lauantai 14. helmikuuta 2009

Ateria

Syksyllä 1980 vietin siskoni ja hänen poikaystävänsä kanssa viikon Kölnissä, suomalais-italialaisessa perheessä. Isäntäväkemme teki parhaansa, jotta suomalaiset vieraat viihtyisivät, ja erityisesti talon italialainen isäntä, Giuseppe, panosti ruokapuoleen. Eräänä iltana siskoni poikaystävä lähti katsomaan jalkapallo-ottelua ja jäi ilman ikimuistoista ateriaa.

Giuseppe oli jo pitkään häärännyt keittiössä valmistamassa suomalaistytöille päivällistä, jonka pääraaka-aineisiin kuului munakoiso ja jokin erikoinen italialainen juusto. En vielä tuolloin ollut tutustunut munakoisoon saati italialaisiin juustoihin, joten uteliaana nuuhkin keittiöstä tulvivia tuoksuja. Nälkäkin oli kova, sillä olimme siskoni kanssa ravanneet koko päivän kaupungilla ostoksilla ja Kölnin nähtävyyksiä katselemassa. Lopulta ruoka valmistui ja kävimme pöytään. Vesi herahti kielelle. Giuseppe avasi punaviinipullon ja täytti lasimme. Tuntui juhlavalta, sillä en ollut tottunut juomaan ruuan kanssa viiniä. Ruoka näytti herkulliselta. Tuoksu oli erikoinen eikä tuonut mieleeni mitään tavallista ruokaa. Parasta siis maistaa… Hyi helvetti!

Se oli pahaa! Kamalaa! Ällöttävää! Vain kotikasvatukseni esti minua sylkäisemästä ruokaa suustani mutta nielaisemaankaan en kyennyt, vaikka Giuseppe odotti hymyssä suin kommentteja ruuasta, jota hän oli niin antaumuksellisesti meitä varten tehnyt. En keksinyt muuta kuin hörpätä niin paljon punaviiniä, että sain sen avulla nielaistua ruuan alas. Siskoni noudatti samaa menetelmää.

Ateria kesti melko pitkään… tai ainakin minulle on jäänyt mielikuva, että istuimme koko illan syömässä sitä helkutin mössöä… (joo, kiitos, kyllä voi kaataa lisää viiniä)… ja joka välissä kehuimme Giuseppelle, miten hyvä kokki hän olikaan, ja italialainen ruoka oli… öh… maailman parasta, ja… (onpa hyvää viiniä, kyllä ne Italiassa osaa… taidanpa ottaa vielä…) ja Giuseppe oli kehuista mielissään ja mätti lisää ruokaa lautasillemme ja me ojensimme lasejamme shillä sellainen ruoka… se… sellainen ruoka vaatii runsaasti… ups! (kaada täyteen vain)… nestettä… ja munakoisoa siinä ainakin oli… siinä ruuassa siis… ja sitten shitä… mitä se nyt oli…. juustoa, hyi helvetti… italialaista juustoa joka maistui oksennukselle mutta mitä hiton väliä shilläkään on jos vain viiniä riittää (kiitos kun taas täytät lasimme)… ja viiniä riitti… ja Giuseppe katsoi meitä vähän kummissaan mutta kaatoi lisääääää kunnes viini loppui… mutta se ei haitannut sillä ruokakin loppui ja minä tunsin itseni shankariksi kun en ollut oksentanut kertaakaan…

Mistä tästä opimme? Punaviini sopii munakoison kanssa.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Lieneekö itselläni jokin samansuuntainen kokemus, mutta nauroin vedet silmissä!

Marita Kärkkäinen kirjoitti...

Ja siskoni kanssa me naureskeltiin aterialle ja itsellemme muutamankin kerran jälkeenpäin:)