perjantai 26. helmikuuta 2010

Katiska kiertoon


Joitakin vuosia sitten katselin riippakoivun oksia, jotka näyttivät keinuvalta mieheltä. Ajattelin, että olisipa hauskaa, jos koivussa tosiaan joku keinuisi. Tuumasta toimeen, minä päätin, aloin etsiä materiaalia ja löysin ruostuneen katiskan ja lasipallon. Ja niistä se syntyi: Valopää. Kaikki muu on katiskasta peräisin, pään sisuksena on sininen lasipallo. Talveksi olen siirtänyt ukon koivusta kuistinräystääseen kiinni, ja siinä se keinuttelee, odottelee kevättä ja leppeitä tuulia. Kunhan opiskelukiireet hellittävät, aion tehdä sille kavereita.

keskiviikko 24. helmikuuta 2010

Lunta


Joka vuosi ensilumen aikaan useimmat iloitsevat, kun maailma muuttuu valkoiseksi, mutta minä puin nyrkkiä taivasta kohden: En ole tilannut, en tarvitse, viekää pois!

Mutta eihän se lumi vastaväitteistäni välitä vaan sitä tulee, tulee ja tulee, tänä talvena erityisen paljon. Vähitellen alan siihen tottua, ja siinä vaiheessa, kun muut ovat jo kyllästyneet talveen, lumeen ja pakkaseen, minä olen aivan haltioissani ja huudan kohti taivasta: Lisää, lisää, vieläkään ei ole tarpeeksi!

Kuvan vanha omenapuu ei varmaan ole yhtä innoissaan talvesta kuin minä, koska on joutunut taakan alla taipumaan maata kohden.

lauantai 20. helmikuuta 2010

Lahja miehelle, joka ei tarvitse uutta seinäkelloa

Veli täytti vuosia. En halunnut lahjoa häntä seinäkellolla, kukkamaljakolla tai solmiolla, vaan päätin antaa jotain tosi tarpeellista ja sellaista, joka ei jää nurkkiin kuljeksimaan - kaksi mottia kuivia klapeja! Sellaista lahjaa on kuitenkin lievästi sanottuna hankala viedä juhlataloon, joten vein malliksi klapeja paperikassissa. Sen kylkeen olin liimannut kuvan klapimoteista, jotka täällä meillä odottavat, että syntymäpäiväsankari tulee niitä noutamaan. Olen aina sanonut, että hyvät lahjat ovat sellaisia, joista pääsee syömällä tai juomalla eroon. Nyt listaa voi jatkaa, että ainakin pakkaskelillä omakotiasujan paras lahja on sellainen, jonka voi heittää suoraan uuniin.

maanantai 8. helmikuuta 2010

Helmikuussa helistää

En ole jäätynyt enkä hukkunut hankeen, vaikka blogin päivitys on ollut luvattoman harvaa. Lähinnä olen ollut kiinni opiskelutehtävissäni ja lukuisissa muissa riennoissa. Suoritan parhaillaan sekä aikuiskasvatustieteen perusopintoja Jyväskylän avoimessa yliopistossa että aikuiskouluttajan pedagogisia opintoja (APO) Jyväskylän yliopistossa. Ensin mainitut opinnot suoritan kokonaan itsenäisesti eli luen kirjoja ja teen oppimistehtäviä. APO:ssa on kerran kuussa kolmen päivän tiivis, antoisa lähijakso Jyväskylässä, muutoin nekin opinnot hoituvat kotoa käsin ja työssä oppien.

Olen aina haaveillut kokopäiväisestä kirjoittamisesta, mutta tänä talvena olen sekä opiskelujen että opetustöiden aikana huomannut, että tykkäään tosi paljon myös opetushommista. Varmaan minulle on vain hyväksi lähteä mukavasta työhuoneestani välillä ihmisten ilmoille, etten vallan erakoituisi, minulla kun on siihen aika selvää taipumusta. Toisaalta yksinolo olisi välttämätöntä kirjoittamiselle, ja olen tehnyt elämässäni valintoja, joiden pitäisi taata kirjoittamisrauha. Koska tänä talvena ei keskeytymätöntä kirjoittamisrupeamaa juurikaan ole ollut, mieleeni on noussut ajatus: täytän kalenteria joko paetakseni kirjoittamista tai kerätäkseni siihen ajatuksia ja voimia.

Otsikko ei viittaa muuhun kuin vanhaan sanontaan, joka tarkoittaa, että helmikuussa on ne kovimmat pakkaset. Niitä odotellessa...