt, mutta itse sanoin jo syksyllä, että eiköhän se ole valmis, kun kuoroharjoitukset tammikuussa alkavat. Kun joulukuu oli jo yli puolenvälin, en  ollut vielä saanut aikaan muuta kuin joukon ideantynkiä ja aihelmia. Mitä tein? Laitoin tilaajalle tekstiviestinä väliaikatietoja, joiden mukaan kässäri on hyvällä mallilla ja kohta puoliin valmis! 

Jälkeenpäin ajateltuna tuo viesti oli tietysti uhkarohkea veto, mutta  kaipa minä itseäni sen verran tunnen, että tiedän, milloin tarinat ovat tulollaan. Eipä siinä sitten muuta tarvittu kuin joulukuusikauden jälkeen pari päivää joutenoloa ja runsaasti kävelyä, niin johan alkoi tarinaa tulla. Vaikka alkutalvesta manasin, että piti tämmöiseenkin taas lupautua, niin nyt olin taas täynnä kirjoittamisen iloa. En voi liikaa kehua kävelyn merkitystä kirjoittamisprosessille. Kun aamulla lähdin kävelylle, sanoin, että käyn hakemassa yhden tarinan, ja aina minä sellaisen myös mukanani toin. Työ valmistui ajallaan ja sai tilaajataholta runsaasti kiitosta, joten olen siitäkin syystä tyytyväinen ja hyvillä mielin.

Lähde koostuu itsenäisistä dialogeista ja yhdestä monologista. Karpaloiden versiossa niitä on yhteensä yhdeksän, lopulliseen versioon niitä tuli kaksitoista. Jokaisessa dialogissa toisena osapuolena on toimittaja, terapeutti tai pankinjohtaja, jotka työnsä puolesta kohtaavat erilaisia ihmisiä eri elämäntilanteissa. Näytelmän nimi Lähde voi tarkoittaa erilaisia lähteitä, mutta sen voi ymmärtää myös käskymuodoksi lähteä-verbistä.

Karpalot ovat aloittaneet Anu Rankilan ohjauksessa Lähteen harjoitukset. En  puutu niihin, vaan suuntaan omat ajatukseni seuraavaan näytelmään. Mutta ihan ensin käyn kävelemässä.

Joulu on sotaa

Joulu on outo ja kiinnostava ilmiö. Siinä on paljon hurmosta, jopa maanisuutta, ja se muistuttaa monin tavoin sotaa. Kauppiaat käyvät kiivasta sotaa asiakkaista ja heidän rahoistaan. Strategiat ja taktiikat on hiottu hyvissä ajoin, aseet ja ammukset hankittu, vihollisten liikkeitä tarkkailtu. Vihollisia ovat sekä toiset kauppiaat että ne asiakkaat, jotka eivät haluaisi rahoistaan luopua. Edellisten kanssa kannattaa usein liittoutua, jotta jälkimmäisten mielet voitetaan. Kaikenlainen propaganda auttaa, ja sitä media on kyllä tulvillaan hyvissä ajoin. Sodan ensimmäisiä pieniä kahakoita nähdäänkin jo syksyllä, mutta suurimmat taistelut käydään jouluviikolla, jolloin kauppakeskukseen eksynyt ihminen on kuin tykistötuleen joutunut, aseensa kadottanut sotilas, jonka ainoa selviytymiskeino on paeta.

Asiakkaat käyvät sotaa rauhan ja rakkauden puolesta, kiirettä, materialismia ja itsekkyyttä vastaan.  Kaikki vaikuttaa pitkään rauhalliselta, tunnelma on odottava. Jotain on tulossa, mutta ollaan kuin ei välitettäisi siitä, antaa muiden hössöttää, intoilkoot toiset, pysytään me vain rauhallisina, ei toisteta edellisvuosien hullutuksia. Kaikkien hermo ei kestä odottelua, pieniä irtiottoja, hajanaista ammuskelua ja rivistä lipeämisiä alkaa ilmetä jo lokakuulla. Marraskuun lopulla tapahtuu vihdoin liikekannallepano. Joidenkin mielestä se on aivan liian aikaista ja hätiköityä, joten he vetkuttelevat ja viivyttelevät, kunnes viimeisellä viikolla pääsee helvetti valloilleen: suuri taistelu on jo kulman takana ja niin paljon on vielä varusteita hankkimatta, tehtäviä tekemättä! Homma tuntuu mahdottomalta, mutta pieni ihminen ei anna periksi, vaan jaksaa omin käsin askarrella kenttäpostia, kutoa villasukkia, valmistaa muonaa, tehdä viimeisiä hankintoja. Aina löytyy jotain tärkeää, tarpeellista tai muuten vain kivaa. Varustetehtailijat ovat tuoneet markkinoille kaikkea uutta, jota ei kukaan ole osannut kaivata mutta joka nyt vaikuttaa välttämättömältä. Ostoksia kannetaan kaksin käsin, niitä mätetään, pinotaan, ahdetaan ja tungetaan autoon kuin evakkorekeen. Jos taisteluväsymys uhkaa, joka kulmalla on tarjolla pipareita, karkkia ja glögiä voimia antamaan ja mieltä virkistämään.

Sodassa tarvitaan kaikkia. Lapset saavat hyvissä ajoin kataloginsa, joista voivat valita omat aseensa taistelussa materialismia ja itsekkyyttä vastaan. Yksinäisyyteen unohdetun vanhuksen postilaatikkoon tipahtaa joulukortti, jonka lähettäjää hän ei enää tunnistaisi, jos vastaan tulisi. Hyväntekeväisyysjärjestöt saavat rahaa ja tavaraa jaettavaksi niille, jotka eivät omin varoin varustelukilvassa pärjäisi. Sota on silkkaa yhteisöllisyyttä. Tuntemattomia tervehditään ja rauhallista joulua toivotellaan sen minkä kiireiltä ehditään. Kuolleitakaan ei tässä sodassa unohdeta, vaan haudoille viedään muovikuorisia kynttilöitä pimeyttä valaisemaan ja pieniä enkeleitä hankeen hukkumaan.  

Kun aattoilta koittaa ja ihmiset ovat kaivautuneet poteroihinsa, sota ei suinkaan ole ohi, saati voitettu, sillä joulu on myös taistelua vallasta. Kenen reseptillä on tehty parhaat piparkakut, kenen luona syödään jouluateria, kuka osaa antaa osuvimmat lahjat, kenen joulu on aidoin, kaunein, tunnelmallisin, perinteisin? Vaikka sota yhdistää kansakuntia, se voi erottaa ihmisiä. Monet nuoret parit ovat joutuneet kauas toisistaan, eri rintamille, ja monet perheetkin ovat hajonneet jouluksi, kun itse kunkin on pitänyt mennä sinne, missä häntä eniten tarvitaan. Joitakin lapsia siirretään juoksuhautoja pitkin paikasta toiseen, jossain käydään vielä asemasotaa tai viivytystaistelua, monet ovat solmineet välirauhan, mutta miettivät jo seuraavia siirtojaan.

Kirkon tehtävä on antaa sodalle merkitys, joka oikeuttaa taistelun, ja rohkaista siihen osallistuvia. Kauneimmat joululaulut toimivat siinä missä prismojen, citymarkettien ja halpahallien mainokset. Kun kolikko kilahtaa kolehtihaaviin, on mieli puhdas jatkamaan varustelukilpailua. Joulupäivänä kirkko muistuttaa ihmisen vajavaisuudesta. Niin paljon ostitte, annoitte, saitte, söitte ja mässäilitte, mutta muistitteko seimessä makaavaa lasta? No ei se mitään, kolehtivirsi alkaa ja teistä tulee taas hyviä ihmisiä.

Sodan jälkeen katsellaan ja kuulostellaan. Ihmetellään, että siinäkö se nyt oli. Kaikki se touhotus tuntuu jälkeenpäin vähän absurdilta. Voittiko kukaan? Mikä oli tappion hinta? Kannattiko? Poteroihin kaivautuneet ja korsuihin paenneet alkavat tulla esiin. Vammoja paikkaillaan, haavoja puhdistellaan, elämä alkaa palautua kylille ja kaduille. Onnekkaimmilla on muistoja hyvistä kohtaamisista, sankaritarinoita, uutta voimaa ja energiaa. Mutta aina on niitäkin, joiden taisteluväsymys vaihtuu posttraumaattiseen stressiin. Siihen auttaa vain katse eteenpäin ja kunnon kierros kauppojen alennusmyynneissä.

Kaikki eivät sotaan osallistu, vaan varaavat jo hyvissä ajoin matkan ja pakenevat jonnekin kauas. Rintamakarkurit!

Me naiset - miestenlehti

Huoltoaseman kahviossa viereisessä pöydässä istui kaksi miestä. Seuraan liittyi kahvimukeineen kolmas, joka asusta päätellen oli lähtenyt joltain työmaalta kahvitauolle. Toinen pöydässä istuvista kommentoi jotenkin viimeksi tulleen partaa. Partamiehellä oli selitys:

- Minä luin Me naisista, että nyt pitää olla tällainen parta. Rupea sinäkin kasvattamaan. 

Kulttuuripitäjä

Kutsu oli tullut jo viikkoja sitten, ja olin siihen myöntävästi vastannutkin, mutta viime hetkillä illansuussa aloin empiä. Pimeässä ajamista, paikoin jäinen sivutie, kaikenlaista tekemistäkin olisi. Päätin kuitenkin lähteä, vaikka kiire tuli.

         Perillä oli ensimmäinen yllätys jo pysäköintipihalla, joka oli aivan täysi. Ehkä talossa on samaan aikaan joku toinen tilaisuus, minä ajattelin ja ajoin kadun toisella puolella olevalle parkkipaikalle, josta sain viimeisen vapaan ruudun. Sitten kipinkapin juhlapaikalle, missä odotti toinen yllätys. Tilaisuutta ei pidettykään aulatiloissa, vaan suuressa salissa. Suuntasin sinne. Oletettavasti ihminen laumaeläimenä tuntee sekä mielessään että kehossaan ympärillään olevan joukon tunnetilan ja mukautuu siihen, sillä minä ainakin olin kokenut heti taloon tultuani vahvoja ilon ja hyvän mielen tunteita, ja ne vain vahvistuivat, kun näin täyden salin ja kuulin iloisen puheensorinan. Salissa lienee parisataa paikkaa, joista minä sain kutakuinkin viimeisen yläparvelta. Vaikka lehti-ilmoituksessa oli mainittu tilaisuuden ohjelmana olevista musiikkiesityksistä ja puheenvuoroista, ymmärsin pian, että tämä ei taida olla ihan tavallinen kirjanjulkistamisjuhla. Mutta nyt oltiinkin kulttuuripitäjässä, kuten olin kyseistä kuntaa ystävilleni koko viikon muista syistä hehkuttanut.

         Miellyttävä juontaja, paikallisen bändin hyvät esitykset, kirjailijan lähipiirin hauskat puheenvuorot, kustantajan edustajan lämmin puhe ja vapaan sanan napakat tervehdykset ovat niitä aineksia, josta hyvä kirjanjulkistamisjuhla tehtiin, mutta sen viimeisen silauksen loihti yleisö, josta välittyi paljon iloa ja ylpeyttä nuoresta kirjailijasta. En laskenut aplodien määrää, mutta kyllä niitä spontaanisti kymmeniä kertoja illan mittaan irtosi. Niin ihmeellinen oli ilmapiiri, että parvella olevat pikkulapsetkin jaksoivat väsymättä seurata ohjelmaa, eikä salin puoleltakaan natinoita kuulunut. Kustantajan edustaja sanoi olleensa kustannusalalla 26 vuotta ja käyneensä lukemattomissa julkkareissa, mutta mitään tämänkaltaista hän ei ollut koskaan nähnyt. Usein olen miettinyt, olisiko mahdollista, että ihmiset innostuisivat jostain kulttuurimenestyksestä samalla tavalla kuin urheilusaavutuksista. Nyt tiedän, että se on mahdollista. Samassa pitäjässä on varmasti juhlittu vastaavalla hurmoksella urheilusankareita, ja hyvä niin, sillä taiteella ja urheilulla on taatusti enemmän yhdistäviä kuin erottavia ominaisuuksia eikä vastakkainasettelulle ole syytä.   

         Ohjelman jälkeen oli glögi- ja piparitarjoilu ja vapaata seurustelua. Kirjailijan luo kiemurteli pitkä jono ihmisiä hakemassa signeerausta teokseen, ja kustantajan edustaja katseli ympärillään vellovaa ihmisjoukkoa sen näköisenä, että uskoako todeksi.    

Vain pieni osa julkkariväestä.

      Kotimatkalla olin iloinen kaikesta näkemästäni ja kuulemastani ja tunsin, että olin saanut hirveän paljon voimaa ja iloa tapahtumasta, ihmisistä ja siitä yhteisestä kokemuksestamme Kangasniemellä, kunnantalon Kangasniemi-salissa. Kyseessä oli esikoiskirjailija Maria Kuutin lastenkirjan Anna ja Elvis kylpylässä julkistamistilaisuus. Ihan pelkkää kirjaa ei juhlittu vaan myös voittoa, sillä Maria sai kirjallaan ensimmäisen sijan Kariston järjestämässä Perhe on paras -kirjoituskilpailussa, jolla haettiin uutta lastenkirjasarjaa. Sarjan toinen osa on kuulemma jo kuvitusta vaille valmis ja valmistunee ensi maaliskuussa pidettäviin Jyväskylän kirjamessuihin mennessä. 

Luulen, että Annasta ja Elviksestä kuullaan vielä paljon.

Tuonko yhden illan perusteella nimitän Kangasniemeä kulttuuripitäjäksi? En nyt sentään, vaan olen pannut Kangasniemen kulttuurimyönteisyyden merkille jo vuosien ajan ja erityisesti vertaillut sitä monien muiden kuntien kulttuuri-ilmapiiriin. Mutta olihan Marian ilta hyvä esimerkki siitä, miten koko pitäjä, taiteen tekijät, tavalliset ihmiset ja kunta (kirjasto oli järjestämässä tapahtumaa, kunta ostaa Marian kirjoja) yhdessä luovat sen ilmapiirin, jossa kulttuuri on luonnollinen ja tärkeä osa hyvää elämää. Kangasniemellä arvostetaan ja tuotetaan monenlaista kulttuuria, ja siitä myös nautitaan. Tietenkään missään ei kaikki ole täydellistä, mutta siitä huolimatta, kun seuraavan kerran kuljette Kangasniemellä, voisitte Otto Mannisen tieltä edes hetkeksi astua Anni Swanin puistoon, hengittää syvään ja tuntea, että nyt ollaan kulttuuripitäjässä. 

Matka Pumppuasemalle

Hämeenlinnassa toimiva Eräs Teatteri on ottanut tämän talven näytelmäkseen Pumppuaseman. Näytelmä on minulle kovin tärkeä, ja tuntuu mukavalta, että se pääsee sinne, minne se on kirjoitettukin - näyttämölle. Pitkähkön matkan takia ajattelin ensin, etten mene katsomaan. Tai ehkä kyse ei ollut pelkästä matkasta, vaan koen muutenkin, ettei kirjoittajan paikka ole omia näytelmiään katsomassa. Sehän on vähän kuin kulkisi lastensa perässä varmistamassa, miten niillä menee. Mutta siellä istuin ensi-illassa ja ihan etupenkissä. Mieleni muuttui, koska olin kieltämättä hyvin utelias näkemään esityksen ja koska kangasniemeläinen Tullan perhekin oli lähdössä sitä katsomaan. Perheen aikuiset, Matti ja Tuula, olivat viime vuonna Kangasniemellä Teatteri Ilonan  Pumppuasemassa, joten heistä oli varmasti kiinnostavaa verrata esityksiä ja olla vaihteeksi katsomon puolella.

Matka sujui rattoisasti Tullan perheen pikkubussilla, ja Hämeenlinnassa meidät otettiin lämpimästi vastaan. Ennen esitystä ohjaaja Harri Laine kertoi Eräs Teatterin tarinaa ja esitteli entiseen Valtion pukutehtaan tiloihin tehtyä teatteria. Olisipa meilläkin jotain tällaista, me ajattelimme, kun Harri kierrätti asiallisissa ja viihtyisissä tiloissa. En yhtään ihmettele, kun teatterin jäsenet kertoivat tulevansa sinne kuin kotiinsa. Kahvio oli sisustettu näytelmän hengessä. Sateenropina ja kattoon ripustetut avatut sateenvarjot loivat oivallisesti mielikuvaa siitä, että nyt ovat taivaan hanat auenneet.

Näyttämö oli melko pieni, mutta hyvin sinne mahtui pumppuasema alkovineen. Yksi ovi vei keittiöön ja toinen ulos. Kolmas oli sitten se tärkeä pumppuhuoneen ovi, "jonka lukkoa ei murreta tykkiä pienemmällä työkalulla." Katsomossa oli paikkoja noin 60 katsojalle, enkä siellä juuri tyhjiä tuoleja nähnyt, kun esitys alkoi.

Kun käsikirjoittajana seuraan esitystä, alkuun mieleni vaeltelee sinne tänne ja oloni on jännittynyt. Niin nytkin, mutta vähitellen rentouduin ja hetkittäin pystyin seuraamaan esitystä kuin mitä tahansa näytelmää. Hämeenlinnalaisten Pumppuasema eteni hyvin tarkasti käsikirjoituksen mukaan, ja se on aina yhtä hämmentävää. Siis että minä olen kirjoittanut jotain, ja nuo tuolla näyttämöllä toistavat sen sellaisenaan. Onhan se kummallista, vai kuinka:)

Näyttelijät tekivät hyvää työtä, olivat hyviä, uskottavia ja rakastettavia. Ohjaaja on uskonut dialogin voimaan, sillä näyttämöllä ei hirveän paljon puuhasteltu, vaan ihmiset keskustelivat, riitelivät, juonivat... Juuri sellaista teatteria, josta pidän, ja  se myös toimi hienosti, koska näyttelijät olivat läsnä koko ajan näyttämöllä ollessaan. (Läsnäolo ilmenee siitä, miten näyttelijä on ja reagoi lavalla. Vaikka hän ei sanoisi mitään, vaikka hän vain kuuntelisi muiden keskustelua, vaikka hän kääntäisi selän muille, hänen koko kehonsa ja sanaton viestintänsä kertoo, että hän läsnä siinä näytelmän maailmassa. Sitä voisi luulla, että näyttelijän tärkein juttu on vain osata puhua, mutta ihan yhtä tärkeää on osata kuunnella.) Oi, miten hienoja roolisuorituksia saimme nähdä! Näyttelijöitä  katsellessani muistin, miksi olen niin paljon tykännyt teatterin tekemisestä. Itse en enää ikinä toistaiseksi ohjaa, mutta minulla on paljon hyviä muistoja aidon kohtaamisen ja yhdessä tekemisen hetkistä.

Lavastuksessa (Heikki Myllyntausta ja Juhani Keinänen)  oli Eräs Teatterissa luotettu siihen, että miljöötä ei tarvitse täyttää turhalla roinalla, vaan fokus on dialogissa. Nyt jo naurattaa, miten aikoinaan jouduin ohjaajana jossain teatteriryhmässä olemaan tiukkana, kun naisnäyttelijät alkoivat sisustaa näyttämöä kuin omaa kotiaan, kukkaa tuonne, taulua tänne, pitsiliinoja joka paikkaan. Toki tavaran runsaus voi joskus olla ihan perusteltua; esimerkiksi Kuhauksen Pikkukaupungin aarteissa  näyttämö oli täynnä tavaraa, koska se kuvasi hyvin näytelmän ideaa ja päähenkilöitä.

Pumppuaseman puvustaja Hannele Myllyntausta oli lukenut käsikirjoituksen tarkkaan, sillä näytelmän Hannan puku vastasi sitä ajatusta, joka minulla oli tapahtuma-ajasta mutta jota en halunnut tekstissä suoraan kertoa, koska pyrin jättämään näytelmiä toteuttaville ryhmille vapauden päättää itse tapahtuma-ajan.  Sehän voi olla lähes mikä tahansa, mutta kännyköiden puuttumisesta voi päätellä, että ihan nykyaikaa ei eletä. Käsikirjoituksessa ei mainita myöskään, mihin maahan tapahtumat sijoittuvat. Kun puhutaan pääkaupungista, sitä sanotaan vain pääkaupungiksi. Lievestuoreen Pumppuasema (2013, ohj. Sari Puttonen) oli sijoitettu saksankieliseen maahan jossain Alpeilla, Kangasniemellä päädyimme Italiaan, mutta Eräs Teatterin porukka oli päättänyt jättää sen avoimeksi. Mielestäni kaikki valinnat ovat yhtä hyviä.

Esityksen jälkeen sain vielä jutella teatteriryhmän kanssa, ja se oli kyllä todella mukavaa. Lopuksi he halusivat esittää yhden kysymyksen, joka heitä oli harjoituskauden aikana vaivannut: onko näytelmän vauva tyttö vai poika? En tiedä, minä vastasin totuudenmukaisesti.

Ensi-illan huuma on laantunut, ruusut tuoksuvat enää hennosti. Esitykset Hämeenlinnassa jatkuvat helmikuun puoliväliin asti, minä suuntaan ajatukseni takaisin omaan kirjoittamiseen ja työn alla olevaan uuteen käsikirjoitukseen. Kaikki on taas tasapainossa.