Kiitos

Aikoinaan perustin tämän blogin pelkästä kirjoittamisen ilosta, mutta vuosien mittaan on ollut aina vain vaikeampaa perustella itselleni, miksi tänne kirjoitan. Kirjoittamistahtikin on käynyt niin hitaaksi, että kai siinä lukijatkin turhautuvat, kun uusia tekstejä ei ilmesty. Lopetan siis tämän blogin ja esitän lämpimät kiitokset kaikille lukijoilleni.

Ruusu jokaiselle lukijalle.

Tapahtui jo 1955?

Tyttö meni kauppaan ostamaan kangasta. Myyjä esitteli erilaisia vaihtoehtoja, joista tyttö valitsi sinikuvioisen. Sillä aikaa kun myyjä mittasi pakasta oikean määrän, tyttö otti älypuhelimellaan kankaasta kuvan ja jakoi sen somessa.

Ajatuksia nimistä

Hesarissa oli juttu kolmesta ihmisestä, jotka olivat kukin omista syistään päätyneet vaihtamaan etunimensä. Itselleni nimenvaihdos on aika vieras ajatus, sillä olen aina kokenut olevani Marita riippumatta siitä, pidänkö nimestäni vai en. (Joskus en pidä, mutta useimmiten se on ihan ok.) Jonkinlaista nimiongelmaa olen kokenut sen takia, että Marita vakiintui kutsumanimekseni jo lapsena, vaikka virallisesti se on vasta toinen nimeni. En tiedä, miksi lyhyempi, ensimmäinen nimi jäi pois käytöstä. Nykyään se pompsahtaa esiin lähinnä virallisissa yhteyksissä, esimerkiksi verotiedoissa, terveysasemalla ja sairaalassa. Pitkään koin sen häiritsevänä, sillä olin jotenkin oppinut sitä häpeämään; eiväthän edes vanhempani olleet halunneet sillä minua kutsua, ja kouluaikana vain ystävän mummolla oli sama nimi. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut tuntea, että sehän on ihan hyvä nimi. En silti aio ruveta sitä käyttämään, paitsi ehkä sitten, kun julkaisen jotain salanimellä...

        Nykyään minulla ei ole lempinimiä. Takanapäin käytettävistä haukkumanimistä en tiedä, mutta tuskin niitä näin mukavalla ihmisellä on:) Äiti käytti joskus Mari-nimeä, mutta useammin olin perheen kesken Maeta. Mikä ihana savolainen nimi! ”Maeta, onko sulla paeta?” minulta leikkisästi kyseltiin.

          Kun vuonna 1984 menin naimisiin, oli vaihtoehtoina ottaa miehen sukunimi tai kaksoisnimi. Valitsin kaksoisnimen, mutta käytin sitä vain virallisissa yhteyksissä. Kun uusi sukunimilaki 1986 vihdoin salli oman nimen käyttämisen, vaihdoin takaisin omaan sukunimeen. Aika usein sitä joutui joillekin tahoille perustelemaan, vaikka eihän minun olisi tarvinnut selittää yhtään mitään. Jälkeenpäin voi vain ihmetellä, että Suomessa kesti noinkin pitkään, ennen kuin oman nimen säilyttäminen tuli mahdolliseksi.

       Nimi on ihmiselle niin tärkeä, että sitä voi käyttää jopa vallankäytön välineenä tai statuserojen osoittamiseen. Muistan opiskeluajoilta seminaari-istunnot, jotka kestivät syksystä kevääseen, ja joka ikinen kerta jouduin kertomaan nimeni professorille, joka ei suostunut sitä ”muistamaan”, vaikka muiden opiskelijoiden nimet hän oppi heti kättelyssä eli huonosta nimimuistista ei ollut kyse. Minulle ei koskaan selvinnyt eikä edes kiinnosta tietää, mistä sitten kiikasti, mutta olen itse yrittänyt suhtautua omiin opiskelijoihini ja muihinkin ihmisiin hiukan arvostavammin.

       Nimen tärkeys tulee ilmi myös silloin, kun nimi on väärin. Maritasta tulee helposti Maritta ja joskus jopa Marjatta. Kun ystävä vuodesta toiseen kirjoittaa nimeni väärin, mietin, mitä hän sillä yrittää viestittää. Olen hänelle joskus asiasta huomauttanut, mutta taas oli joulukortissa väärä nimi.  Kirjain sinne tai tänne, mitä väliä sillä on, voisi syystäkin kysyä, mutta kun kyse on nimestä, sillä todella on väliä, ainakin minulle.

          Myös nimettömyys voi herättää ristiriitaisia tunteita. Viime syksynä osallistuin runokurssille, joka kokoontui muistaakseni viisi kertaa ja päättyi runomatineaan. Siellä me kurssilaiset ja ohjaaja luimme kurssin aikana syntyneitä runojamme paikalliselle yleisölle. Ilta oli oikein mukava ja tunnelmallinen, ja heti seuraavana päivänä kerroin siitä yksityiskohtaisesti ystävälleni, joka ei kiinnostuksestaan huolimatta ollut päässyt paikalle. Kun hän kysyi, miten meidät esiteltiin, tajusin, mikä minua oli illassa jäänyt hiukan vaivaamaan: meitä runoilijoita ei esitelty mitenkään. 

 En ollut mukana runokurssin ensimmäisessä kokoontumisessa, missä tästä nimettömyydestä oli ilmeisesti sovittu, mutta olisinko siellä uskaltanut asettua poikkiteloin ja sanoa, että kyllä minä ainakin haluan, että meidät esitellään? Olisiko se ollut pelkästään omahyväistä? Selitin ystävälleni, että meitä ei esitelty ilmeisesti siksi, että pienellä paikkakunnalla kaikki joka tapauksessa tuntevat toisensa. Sehän ei pitänyt paikkansa, sillä minultakin tultiin jälkeenpäin kyselemään, että kuka mahtoi olla se ja se runoilija. Itse asiassa kaikki kuuntelijat eivät edes tienneet, että esitimme omia runojamme, joten monet hengentuotteemme taisivat mennä Eino Leinon ja kumppaneiden piikkiin:) 

Ystäväni ei niellyt selitystä, joten kysyin asiaa suoraan ohjaajalta. Hänen mukaansa nimettömyys on käytäntö näissä matineoissa, ja mehän olemme ennen kaikkea ryhmä. Okei, minä sanoin mutta jäin miettimään, miksi en ollut kurssin aikana kokenut olevani minkään ryhmän jäsen. Ja varsinkaan en koe, että runomme olisivat olleet mitään ryhmätyön tuloksia. Itse arvostan sitä, että esimerkiksi esiintyvän musiikkiryhmän jäsenet jossain vaiheessa esitellään, vaikka kaikki heidät tuntisivat ja vaikka he ovat ryhmä monin verroin vahvemmin kuin meidän väliaikainen runoporukkamme.

         Runokurssin teemat liittyivät nähdyksi tulemiseen, joten siinä mielessä matinean nimettömyys oli itselleni vahva ja tärkeä kokemus: tältä siis tuntuu, kun en tule nähdyksi omana itsenäni vaan vain nimettömän ryhmän nimettömänä muka-jäsenenä. Ihan varmasti ryhmässä oli toisenlaisiakin kokemuksia, ja monille nimettömyys saattoi olla jopa huojentavaa, mikä kertoo vain siitä, miten eri tavalla me suhtaudumme nimiin. 

        

Luulin, että ikkunallani oli pelargonia, mutta se olikin pelargoni. 

        

        

          

        

                     

Jaettu sato, paras sato

Alkukesästä ihailin puutarhamme perukoilla pieniä kirsikkapuita, joissa oli harvinaisen paljon kukkia. Kirsikat ovat jotain ikivanhaa lajiketta, peräisin erään vanhan talon puutarhasta, missä ne kasvavat korkeina puina ja tuottavat runsaasti satoa. Meillä kirsikka ei alkuun viihtynyt kovin hyvin, vaan ränsistyi nopeasti ja tuotti vain vähän satoa, mutta uusia taimia on syntynyt kuitenkin sen verran, että olen saanut kasvatettua niistä muutamia pikkupuita. Vähäinen sato on mennyt suoraan linnuille.

Runsas kukinta tuotti runsaasti raakileita. Ensimmäistä kertaa tuli mieleen, että voisin tehdä hilloa omista kirsikoista. Rastaatkaan eivät olleet niistä kiinnostuneita, sillä herukat maistuivat paremmin. Herukoita ja karviaisia meillä on yli oman tarpeen, joten niistä riittää myös linnuille, ketuille ja peuroille. Kesällä näimme myös sen ihmeen, että koppelo tuli puutarhaan marjojen perässä. Eräänä iltana se söi valkoherukoita ja toisena päivänä oli kirsikkapuussa herkuttelemassa. Silloin päätin, että syököön, minä kyllä pärjään ilman kirsikkahilloakin. Mutta eihän raskas lintu voinut hento-oksaista puuta tyhjentää, joten jäi niitä kirsikoita minullekin niin paljon, että pääsin hilloa keittämään, nams!

Koska meillä ei ole kotieläimiä eikä lähellä muuta asutusta, metsän eläimet uskaltautuvat pihapiiriin, ja se on minusta aika hienoa!

sirkkakarikarisirkka

Neiti Sirkka Kari ja herra Kari Sirkka tapasivat, rakastuivat ja päättivät mennä naimisiin. Sirkka Kari oli aina ajatellut ottavansa miehensä sukunimen, jos joskus naimisiin menee, mutta nyt hän ei ollut enää varma. Tämän avioliiton myötä hänestähän tulisi Sirkka Sirkka. Olisiko sittenkin parempi, jos hänen omasta sukunimestään tulisi perheen yhteinen sukunimi? Herra Kari Sirkka oli avoin kaikille vaihtoehdoille, mutta hetken aprikoituaan hän totesi, ettei halua olla Kari Kari. Kaksoisnimiäkin he miettivät, mutta kun Sirkka ei halunnut olla Sirkka Kari-Sirkka eikä Kari halunnut olla Kari Sirkka-Kari, he päättivät pitää kumpikin oman nimensä.

Sirkka Kari ja Kari Sirkka ostivat sievän pikkutalon Koivukadulta. Muuttotohinoiden keskellä he muistivat, että kadunreunassa olevaan postilaatikkoon on laitettava nimet. Koska tilaa oli vain sukunimille, laatikon ohi kulkenut naapuruston väki sai pian huomata, että taloon olivat muuttaneet KARI ja SIRKKA. Miksi ihmeessä pelkät etunimet ovat näkyvissä, ihmiset miettivät. Kukaan ei tohtinut kysyä asiaa uusilta asukkailta, mutta naapuruston kesken pohdinta kävi vilkkaana. Lopulta tultiin siihen tulokseen, että kyse oli jostain tietosuojaan liittyvästä uhasta. Pitäisiköhän muidenkin ottaa se tosissaan?

Seuraavalla viikolla postinjakaja ihmetteli, kun Koivukadun varrella ei asunutkaan enää Virtasia, Jokisia, Lahtisia, Purosia ja Järvisiä, vaan Väinöjä, Sylvejä, Ainoja, Leenoja, Helenoita, Iikkoja, Janeja, Kaarinoita ja Mikkoja. Postinjakaja mietti, pitäisikö hänen jättää kaikille vaatimus palauttaa sukunimet laatikoihin. Hetken mietittyään hän antoi asian olla. Pelkät etunimet laatikoissa kertoivat vain Koivukadun kotoisasta yhteisöllisyydestä, eikä hänellä ollut sydäntä mennä sitä Postin ohjeilla rikkomaan. Tietysti välillä tapahtui sekaannuksia, etenkin tuuraajien jakaessa postia. Väinön kirje meni Leenalle, Kaarina sai Mikon paketin, Jani kävi iltalenkillään viemässä Helenalle tämän saaman kortin. Eivät ihmiset olleet moksiskaan, eikä kukaan tehnyt valituksia postiin. Siinähän sitä oli hyvä tilaisuus jutusteluun, kun toimitettiin postia oikeisiin osoitteisiin. Tarjottiin teetä vaivanpalkaksi, löydettiin yhteisiä harrastuksia, tutustuttiin ja tykästyttiin.

Kun muuttokiireet olivat hellittäneet ja koti oli saatu kuntoon, Sirkka Kari ja Kari Sirkka lähtivät iltakävelyn merkeissä tutustumaan lähistöön. Kaunista ja idyllistä, he totesivat tyytyväisinä. Vain yksi asia kummastutti. Miksi postilaatikoissa oli asukkaiden etunimet? Sen täytyy olla jokin paikallinen vitsi, he ensin arvelivat, mutta halu kuulua joukkoon oli niin vahva, että he päättivät noudattaa tapoja. KARI ja SIRKKA sai lähteä, ja tilalle tuli SIRKKA ja KARI.

Sirkka Kari ja Kari Sirkka olivat aktiivisia ja ahkeria ihmisiä, joiden työt kulkivat kotiin asti. Puhelimet pirisivät ja piipittivät aamusta iltaan. Sirkka Karilla oli tapana vastata työkännykkään Kari ja privaattipuhelimeen Sirkka. Samoin Kari Sirkka vastasi tilanteen mukaan välillä Kari ja välillä Sirkka. Joskus he joutuivat vastaamaan toistensa puheluihin:

         – Kari Sirkan puhelimessa Sirkka Kari.

         – Sirkka Karin puhelimessa Kari Sirkka.

Talossa tiskikonetta asentanut putkimies olikin pian ihan sekaisin. Tuhannet sirkat ja karit ja karisirkat ja sirkkakarit surisivat kuin mehiläiset hänen korvissaan, kun hän urakan päätteeksi syöksyi ulos, kiiruhti autolleen ja ajoi pois. Kun hän myöhemmin yritti kirjoittaa käynnistään laskua, hän sai elämänsä ensimmäisen migreenikohtauksen. Tiskikone hyrrää tasaisesti, mutta Sirkka Kari ja Kari Sirkka eivät vielä tänäkään päivänä ymmärrä, miksi putkimies ei koskaan lähettänyt laskua.  

Sirkka Kari ja Kari Sirkka ovat kieltämättä työkeskeisiä ihmisiä, mutta kyllä he osaavat myös lomailla. Tälläkin viikolla he ovat Madeiran lämmössä ja pitävät visusti puhelimet suljettuina. Eivät he myöskään jaa matkakuviaan ja -kuulumisiaan somessa, vaan ostavat tavallisia postikortteja ja lähettävät niillä terveiset ystävilleen ja läheisilleen. Sirkka Karin sukulaisille terveisiä lähettävät Sirkka ja Kari, ja Kari Sirkan sukulaiset saavat maisemakortin Karilta ja Sirkalta.

Aina silloin tällöin joku huomauttaa hyväntahtoisesti naureskellen heidän nimistään. Itse he eivät näe niissä mitään erityistä, mutta he noudattavatkin vanhan lorun ohjetta: mitä nimestä, olkoon mikä vaan, kunhan aina kullaksi kutsutaan. 

Matkustelua

Onpa taas tullut kierrettyä maailmaa! En erityisemmin suunnitellut matkakohteita, vaan olen vain tarttunut tilaisuuksiin ja antanut sattumankin johdatella. Parin viime kuukauden aikana olen käynyt muun muassa Lähi-idässä, Albaniassa, Norjassa, Yhdysvalloissa, Afrikassa, Saksassa. Australiassa ja Alaskassa, ja kaikkialla olen tavannut tosi mielenkiintoisia ihmisiä. Helppoa elämää en ole juuri nähnyt, ja monen tapaamani ihmisen kohtalo on kyllä ollut kohtuuttoman kova.

Alaskassa oli muuten pirusti lunta, pakkanen tunki seinänrakosista sisään ja sitten ruokakin kävi vähiin. Jos ei sitä isoa hirveä olisi kaadettu eivätkä naapurit tarjonneet apuaan, nälkäkuolema olisi tullut ennen kevättä. Afrikan-matkalla iloani pilasi se, että jouduin kuuntelemaan törkeitä ja ylimielisiä kommentteja paikallisista ihmisistä. Aina silloin yritin keskittyä vain karttaan ja maisemien ihailuun. Reissun kokokohta oli se, kun aivan yllättäen tapasin erään ahvenanmaalaisen  merikapteenin ja hänen rouvansa, jotka olin vuosia sitten tavannut matkallani Englannin kanaalissa, missä tuon kapteenin ohjaama laiva haaksirikkoutui. Kuulin jo silloin, että he muuttaisivat Afrikkaan, ja siellä he totta vieköön olivatkin!

Norjassa tapasin nuoren sijaisopettajan. Olin tavannut hänen aiemmillakin reissuilla ja pitänyt kovasti, mutta nyt hän oli kyllä niin ikävä ihminen, että monta kertaa meinasin häipyä kesken matkan. Kestin kuitenkin loppuun saakka aivan kuin olisin halunnut varmistaa, ettei hän tekisi mitään typerää, mutta eipä minulla ollut keinoja puuttua hänen tekemisiinsä ja käytökseensä. Saattaa tosin olla, että hän huomasi paheksuvat katseeni ja sen takia yritti kovasti selittää tekojensa oikeutusta. Hän oli kyllä poikkeus, sillä yleensä kyllä pidän kohtaamistani ihmisistä. Niin viisaita, rohkeita, voimakkaita! Usein vahvistun itsekin seuratessani, miten monet kulkevat pää pystyssä ja ihmisyyttään kadottamatta koettelemustensa läpi.

Viime aikoina olen matkoillani joutunut sodan melskeisiin muun muassa Lähi-idässä, Albaniassa, Saksassa ja Kosovossa. En minä tieten tahtoen sota-alueille matkusta. Joskus olen jopa torjunut tarjotun matkalipun, jos se olisi vienyt konfliktien keskelle. Aina ei kuitenkaan matkaan lähtiessään tiedä, minne joutuu, ja silloin olisi raukkamaista kääntyä kesken kaiken takaisin, jos muu matkaseurue kulkee kohti maanpäällistä helvettiä. Enhän minä siellä ketään voi auttaa, mutta toki myötätunto kasvaa ja ymmärrys maailmasta ja ihmisestä lisääntyy. Sen verran minulla kuitenkin on itsesuojeluvaistoa, että yritän ihan vain yöunia varjellakseni pysytellä poissa pahimmista paikoista.  

Välillä on muutenkin hyvä ottaa kevyemmin, pysytellä kotimaassa ja rupatella kiinnostavien ihmisten kanssa. Tykkään itse pohdiskella kaikkea mahdollista, joten arvostan keskusteluja, jotka avaavat asioihin uusia näkökulmia. Kaikesta ei aina tarvitse olla samaa mieltä, tärkeämpää on kuunnella toista ja yrittää löytää erottavien tekijöiden sijaan kaikki se, mikä meitä yhdistää. Mutta vaikka olen matkoillani nähnyt yhtä sun toista, en kuitenkaan ole menettänyt uskoani ihmiseen. Päinvastoin! Mitä meillä muka muuta on kuin toisemme?

Seuraavaksi aion tehdä pienen matkan ihan täällä koto-Suomessa. Hyllyssäni on näet matkaliput Pohjanmaalle, selluloosalta lemahtavaan satamakaupunkiin. Olen aika innoissani, sillä Pohjanmaalla on aina ollut tosi kiinnostavaa käydä.

Lisätietoja viime kuukausien matkakohteistani ja -kumppaneistani löytyy täältä: 

Rafael ja Jörn Donner, Ennen kuin olet poissa. Kirjeitä pojalta isälle, isältä pojalle.  

Antti Hurskainen, Välinpitämättömyys.

Liane Moriarty, Hyvä aviomies.

Karl-Ove Knausgård, Poissa päiväjärjestyksestä.

Moshin Hamid, Exit West

Pajtim Statovci, Tiranan sydän.

Irja Sievinen, Kalle, Adolf ja minä. Autolla halki Afrikan.

Alice Munro, Kerjäläistyttö

Hildegard Knef, Lahjahepo.

Kosola, Susinukke, Varisto: tutkielma tyhjyydestä hyllyjen takana

Lars Sund, Kolme sisarta ja yksi kertoja: nelinäytöksinen romaani

Lars Sund, Missä musiikki alkoi

Päivi Alasalmi, Koirapäinen pyöveli

Nir Baram, Hyviä ihmisiä

Ivey, Eowyn, Lumilapsi

Matkalippuja ympäristöystävällisille reissuille.

Kirjoittajan elämää

- Eipä ole sinuakaan näkynyt, tuttava totesi, kun pitkästä aikaa törmäsimme. (Blogini lukijat voisivat sanoa samaa.) Vastaan, että olen silti ollut koko ajan olemassa ja kokenut yhtä sun toista, vaikka en ole asioistani turuilla ja toreilla kertonut. 

- Vieläkö sinä kirjoitat? tuttava kohta jatkoi. 

Jos kirjoittaminen tarkoittaa uuden näytelmätekstin naputtelua, en ole kirjoittanut lähes vuoteen. Jos kirjoittaminen tarkoittaa edes näytelmän määrätietoista suunittelua, en ole tehnyt sitäkään. Viimeisin näytelmäni, Tyranni, valmistui reilu vuosi sitten, ja seuraavaan minulla oli jo idea valmiina. Ehdin kirjoittaa näytelmän alkua useamman kohtauksen verran, kunnes myönsin itselleni, ettei se ollut sitä, mitä tavoittelin. Sitten oltiinkin jo keväässä ja kesässä, ja minulla oli mielenkiintoisempaa tekemistä kuin rakentaa kohtauksia henkilöille, joista en edes pitänyt. Henkilöiden rakastaminen on ehdoton edellytys hyvän tarinan luomiselle, joten oli silkkaa viisautta deletoida käsikirjoitus ja keskittyä puutarhatöihin, ystävien tapaamiseen, metsissä kulkemiseen, kesään! Kun muistelen viime vuotta,  mieleen nouseekin ensimmäisenä huippuhieno kesä, ihanat kohtaamiset ihmisten kanssa, marjametsät ja ne hellepäivät, jotka eivät olleetkaan kauheita, vaikka en ole koskaan kuumasta säästä tykännyt. 

Syksyllä ja loppuvuodesta elämään ilmantui sitten uudet kommervenkit, jotka estivät kirjoittamiseen keskittymisen. En kuitenkaan ole kokenut kirjoittamattomuuden tuskaa tai huonoa omaatuntoa, vaan olen ollut hyvin levollisin mielin. Tämä tauko on ollut tärkeä, ja nyt alan olla valmis kirjoittamaan "oikeasti" enkä vain pyörittelemään ideoita. Niitähän pääni tuottaa enemmän kuin tarvitsen tai ikinä pystyisin näytelmiksi jalostamaan. Itse asiassa ideoita syntyy niin paljon, että suhtaudun niihin turhankin huolettomasti enkä läheskään kaikkia kirjaa muistiin. Muistikirjoihinkin on viime aikoina kertynyt enemmän piirustuksia kuin tekstiä.

Piirroksissa on toistunut sama aihe, jonka syntyä en osaa selittää: paksuihin vaatteisiin kerrospukeutunut nainen. Jos kuvassa on muita ihmisiä, he ovat pienissä porukoissa taustalla. Olen ajatellut, että kuvat kertovat ikuisesta ulkopuolisuuden tunteestani tässä ihmisten maailmassa, mutta siinähän on selvästi näytelmäkirjailija, joka etsii näytelmänsä henkilöitä. Tapahtumapaikkakin tuntuu olevan vielä hakusassa.

Eikö täällä autiomaassa todellakaan ole ketään? kirjailija ihmettelee.

Ei ristinsielua missään.

Tuolla on pari tyyppiä, mutta  niiden jutut ei nyt kiinnosta.

Mutta mitäs tuolla tapahtuu? Ja keitä on nuo kaikki tyypit on? Nyt alkoi kiinnostaa.