tiistai 3. tammikuuta 2017

Kirjoittajan syksy



Viime syksy oli sillä tavalla erilainen, että pitkästä aikaa minulla ei ollut enää opetustehtäviä, sillä luovuin niistä vähistäkin, koska... niin, miksi? Ei ollut järkisyitä, vaan vahva halu keskittyä omaan kirjoittamiseen. Olin jo pari vuotta kokenut, että käytin muiden kirjoittamiseen liikaa sitä aikaa, jonka olisin halunnut käyttää omiin käsikirjoituksiin. Muutaman kirjoittajapiirin vetäminen ei tietenkään tunteina laskettuna ollut mahdottoman suuri juttu, mutta muutoin nuo ryhmät olivat iso osa elämääni. Vielä on liian aikaista sanoa, mitä tästä ratkaisusta seuraa, mutta hetkeäkään en ole katumusta tuntenut. Miinuspuolelle voin kuitenkin laskea sen, että jään ilman niitä keskusteluja, joita ryhmissä käytiin. Olihan ne joskus aika huikeita iltoja, kun opiskelijoiden tekstien pohjalta päädyttiin käsittelemään kaikkea mahdollista ihmiseloon kuuluvaa.

Entä se omaan kirjoittamiseen keskittyminen? Syksyllä viimeistelin yhden näytelmän, joka oli jo kesällä saanut ensi-iltansa mutta johon halusin tehdä vielä joitain pieniä muutoksia. Perfektionismia? Voi sen niinkin sanoa, mutta itselleni on tärkeää kirjoittaa tekstiä niin kauan, että en enää halua muuttaa siitä mitään. En tietenkään kuvittele, että teksti tulisi hiomalla jotenkin täydelliseksi, sellainen olisi mahdotonta. Kirjoitan niin kauan, että käsikirjoitus ikään kuin sulkeutuu minulta ja toivoakseni avautuu niille, jotka alkavat sitä toteuttaa.

Loppusyksystä kirjoitin myös kokonaan uuden näytelmän, jonka ideaa ja juonta olen pyöritellyt mielessäni jo monta vuotta. Intensiivisen kirjoittamisen jälkeen käsikirjoitus saa nyt hautua rauhassa, kunnes olen valmis palaamaan sen pariin ja katsomaan, mitä tulikaan ryöpsäytettyä. Tässä vaiheessa olisi varmaan normaalia hankkia käsikirjoitukselle ulkopuolinen lukija. Kokemus on kuitenkin opettanut, että parempi antaa ajan kulua, kunnes itse olen kässärin suhteen niin ulkopuolinen, että voin sitä kriittisesti tarkastella. Joskus tilanne oli se, että en halunnut antaa keskeneräistä käsikirjoitusta kenenkään luettavaksi. Sitten olisin ollut siihen valmis, mutta ketään ei kiinnostanut lukea saati kommentoida niin nopealla aikataululla kuin mitä kirjoittamisprosessini olisi vaatinut. Jos kirjoittaisin proosaa, lukijoita olisi varmaan helpompi löytää, mutta moni nostaa kädet pystyyn näytelmäkäsikirjoituksen edessä. Nyt olen onneksi löytänyt hyvän, omaan kirjoittamiseeni sopivan tavan saada palautetta. Kirjoitan, kunnes teksti lähes sulkeutuu minulta. Sen jälkeen luemme sen ääneen pienessä ja luotettavassa porukassa, jonka reaktioiden perusteella tiedän, vieläkö on syytä tehdä muutoksia. 

Kirjoittamiseen keskittyminen ei tarkoita, että päivät pitkät istuisin tässä koneen äärellä näytelmiä naputtelemassa. Itse asiassa en edes halua kertoa, miten vähän käytän aikaa sellaiseen. Minun teokseni syntyvät enemmän metsässä kuin kirjoituspöydän ääressä. Uusi vuosikin on alkanut arkisissa puuhissa, varastojen järjestelyssä ja runsaassa lukemisessa, mikä kuitenkin enteilee sitä, että pian on taas kirjoittamisen aika. Iloitsen myös siitä, että Kouvolan dekkaripäivien kirjoituskilpailussa vuonna 2014 palkittu Yksi kana ja kolme ateriaa saa kantaesityksensä Lavialla helmikuussa. (Näytelmä pääsee myös toisella näyttämölle keväällä, mutta siitä toivottavasti myöhemmin lisää.)



 
Näiden  ruusujen myötä toivotan lukijoilleni hyvää uutta vuotta 2017!