lauantai 3. tammikuuta 2009

Hirven kuolema

Viime Pyhäinpäivänä lähdin iltapäiväkävelylle siinä toivossa, että metsästäjät olisivat jo lopettaneet hirvijahtinsa siltä päivältä. Olin kävellyt puolisen kilometriä ja todennut, ettei tiellä ollut miehiä passissa. Jatkoin kulkuani ja ajankulukseni mietin harhalaukauksien mahdollisuutta. Siis jos joku nyt ampuisi ja luoti osuisi kiveen ja kimpoaisi….
Ja samassa kuului hirvikiväärin laukaus!
Pysähdyin.
Metsä ryski hirven jalkojen alla.
Kuului toinen laukaus.
Metsä ryski vielä hetken, sitten tuli hiljaisuus. Hirvi oli kohdannut loppunsa vajaan sadan metrin päässä minusta. Jatkoin matkaani mutta kilometrin päästä käännyin takaisin ja menin onnittelemaan hirven ampunutta miestä ja katsomaan, kun metsästäjät suolestivat saaliin.
Hirvi makasi selällään, jalat levällään. Sen vatsa aukaistiin, rintakehä sahattiin halki, sisäelimet otettiin talteen, suolet viskattiin kanervikkoon. Hirvi oli todella iso, sarvipääuros, ja sen sisällä oli paljon verta, joka velloi kuin vesi lasten ammeessa. Pää näytti suhteettoman suurelta, jalat oli luotu juoksemaan pitkin metsiä. En haistanut mitään muuta kuin syysraikkaan mäntykankaan tuoksut. Vasta kun sivelin hirven karkeaa turkkia, saatoin nuuhkaista sormiini tarttuneen ulon.
Yritin ottaa kännykkäkameralla kuvia, mutta hämärä oli tullut äkkiä eikä kuvissa näkynyt mitään. Miehet ähisivät. Juteltiin niitä näitä. Minulle tilanne oli uusi, he olivat sen kokeneet moneen kertaan, mutta innostus kuului heidän äänestään.
Katselin hirveä eri puolilta tuntematta surua sen kohtalosta. Se oli saanut elää hirven elämän. Syntynyt metsässä, aikanaan erkaantunut emostaan, etsinyt ravintoa ja suojaa, säikkynyt vieraita ääniä, löytänyt parittelukumppanin, paennut metsästäjiä mutta lopulta saavuttanut matkansa pään minun marjamaillani.
Miehet olivat itse tehneet sinisistä, halkaistuista muovitynnyreistä pulkan, johon ruho sidottiin. Matkaa tiellä odottavaan auton peräkärryyn ei ollut pitkä ja pulkka kulki kevyen näköisesti, mutta miesten oli kuitenkin välillä pysähdyttävä vetämään henkeä. Minä kannoin yhden metsästäjän reppua ja tunsin olevani tarpeellinen.

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

kuollut hirvi - paras hirvi

Tänä talvena tuo hirvi ei syö kymmeniä männyntaimia, taittele useita koivunvesoja jotka vaivalla ja rahalla on istutettu "suomi elää metsästä", hengessä ja uskosssa.Eikä juokse maantielle ja vammauta minua tai jotakin autolla liikkuvaa kanssaihmistä.
Että kiitos vaan metsästäjille. Pitäkää ruuti jatkossakin kuivana!

Anonyymi kirjoitti...

Hirvi ei synny tullakseen ammutuksi, ei juokse tielle vammauttaakseen ihmisiä kolarissa eikä syö vaivalla ja rahalla istutettuja taimia.
Hirvi ei syö minua enkä minä sitä. Istuttamiani taimia se saa nälkäänsä syödä, minä istutan uuden ja olen onnellinen.

Marita Kärkkäinen kirjoitti...

Kuljen erityisesti marja-aikaan paljon metsissä ja siellä monta kertaa huomannut, miten me hirvien kanssa kuljemme samoja reittejä. Tunnen jopa jonkinlaista yhteenkuuluvuutta, kun ojaa ylittäessäni huomaan, että myös hirvet ovat kulkeneet siitä. Harvemmin me toisiamme kohtaamme, silloin tällöin kuitenkin ja aina se herättää minussa ihailun sekaista kunnoitusta. Kyllä me sinne kaikki mahdumme. Ymmärrän, että hirvikantaa on säännösteltävä, mutta ei hirveä sukupuuttoon saa tappaa.

Siitä olen varma, että hirven elämä on joka tapauksessa parempi kuin parteen sidotun lehmän tai häkkiin teltetyn kanan.

Anonyymi kirjoitti...

Onpas taas upeaa tekstiä. Veit minutkin mukanasi metsään. Olen ihan mykistynyt.

Marita Kärkkäinen kirjoitti...

Kiitos. Minä aika usein mykistyn metsässä.