keskiviikko 31. joulukuuta 2008

Yöt päivien välissä

Ihmettelen ja ihailen yötä. Valo vaihtuu pimeydeksi, liike levoksi, tietoisuus uneksi. Joka ilta nautin siitä väsymyksestä, joka viettelee kohti unta. Jos en saa unta, käytän hyväkseni mahdollisuuden haahuilla unen ja valveen rajamailla, kuvitella, suunnitella, ajatella tai olla ajattelematta ja ottaa vastaan ideoita, jotka valvetilassa eivät olisi päässeet esiin.

Ja kun aamulla herään syvästä unesta, tunnen käyneeni kaukana, itsessäni asti.

sunnuntai 28. joulukuuta 2008

Arkistojen aarteita

"Useissa perheissä on piano, vaikkei sitä kukaan soittaisikaan. Onpahan vain siinä eräänlaisena todisteena perheen musikaalisuudesta. Tosin joskus voi sattua niin, että perheenisä istahtaa pallille, ravistelee vähän sormiaan, rykäisee ja paiskaa kouransa koskettimille. Kuuluu hirveä rymähdys ja "suuret sävelet" kimpoavat seinän taakse. Juuri sinne, missä naapurin vuorotyössä käyvä isäntä on päiväunilla. Hän herää, kissa herää, alakerran äkäinen akka herää ja yläkerrasta kuuluu hirveä parkuminen. Onneksi oma perhe oli poissa."

Katkelma on 17-vuotiaana kirjoittamastani aineesta, jonka aiheena oli Musisoiva naapuri - viihdyttäjä vai kiduttaja? Tekstiä on kolme käsin kirjoitettua sivua, ja opettaja onkin kommentoinut: "Vähän lyhyt. Joko tiiviyttä tai pituutta lisää."

Kun vuosikymmenten jälkeen sain käsiini pari vanhaa ainettani - kiitos pikkuveljeni ja kälyni - kuvittelin löytäväni ennusmerkkejä tulevasta kirjallisesta urastani, mutta kummastakin olen saanut arvosanaksi vain 8-. Huumoriahan minä olen selvästi haeskellut, mutta se ei koskaan tehnyt vaikutusta opettajaan, jolla oli vain yksi hymy - sarkastinen. Muistan hyvin, miten hän palautti aineemme: joskus ohimennessään heitti ne luokan lattialle, mistä me sitten niitä noukimme. Nykyään tuollainen opettajan käytös herättäisi varmasti pahennusta, mutta siihen aikaan me oppilaat suvaitsimme opettajien oudompiakin tapoja ja ominaisuuksia.

Lukion viimeisellä luokalla kävi sitten sellainen onni, että tuo opettaja jäi jollekin vapaalle ja saimme sijaiseksi nuoren Katja Lahden, joka kannusti ja rohkaisi minua kirjoittamisessa niin paljon, että voin vilpittömästi sanoa, että hän ohjasi minut sinne, minne olin pikkutytöstä asti halunnut mutta jonne en uskonut koskaan pääseväni - kirjailijan tielle.

lauantai 27. joulukuuta 2008

Huolenpitoa

Kävin tänään kirpparilla etsimässä elokuvia. Löytyi yksi: Murhan mysteeri. Koska hintaa oli vain 1,4o e, otin videon ja kiikutin sen kassalle. Ehdin jo luulla, että videossa oli jokin vika, sillä kassarouva tuijotti sitä pitkään sanomatta mitään.
- Onkohan tämä liian jännittävä? hän lopulta totesi.
- Lupaan, etten katso sitä yksin, minä sanoin.
- Siinä tapauksessa minä voin sen sinulle myydä.

perjantai 26. joulukuuta 2008

Rallista vielä

Kirjoittelin jokunen aika sitten rallista aika kielteiseen sävyyn. En ota sanojani takaisin, mutta rehellisyyden nimissä minun on pakko tunnustaa, että ynseät ajatukseni perustuvat pelkkään järkeilyyn. Tunnetasolla ihailen ja kunnioitan ihmisiä, jotka intohimoisesti keskittyvät johonkin asiaan. Onko sillä loppujen lopuksi eroa, hullaantuuko ihminen kirjoittamisesta vai autolla ajamisesta? Kummassakin tapauksessa tarvitaan lahjakkuutta, mielettömästi työtä ja ennen kaikkea päämäääriä, joita kohtia pyrkiä. Millään kriteerillä en voi sanoa, että näytelmiä kirjoittamalla kuluttaisin aikaani paremmin kuin ralliautoilija. Vai voinko?

Täällä taas

Toista viikkoa kestänyt vaitioloni tällä kanavalla johtui joulukuusikiireistä.

Olen saanut kyselyitä siitä, miten tätä blogia voi kommentoida. Tässä ohjeet:
1) Klikkaa kirjoituksen alla olevaa kohtaa "kommentit", jolloin sekä näet muut kommentit että pääset kirjoittamaan omasi.

2) Kirjoita kommentti.

3) Tee sanavahvistus

4) Valitse henkilöllisyys, anonyymi kelpaa oikein hyvin. (Halutessasi voit kirjoittaa nimesi tai nimimerkkisi kommenttikenttään.)

5) Julkaise kommentti.

Siinä se pitäisi olla. Jos näidenkään vaiheiden jälkeen et saa kommenttiasi julki, kyseessä on ongelma, jonka ratkaisemiseen minun tietotaitoni ei valitettavasti riitä.

tiistai 16. joulukuuta 2008

Ralliuutisia

Subaru ja Suzuki ovat jättämässä MM-rallin. Onko kyseessä talouskriisin aiheuttama väliaikainen vetäytyminen vai selkeä viesti siitä, että autotehtaat alkavat ajatella ympäristöä? No eivät tietenkään ajattele muuta kuin mahdollisimman suuria voittoja, mutta jos ihmiset, autojen ostajat, alkavat kyseenalaistaa rallit, ei firmojen kannata olla mukana ryvettämässä mainettaan. Joka tapauksessa toivon, että rallit vähitellen kuihtuvat ja tulevat sukupolvet saavat kauhistella, että sellaistakin on ollut.

maanantai 15. joulukuuta 2008

Metsän keskellä

Meiltä on tunnin ajomatka lähimpään kaupunkiin, Jyväskylään. Jos lähden kävellen liikkeelle, pääsen tunnissa lähimpään naapuriin. Jyväskylässä käyn keskimäräin pari kertaa kuukaudessa, naapurissa olen käynyt kerran, ja siitäkin on jo parikymmentä vuotta aikaa.

lauantai 13. joulukuuta 2008

Lauantain toivotut

Ylen ykkösen ohjelmistoon kuuluu edelleen Lauantain toivotut -konsertti. Sen formaattia eivät vuosikymmet ole horjuttaneet. Aluksi klassista musiikkia, loppua kohden keveämpää, ja kuuluttaja kertoo kappaleiden nimet, säveltäjät, esittäjä ja muut tiedot vasta kunkin musiikkikappaleen jälkeen. Minulle Lauantain toivotut on olennainen osa lauantaiehtoota, mutta minä olenkin fossiili.

torstai 11. joulukuuta 2008

Puhukaa rohkeasti, kyllä minä kuuntelen

Käväisin viime tiistaina Kangasniemeltä käsin Jyväskylässä. Paluumatkalla bussissa edessäni istuva nainen puhui pariin otteeseen kännykkään, mutta hän oli minun etupuolellani, joten en kuullut kaikkea. Sen ymmärsin, että hän antoi ohjeita henkilölle, joka poikkeuksellisesti huolehti kotona ruuanlaitosta. Nainen oli hyvin yksityiskohtainen ja tarkka kertoessaan, mitä jääkaapista löytyisi, missä kaapissa on oikea kattila, miten paljon vettä ja voita siihen on sulatettava.

Kuvittelin keittiön ja sinne miehen, joka tavallisesti kävi siellä vain syömässä naisen laittaman aterian. Ehkä mies osasi keittää kahvia ja tehdä itse voileivän, jos nainen oli käynyt kaupassa ja ostanut leipää, voita, kalkkunaleikettä, kurkkua, paprikaa. Nyt nainen oli joutunut parin päivän työmatkalle niin yllättäen, ettei ollut ehtinyt kirjoittaa ruuanlaittoa koskevia ohjeita miehelle. Lapset odottivat nälkäisinä, mies yritti näyttää hallitsevansa tilanteen mutta mielessään kiroili. Vai oliko mies hiukan innoissaan? Nainen oli aina hallinnut keittiötä, ollut niin osaava ja ylivoimainen, että mies oli jäänyt ulkopuolella. Nyt mies oli saanut tilaisuutensa, aukoi kaappeja ja näki, mitä ne oikeasti kätkivät sisälleen. Käsittämätön määrä erilaisia pusseja, purnukoita, pakkauksia. Miehen oli vaikea hahmottaa, mitä kaikkea siellä oli ja mitä niillä voisi tehdä. Nainen istui bussissa kymmenien kilometrien päässä mutta silläkin hetkellä näki keittiön selkeämmin kuin ruokakaapin edessä seisova mies.

Äkkiä nainen vaihtoi aihetta ja kertoi, miten mukavaa on puhua välillä kulttuurista ja kaikesta sellaisesta. Jostain syystä nainen puhui nyt hiljempaa kuin keittiöohjeita antaessaan, ja koko asia jäi minulle harmillisen epäselväksi. Oliko nainen jo puhunut jonkun kanssa kulttuurista ja kaikesta sellaisesta? Kenen kanssa, missä yhteydessä? Vai oliko hän vasta menossa jonnekin puhumaan? Kenties hän oli vihjannut, mistä toivoi kotonakin puhuttavan!

Kallistuin hiukan etunojaan ja yritin saada selvää, mistä oli kyse, mutta nainen palasi ruoka-ohjeisiin. Miksi ne olivat niin tärkeitä? Oliko hän niin hallitseva, että halusi matkoillaankin päättää, mitä perheessä syötäisiin? Ei, vaan hänellä oli huono omatunto, minä päättelin. Hän oli lähtenyt reissuun, vaikka se aiheutti perheelle hankaluuksia, ja ruokaohjeilla hän yritti hyvittää tekemäänsä vääryyttä.

Nainen lopetti puhelun ja laittoi kännykän laukkuun. Bussi huristeli sohjoisella tiellä. Kuvittelin, että mies seisoo kauha kädessä ja tutkii seinäkalenteria. Noin monta päivää, ennen kuin nainen palaa.

tiistai 9. joulukuuta 2008

Leikkiä odotellessa

JASU: Äiti, musta tuntuu että joulu on leikkiä.

TUIJA: Niinkö? Aikoja sitten eräs mies, Johan Huizinga, totesi, että "Leikki on vapaaehtoista toimintaa tai askarointia, joka suoritetaan määrätyissä ajan ja paikan rajoissa vapaaehtoisesti hyväksyttyjen mutta ehdottomasti sitovien sääntöjen mukaan; se on oma tarkoitusperänsä, ja sitä seuraa jännityksen ja ilon tunne sekä tietoisuus jostakin, mikä on 'toista' kuin 'tavallinen elämä'".

JASU: Mitä se herra Huitshikka tarkoitti?

TUIJA: Hän tarkoitti, että joulu on leikkiä.

JASU: Mä tiesin!

maanantai 8. joulukuuta 2008

Poliisi bussipysäkillä

On hienoa huomata, miten ihmiset kykenevät käyttämään keskinäiseen viestintään sitäkin tekniikkaa, joka on tarkoitettu aivan muuhun. Jostain kumman syystä minulla on ollut vaikeuksia ymmärtää joitakin viestejä, ja ainakin tarvitsen paljon kertausta, että opin.

Viitisen vuotta sitten ajelimme mieheni kanssa kauniina kesäpäivänä Kangasniemen ja Joutsan välisellä maantiellä. Liikennettä oli kohtalaisesti, matka sujui rauhallisesti, kunnes joku vastaantulija vilautti pitkiä valoja. Ihmettelin moista, jolloin mieheni selitti, että meidän auton toinen ajovalo lienee rikki. Viitsivätkö ihmiset moisesta asiasta varoittaa, minä mietin. Sen jälkeen toinenkin autoilija vilautti valojaan. Ja kohta kolmas. Ehkäpä meidän molemmat valot on rikki! Vaadin miestäni pysäyttämään, jotta voimme tarkistaa tilanteen. Meidän oli määrä palata kotiin vasta pimeän tullen, enkä halunnut ottaa sitä riskiä, että joutuisimme rikkinäisten valojen takia muuttamaan suunnitelmia.

Mieheni totteli kiltisti ja seuraavan bussipysäkin nähdessään laittoi vilkun oikealle. Samassa huomasin, että bussipysäkillä seisoi ihminen. Vilkaisin taaksemme. Bussia vielä näkynyt, joten uskaltaisimme pikaisesti piipahtaa pysäkillä. Olimme jo hyvin lähellä, kun tunnistin pysäkillä seisovan miehen poliisiksi. Mieheni olisi varmasti jatkanut matkaa, sillä eihän bussipysäkki ole henkilöautoja varten, mutta minä vaadin pysäyttämään; luotin siihen, ettei poliisi toru saatikka sakota, kun kerron syyn pysähdykseen.

Nousin autosta, tervehdin poliisia ja katsoin ajovaloja. Ne olivat kunnossa. Kumpikin. Selitin, että tarkistin valot, koska vastaantulijat vilauttelevat pitkiä valoja. Poliisi katsoi minua niin kuin mies, joka on juuri tavannut oikean blondin. Sitten hän näytti kädessään olevaa tutkaa ja lausahti rauhallisesti, että ehkä ne vastaantulijat olivat varoittaneet siitä.

Toissa kesänä olin liikenteessä samalla tiellä, nyt yksin. Ja se taas se tapahtui! Vastaantulijat vilauttivat pitkiä valoja. Uskokaa tai älkää, mutta minä todellakin oletin sen tarkoittavan, että minun ajovaloissani on jotain vikaa. Päätin tarkistaa ne vasta perillä, koska enhän minä itse niille kuitenkaan mitään mahtaisi. Mutta asiahan ei ollutkaan niin yksinkertainen, sillä seuraavan mutkan jälkeen huomasin edessäpäin ratsian. Tyydyin kohtalooni, laitoin vilkun päälle ja aloin jarrutella ottaakseni vastaan sakot ajovaloitta ajamisesta.

Ihmeellistä muuten, miten paljon sitä ehtii ajatella muutamassa sekunnissa. Äkkiä nimittäin tajusin, että poliisi ei ollut antanut minulle pysäyttämismerkkiä. Voinko siis jatkaa matkaa? Eikö se tee poliisia epäluuloiseksi? Ehkä hän ei antanut pysäyttämismerkkiä, koska huomasi minun joka tapauksessa aikovan pysähtyä?

Pysähdyin ja jäin odottamaan. Mitään ei tapahtunut. Poliisi seisoi jossain takanani eikä ottanut askeltakaan minua kohti. Voin siis jatkaa matkaa? Vai voinko? Eikö se ole pako rikospaikalta? Lähtevätkö poliisit perään? Ja miksi se poliisi vain seisoo jossain takanani eikä tee mitään?

Avasin auton ikkunan. Se sai poliisiin liikettä. Hän tuli luokseni, tervehdimme toisiamme ja minä kysyi, pitikö pysähtyä. ”Ei, ei ollut syytä pysähtyä, ellei sinulla ole jotain tunnustettavaa”, poliisi sanoi ystävällisesti. Tunnustettavaa? Herranjumala, minä parkaisin mielessäni ja ajattelin kaikkia syntejäni. Nytkö ne on kerrottava? Onneksi tajusin, että mies ei ollut pappi vaan poliisi, joten minun oli helppo hymyillä ja sanoa, ettei mitään tunnustettavaa ollut. Poliisi toivotti minulle aurinkoista kesäpäivää, ja kyllähän se päivä paistoikin.

En ehkä vielä ymmärrä kaikkea, mitä ihmiset autoillaan minulle viestivät, mutta yhden asian olen oppinut. Jos bussipysäkillä seisoo poliisi, hän ei odota bussia – eikä minua.

sunnuntai 7. joulukuuta 2008

Olen usein ihmetellyt

Sehän kävi helposti! Blogin luominen nimittäin. En voi kuin ihmetellä. Ihmettelen monia muitakin asioita, isoja ja pieniä, ja aion niistä täällä blogissani kertoa.

Näin itsenäisyyspäivän jälkeen ihmettelen sitä, että lehtitietojen mukaan Linnan juhlien vieraista monet, erityisesti miehet, arvostavat sitä, että siellä Linnan saleissa tapaa sellaisia tuttuja, tuttavia ja ties mitä henkilöitä, joiden kanssa on hyödyllistä keskustella työasioista ja joihin luoda kontakteja. Ihmettelen suuresti, mitä he tekevät työajallaan, jos eivät silloin pidä yhteyksiä työasoiden kannalta tärkeisiin ihmisiin. Ja erityisesti ihmettelen, onko mahdollista sellaisessa juhlahumussa ja todennäköisesti vielä alkoholin vaikutuksen alaisena syventyä työ- ja liikeasioihin.

Ihmetyksestä hämmennykseen siirryin, kun kuulin radiosta kirjailijaparin haastattelun. Mies vastasi kysymyksiin omaan, asialliseen tapaansa, mutta nainen alkoi kikatellen kertoa, että heillä mies vastaa. Nainen sai puhekykynsä takaisin, kun siirryttiin keskustelemaan hänen juhlapuvustaan. Kyllä, kalenteri näyttää vuotta 2008, mutta eihän se varmaan pidä paikkaansa.