torstai 11. joulukuuta 2008

Puhukaa rohkeasti, kyllä minä kuuntelen

Käväisin viime tiistaina Kangasniemeltä käsin Jyväskylässä. Paluumatkalla bussissa edessäni istuva nainen puhui pariin otteeseen kännykkään, mutta hän oli minun etupuolellani, joten en kuullut kaikkea. Sen ymmärsin, että hän antoi ohjeita henkilölle, joka poikkeuksellisesti huolehti kotona ruuanlaitosta. Nainen oli hyvin yksityiskohtainen ja tarkka kertoessaan, mitä jääkaapista löytyisi, missä kaapissa on oikea kattila, miten paljon vettä ja voita siihen on sulatettava.

Kuvittelin keittiön ja sinne miehen, joka tavallisesti kävi siellä vain syömässä naisen laittaman aterian. Ehkä mies osasi keittää kahvia ja tehdä itse voileivän, jos nainen oli käynyt kaupassa ja ostanut leipää, voita, kalkkunaleikettä, kurkkua, paprikaa. Nyt nainen oli joutunut parin päivän työmatkalle niin yllättäen, ettei ollut ehtinyt kirjoittaa ruuanlaittoa koskevia ohjeita miehelle. Lapset odottivat nälkäisinä, mies yritti näyttää hallitsevansa tilanteen mutta mielessään kiroili. Vai oliko mies hiukan innoissaan? Nainen oli aina hallinnut keittiötä, ollut niin osaava ja ylivoimainen, että mies oli jäänyt ulkopuolella. Nyt mies oli saanut tilaisuutensa, aukoi kaappeja ja näki, mitä ne oikeasti kätkivät sisälleen. Käsittämätön määrä erilaisia pusseja, purnukoita, pakkauksia. Miehen oli vaikea hahmottaa, mitä kaikkea siellä oli ja mitä niillä voisi tehdä. Nainen istui bussissa kymmenien kilometrien päässä mutta silläkin hetkellä näki keittiön selkeämmin kuin ruokakaapin edessä seisova mies.

Äkkiä nainen vaihtoi aihetta ja kertoi, miten mukavaa on puhua välillä kulttuurista ja kaikesta sellaisesta. Jostain syystä nainen puhui nyt hiljempaa kuin keittiöohjeita antaessaan, ja koko asia jäi minulle harmillisen epäselväksi. Oliko nainen jo puhunut jonkun kanssa kulttuurista ja kaikesta sellaisesta? Kenen kanssa, missä yhteydessä? Vai oliko hän vasta menossa jonnekin puhumaan? Kenties hän oli vihjannut, mistä toivoi kotonakin puhuttavan!

Kallistuin hiukan etunojaan ja yritin saada selvää, mistä oli kyse, mutta nainen palasi ruoka-ohjeisiin. Miksi ne olivat niin tärkeitä? Oliko hän niin hallitseva, että halusi matkoillaankin päättää, mitä perheessä syötäisiin? Ei, vaan hänellä oli huono omatunto, minä päättelin. Hän oli lähtenyt reissuun, vaikka se aiheutti perheelle hankaluuksia, ja ruokaohjeilla hän yritti hyvittää tekemäänsä vääryyttä.

Nainen lopetti puhelun ja laittoi kännykän laukkuun. Bussi huristeli sohjoisella tiellä. Kuvittelin, että mies seisoo kauha kädessä ja tutkii seinäkalenteria. Noin monta päivää, ennen kuin nainen palaa.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

jeps

Anonyymi kirjoitti...

Pääkaupunkiseudulla on nopein ja suurin liikkuva puhelinkioski, metro.
Melkein aina kun olen sillä matkustanut, puhuu joku puhelimeen ja niin suurilla kirjaimilla ettei tarvitse korviaan höristellä. Murre on usein sellaista ettei lievä savolainenkaan saa siitä tolkkua

Marita Kärkkäinen kirjoitti...

Se on jännä ilmiö, miten avoimesti ja kuuluvasti ihmiset puhuvat asioistaan julkisilla paikoilla. Siellä pääkaupunkiseudulla kai voi olettaa, ettei kukaan tunne eikä tunnista?