keskiviikko 26. elokuuta 2009

Leikkiä metsän kanssa

Elokuun 17. päivänä keräsin mustikoita illalla puolikymmeneen. Sitten oli pakko lopettaa, koska mustikat lakkasivat näkymästä. Nyt reilua viikkoa myöhemmin keräysaikaa ei olisi enää niinkään pitkään; syksy tekee tuloaan, pimeys saapuu ilta illalta aikaisemmin. Luulee ehkä, että kukaan ei huomaa, kun vaivihkaa päivää lyhentää. Olo on hiukan haikea. Kesästä on vaikea luopua. Syksy vielä menettelee, mutta talveen tottuminen kestää aina maaliskuulle saakka.

Vaikka pakastin on täynnä mustikkaa ja vadelmaa ja kellarissa on riittävästi hilloja ja mehuja, kuljen vielä pitkään metsissä, muka muuten vain, mutta aina on sanko tai sienikori mukana siltä varalta, että oikein hyvä mustikka- tai kantarellipaikka sattuu kohdalle. Kantarellit löytyvät vuosi vuodelta aina samoilta paikoilta niin täsmällisesti, että voisin piirtää kartan ja merkitä sienet puolen metrin tarkkuudella. Mustikoiden kanssa on hiukan toisin. Kun marjat kypsyvät ja on aika lähteä niitä etsimään, suuntaan tietysti niille tutuille paikoille, joista olen ennenkin kerännyt. Joillakin alueilla marjoja on vuodesta toiseen, joku metsälämpäre tarjoaa niitä yhtenä vuotena runsaaasti, seuraavana ei juuri lainkaan, ja aina löytyy uusia paikkoja. Useimmiten uudet paikat löytyvät sattumalta; oikaisen uutta reittiä, valitsen oudon polun tai keksin tarkistaa, mitä männikön takaa löytyy. Tänä kesänä tuntui kuin metsä olisi haastanut minut leikkiin. Kun eräänä iltana keräsin vanhasta paikasta, sanko täyttyi harmillisen hitaasti. Olin jo kääntymässä pois, kun metsä kuiskutteli, että älä luovuta, tiedät hyvin, että marjoja on paljon, mutta enpäs sano, missä tällä kertaa. Otin haasteen vastaan, vaihdoin suuntaa ja päädyin paikkaan, jossa mättäät olivat sinisenään mustikoista.

Mustikka haluaa tulla poimituksi, ja metsä leikkii kanssani, ja kun lähden sieltä täysien marjasankojen kanssa, se kiittää seurasta ja toivoo, että tapaisimme taas seuraavana kesänä.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tässä olet ihmisenä olemisen siedettävimmän keveyden ytimessä!

Marita kirjoitti...

Voi, olipa mukavasti sanottu.