Kahvitauko hyvässä seurassa

Leikkasin aamupäivän joulukuusia, kunnes vesisade yltyi niin, että minun oli palattava sisälle, ja johan se kahvihammastakin kolotti. Riisuin märät vaatteet, etsin kuivaa ylle ja laitoin kahvin tippumaan. Olin vähällä avata radion, mutta suunnistinkin levyhyllylle ja otin ensimmäisen käteen sattuneen levyn klassisen musiikin puolelta. Sieltä ei voi tehdä huonoja valintoja, koska olen itse sen puolen levyt hankkinut. Laitoin levyn soimaan. 

Marraskuussa 1972 Georg Ots piti Moskovassa konsertin, jota minä voin nyt omassa kodissani tavallisena arkipäivänä kuunnella. Elämä on ihmeellistä ja ihanaa.

LÄHDE!

Käsikirjoittamani Lähde sai ensi-iltansa noin vuosi sitten täällä Leivonmäelle, ja seuraavaksi Lähde pulpahtaa Espoossa. Lähteen käsikirjoitus on kuin kasa legopalikoita, joista jokainen esittävä ryhmä voi koota haluamansa kokonaisuuden. En siis voi etukäteen tietää tarkalleen, mitä tuleman pitää, joten kyllä on minunkin lähdettävä Lähdettä katsomaan.

Muistoksi ensi-illasta jäi käsiohjelma ja kiitollinen mieli.

Lisäys 3.4. Eilen olin ensi-illassa, ja täytyy myöntää, että kyllä se oli taas niitä elämän huippuhetkiä, kun sain nähdä oman käsikirjoitukseni päätyneen hyviin käsiin. Ohjaus, näyttelijäntyö, musiikki, valot, lavastus - kaikki niin kohdallaan! Kiitokseni  myös tätä kautta Espoon opistoteatterin upealle porukalle! 










Tässä vielä esittävän teatterin ilmoitustekstiä: 

Espoon Opistoteatteri esittää: LÄHDE! 
Komedia nykyajasta

Käsikirjoitus: Marita Kärkkäinen
Sovitus ja ohjaus: Heikki Häkkä

Rooleissa: Markku Pulkkinen, Satu Prittinen, Kristiina Kulhelm, Marika Warsell, Jenni Tarpila, Tuomo Nurkkala, Eija Harju, Susanna Lamminaho

ESITYKSET Karatalossa (Kotkatie 4, Espoo)
- LA 2.4.2016 klo 17
- SU 3.4.2016 klo 17
- LA 9.4.2016 klo 17

Esityksen kesto noin 1h 50min, sisältää väliajan.

LIPUT 10e / 8e
Käteismaksu

Lisätiedot ja ennakkolippuvaraukset: opistoteatteri@gmail.com

Jos yhteiskunta ahdistaa - LÄHDE!

Onko pakko kirjoittaa?

Kun syksyllä urakoin tilausnäytelmien parissa, koin hyvin paljon kirjoittamisen ja luovuuden iloa, mutta samaan aikaan olin tiukan aikataulun takia melkoisen paineen alla. Lupasin tuolloin itselleni, että keväällä ei sitten tarvitse kirjoittaa riviäkään uutta näytelmää, vaan voin tehdä muuta  mukavaa. Ja sen lupauksen olen pitänyt, joten kirjoitusvälineiden sijasta olen viime aikoina käyttänyt työkaluina lähinnä sukkapuikkoja, sahaa, vasaraa, ruuvinväännintä, höylää, maalipensseliä jne. Minulle ei ole mikään ongelma pitää kirjoittamisesta taukoa, sillä enhän minä missään vaiheessa ole sitä päätoimisesti tehnyt. En myöskään koe, että kirjoittamisvireen tai -taidon ylläpitämiseksi minun pitäisi joka päivä kirjoittaa jotain. (No, tätä blogia voisin tietty päivittää hiukan useammin, ennen kuin viimeinenkin lukija kyllästyy ja kaikkoaa.)

Välillä kävelyllä tai kesken askareiden mielessä häivähtää  jokin ajatus, jonka panen merkille mutta jota en ala sen kummemmin pohtia. Jos se on uuden näytelmäidean elinvoimainen siemen, se alkaa itää, vaikka itse keskityn nikkaroimaan hyllyä ja kutomaan sukkaa.

Runoistanne kiittäen

Muuan nuori mies luki meillä Herman Hessen Arosutta, jonka hän oli ostanut divarista. Kun ihailin ja selailin kaunista kirjaa, sen sisältä paljastui kiinnostava yllätys. Kirjan on joskus omistanut Helvi Juvonen. Se, että kyseessä on nimenomaan runoilija Helvi Juvonen, paljastuu alempaa:

Runoistanne kiittäen
          lämpimät terveiset


Allekirjoittajia on kaksi. Oletan, että toinen heistä on Eeva-Liisa Manner, koska hän on suomentanut kyseisen teoksen, mutta kuka on tuo toinen?

Kotikuusi

”Kun Suomi itsenäistyi 1917, kylvettiin Itsenäisyyden kuusi. Se istutettiin Kaivopuistoon Helsinkiin vuonna 1931. Kun Suomi täytti 50 vuotta, istutettiin maassamme yli 30 000 Itsenäisyyden kuusen siemenistä kasvatettua jälkeläistä, Kotikuusta. SOK myi kymmeniätuhansia kuusentaimia laattoineen itsenäisyyden kunniaksi, ja jotkut osuuskaupat lahjoittivat näitä kuusia oman alueensa kouluille. Kuusentaimen viereen laitetussa kuparilaatassa oli teksti: Kotikuusi istutettu vuonna 1967, jolloin Suomi oli ollut 50 vuotta itsenäisenä valtakuntana.”(Kotikuusi)

Myös lapsuuskotini pihaan Kotikuusi istutettiin ja kuparilaatta asetettiin. Tuskin istuttamiseen mitään sen kummempaan juhlallisuutta liittyi, koska minulla ei ole siitä minkäänlaisia mielikuvia. Todennäköisesti isä on ottanut lapion, valinnut kuuselle sopivan paikan ja hoitanut homman. Kuparilaatan tekstiä kyllä useinkin pikkutyttönä luin. Nyt tuntuu oudolta ajatella, että jatkosodan päättymisestä oli tuolloin vasta reilut parikymmentä vuotta. Lapsen mielessä sota oli aina ollut jossain tosi kaukana menneisyydessä, puhuttakaan Suomen itsenäistymisestä, josta oli jo hirmuiset 50 vuotta. Kuparilaatta kuusen viereltä sai lähtöpassit sinä kesänä, kun laatan terävä reuna viilsi pihalla juosseen pikkuveljeni sääreen niin syvän haavan, että lääkärireissu siitä tuli.

Nykyisessä kodissani on täälläkin Kotikuusi kuusi, mutta ei kuparilaattaa. Kuusi oli vuosien mittaan jäänyt varjoon, kun lähellä olevat vaahterat ja tuomi olivat kasvaneet korkeutta ja leveyttä. Viime kesänä kaadoimme lahoja lehtipuita, jolloin kuusi paljastui. Näky oli niin surkea, että harkitsin tosissani kuusenkin kaatamista. Mutta kun siinä muutamana kesäiltana ja -yönäkin katselin rujoa puuta tummuvaa taivasta vasten, minä siihen jotenkin tykästyin. Väliäkö sillä, että oksat on harvoja ja latvoja on kaksi, se kelpaa juuri sellaisena kuin se on.

On se kuusi, usko pois!

Lisäys 2.2. Kuvassa oleva, nykyisen kotinii kuusi on kaiketi 50-vuotiaan Suomen kunniaksi istutettu, mutta se ei ole Kotikuusi lainkaan! Luultavasti silloinen isäntä oli nuukana miehenä ajatellut, että mitä noita kuusentaimia ostamaan, kun niitä oli omastakin takaa.

Onko pakko istua?

Pistäydyin eräässä pankissa hoitamassa pari asiaa. Ensimmäinen niistä hoitui kassalla. Oletin, että niin hoituu toinenkin, mutta siihen tarvittava paperi olikin toisen toimihenkilön hallussa. Minua pyydettiin istumaan ja odottamaan hetkeksi, kunnes tuo toinen henkilö pyytäisi minut huoneeseensa. Pitkä rivi tuoleja odotti tyhjinä, mutta en käynyt istumaan, vaan aloin tutkia pankin jouluista ikkunasomistusta. Kun olin aikani sitä ihaillut, kuljeskelin hiljaa pankkisalissa, jossa oli vain yksi työntekijä, muita asiakkaitakaan ei minun lisäksi sillä hetkellä ollut. Äkkiä se odottamani virkailija tuli hiukan hätääntyneen oloisena ja pyysi minua istumaan ja odottamaan vielä viitisen minuuttia, kunnes hän ehtisi minua palvelemaan. Sanoin, että minulla ei ole mitään kiirettä, joten odotan kyllä. Edelleen hiukan hätääntyneen oloisena hän viittasi tuoleihin päin ja kehotti istumaan. Koska minulla ei ollut aikomustakaan istua, sanoin, että minulla on kyllä aikaa odottaa, mutta seison mieluummin. Hän lähti ja minä aloin tutkia mielenkiintoista julistetta, jossa oli kuvia pankin historiasta. Sen jälkeen aloin tarkastella myynnissä olevan talon esitettä. En siksi, että olisin taloa ostamassa, mutta onhan se mukavaa tutkia pohjapiirroksia ja miettiä, millaista sellaisessa talossa olisi asua. Kovin pitkään en nyt ehtinyt esitettä katsella, kun virkailija pyysi minut huoneeseensa.

Hän oli oikein mukava ja ystävällinen ja pahoitteli, että joutuu esittämään alkuun muutamia kysymyksiä, koska asioin tuossa pankissa ensimmäistä kertaa. Asia, jota varten olin pankkiin tullut, hoitui henkilöllisyyden tarkistamisen ja kysymysten jälkeen nopeasti, ja lopuksi sain vielä pullakahvilipukkeen paikalliseen kahvilaan. Kun poistuttiin huoneesta, virkailija lähti ottamaan valokopiokuvaa ajokortistani ja pyysi minua odottamaan sen aikaan. ”Mutta ei ole pakko istua”, hän naurahti. Juteltiin tovi siitä, miten usein olisi mahdollista vaihtaa istuminen liikkumiseen. Heillä oli pankissakin muutettu systeemejä niin, että ne pakottivat työntekijät lähtemään välillä työtuoleistaan liikkeelle. 

Jälkeenpäin olen ajatellut, että virkailija tulkitsi kävelyni niin, että en malta odottaa, vaan olen jo etsimässä hänen huonettaan ja ryntäämässä sisään. Itse kyllä olin hyvin rauhallinen ja levollinen, mutta ehkä istuminen liitetään odottamiseen niin vahvasti, että seisova ja/ liikkuva ihminen vaikuttaa rauhattomalta ja levottomalta. Jos terveyskeskuksessa joku vastaanotolle pääsyä odottava seisoo tai kävelee, tulee helposti mieleen, että hän ei kivuiltaan pysty istumaan. Itse voisin kyllä käyttää odotusajat slaavikyykyssä, jonka olen omaksunut ja jolla olen selkäni suoristanut ja lonkkani korjannut, mutta julkisilla paikoilla slaavikyykky herättäisi tarpeetonta huomiota.

Jos minä suunnittelisin terveyskeskuksen, ihmiset odottaisivat vastaanotolle pääsyä käyskennellen puutarhan tapaisessa tilassa, jossa olisi paljon kasveja, akvaario ja solisevaa vettä ja jossa vanhojen aikakauslehtien sijaan tarjolla olisi silmäniloa ja kukkien tuoksua. Istuimia oli tietysti niille, joiden on pakko istua, mutta muutoin ihmiset voisivat kuluttaa aikaansa liikkuen ja ruusuja nuuhkien. Ehkäpä lääkäri voisi ottaa potilaan vastaan samantapaisessa tilassa, jolloin hän samalla voisi tarkkailla esimerkiksi tämän liikkumista.

Vanhoja tai heikkokuntoisia varten saisi kaikkialla olla penkkejä ja muita istuimia enemmänkin. Moni lähtisi varmasti helpommin liikkeelle, jos tietäisi, että aina pääsee lepäämään, jos väsymys iskee. Sen sijaan terveet ja hyväkuntoiset uskokoot, että ei ole pakko istua.

Kirjoittajan syksy

Olen koko syksyn kirjoittanut, kirjoittanut, kirjoittanut. Tällä viikolla lähetin tekstit tilaajille ja totuttelen elämään, johon mahtuu muutakin kuin juonenkäänteiden miettimistä. Kaksi näytelmätekstiä, kaksi erilaista prosessia, joista kirjoitan myöhemmin tarkemmin. Sen voin jo nyt todeta, että minulla taitaa olla rautaisempi itsekuri ja keskittymiskyky kuin olisin itsekään uskonut! Ja mikä parasta, kirjoittaminen oli monista vaikeuksista huolimatta nautinnollista ja iloa tuottavaa.

Kirjoittamisesta siirryn nyt seuraavaan hommaan eli joulukuusikauppaan. Toinen tukkuasiakkaamme kävi jo omat kuusensa kaatamassa, itse aloitamme perinteisesti itsenäisyyspäivänä. Meillä on tänä vuonna vain yksi oma myyntipaikka, Muuramessa Ritun Puutarhalla, joten myyntikauteen valmistautuminen tuntuu helpolta verrattuna aiempiin vuosiin, jolloin meillä oli pahimmillaan  parhaimmillaan neljä myyntipaikkaa. On tässä silti edelleen monta muistettavaa asiaa lehti-ilmoittelusta pakettiauton vuokraamiseen jo ennen kuin päästään varsinaiseen asiaan eli kuusten kaatamiseen, pakkaamiseen, kuskaamiseen ja myyntiin. 

Kaikkien kuusikauppiaiden puolesta toivon valkoista joulua!