keskiviikko 29. heinäkuuta 2009

Kiitos metsä mustikoista

Mustikkamättäät täynnä kypsää marjaa, ympärillä hiljainen metsä, aikaa ajatusten virrata. Tällä viikolla olen marjametsässä laatinut mielessäni monta blogikirjoitusta, mutta kun marjastuspäivä on ehtinyt iltaan, olen tietokoneen ääressä istumisen sijasta valinnut vuoteen, sulkenut silmäni ja nähnyt mustikanvarpuja silmissäni.

Tänä vuonna näyttää sekä mustikoita että vadelmia tulevan runsaasti, joten tavoitteena on saada pakastin täyteen ja hilloja kellariin. Marjoilla on myös mukava ilahduttaa muita ihmisiä. Täysi sanko kypsiä mustikoita kelpaisi tietysti kelle tahansa, mutta ajanpuutteen vuoksi olen kerännyt marjoja vain heille, jotka eivät enää itse metsään kykene. Yhä useammat pärjäävät myös kokonaan ilman marjoja ja löytävät syitä olla menemättä metsään. Hyttyset, karhut ja risukot kuulostavat tietysti vakavilta vaaroilta, mutta eivät sellaiset oikeasti metsässä vaivaa.

81-vuotias äitini on aina syyskesällä huolissaan siitä, että onhan kaikilla nyt varmasti talven marjat tallessa, sillä eihän sitä muuten pärjää. Äidiltä on jäänyt huomaamatta, miten maailma on muuttunut niistä ajoista, jolloin marjat olivat olennainen osa kesän ja talvenkin ruokavaliota. Nykyään ulkomaiset poimijat tulevat sankoin joukoin keräämään mustikoita, jotka viedään Japaniin. Siellä niistä valmistetaan pillereitä, jotka pakataan pieniin purkkeihin. Sitten ne tuodaan Suomeen ja myydään luotaistuotekaupoissa (!!) ja apteekeissa kalliilla hinnalla ihmisille, jotka ovat mainoksista lukeneet mustikoiden olevan hyväksi silmille ja näkökyvylle. Niinhän ne ovatkin, mutta mieluummin syön mustikat sellaisenaan. Uskon myös siihen, että ruuassa on hyvä olla myös metsän antimia, ei vain pellossa kasvanutta.

Intohimoisen marjastukseni juuret ovat lapsuudessa. Pellon reunalta kerättiin mansikoita heinänkorteen, metsissä juostessa noukittiin mustikoita suuhun, iltaisin haettiin marjamaitoon vadelmia, syksyisin lähdettiin isolla porukalla puolukkaan. Useimmiten marjoja löytyi lähitienoolta, mutta mustikka- ja puolukkareissuja tehtiin myös kauemmas. Vieraassa metsässä yritin pitää näköetäisyyden aikuisiin. Aina se ei onnistunut, ja siinä minä äkkiä seisoin keskellä metsää tajuamatta yhtään, mihin päin pitäisi lähteä. Ketään ei näkynyt, mitään ei kuulunut. Siihen aikaan opetettiin, että metsässä piti olla hiljaa. Hätätilanteessa oli kuitenkin lupa huhuilla. Huhuu! Huhuu! Huhuu! Lopulta kuului vastaus, ja aikuiset löytyivät. En vieläkään halua metsässä elämöidä ja meluta. Luotan siihen, että karhu kuulee risujen rasahtelut jalkojeni alla ja väistää. Eräänä lapsuuteni kesänä meidät kutsuttiin mustikkaan tuttavan mökille. Olimme tietysti ensin sitä mieltä, ettemme me nyt toisten pihoilta mene keräämään, mutta kun pääsimme perille, kutsun syy selvisi. Mökkiä ympäröivä harva mäntymetsä oli niin täynnä suuria mustikoita, ettei mökin pariskunta olisi koskaan niitä kaikkia kerännyt. Emäntä keräsi itsekin meidän kanssamme, mutta kun hän sai astiansa täyteen, hän kumosi marjat minun sankooni. Olin kiitollinen avusta, sillä aikuisten vauhtiin en vielä silloin päässyt. Marjastuksen jälkeen isäntäväki tarjosi kahvit mökissä, päivä oli täydellinen.

Olipa sitä liikkeellä marjatuksen tai metsätöiden takia tai ihan muuten vain, metsässä mieli lepää ja sieltä palaa aina hyväntuulisena. Tutkimusten mukaan metsässä kuljeskelu aktivoi aivoja tehokkaammin kuin shakin peluu. Shakkia pelatessa tarvitaan loogista ajattelua, mutta metsässä aivot toimivat kokonaisvaltaisemmin. Marjastajalla kaikki aistit ovat yhtä aikaa käytössä. Hän katselee ja kuuntelee, haistaa ja maistaa, tuntee auringonlämmön ihollaan ja osaa ylittää ojan niin, ettei sangosta yksikään mustikka putoa. Kuudes aistikaan ei ole pahitteeksi; sen avulla löytyy aina uusia marjamaita.

2 kommenttia:

rniemi kirjoitti...

Kiitos marjastuspostauksesta. Metsässä kun kulkee, minun ainakin täytyy asetaa säädöt ensin kohdalleen, musikkasilmä, vadelmasilmä sienisilmä ovat kaikki niin erilaisia. Ja se kuudes ja kaikkien tärkein - aavistava silmä.
Eli onko se marjastamien kuitenkaan niin kokonaisvaltaista ? Ne hetket kun kulkee ja on vain metsässä ovat aika kokonaisvalaisia, mutta marjastaessa rajautuu...

Marita kirjoitti...

Hyvä huomio. Kokonaisvaltaisuus liittyy mielestäni siihen, että metsässä ei pärjää, jos näkee vain mustikoita. Pitää tietää, mihin astuu, tajuta sijaintinsa, havainta mättääseen asettunut kyy ajoissa... Aika paljon tiedostamonta valppaana oloa.

Metsissä on marjoja 100 kg jokaista suomalaista kohti. Olen ajatellut kerätä oman osuuteni sieltä pois.