maanantai 8. toukokuuta 2017

Dramaturgi



Elettiin 90-luvun alkupuolta. Olin jo kirjoittanut ensimmäiset näytelmäni paikallisille teatteriryhmille ja innostunut siitä niin, että aloin etsiä lisäoppia. Sanomalehti-ilmoituksesta huomasin, että Mikkelissä olisi Nuoriso-opistossa tarjolla käsikirjoittamisen opetusta viikonloppukursseilla. Vuoden mittaisissa opinnoissa oli mahdollista suorittaa samalla kirjoittamisen perusopinnot, jos osallistuisi käsikirjoittamisjaksojen lisäksi proosajaksoihin ja suorittaisi joitakin etätehtäviä. Miksipä ei, minä ajattelin, tein vaaditut hakutehtävät ja pääsin mukaan koulutukseen.

Proosajaksojen opettajana oli kirjailija Sirkka Laine. Hän oli kokenut kirjoittamisen opettaja, tarjosi paljon tietoa ja viritteli hyviä keskusteluja. Minulle oli tärkeää myös tutustua muihin kirjoittajiin, sillä jokainen kaipaa seuraa, jossa voi puhua itselleen tärkeästä asiasta tuntematta itseään omituiseksi.

Heti ensimmäisellä käsikirjoitusjaksolla tajusin, ettei siellä käsiteltäisi näytelmien kirjoittamista, vaan elokuva- ja televisiokirjoittamista. Ei oppi ojaan kaada, ajattelin. Opettajaksi meille oli ilmoitettu dramaturgi Outi Nyytäjä. Hän ei jostain syystä päässytkään aina paikalle, mutta sijaisena toiminut dramaturgi Leena Kemppi oli onneksi hänkin hyvin innostava ja asiantunteva ope. Hän ei istuutunut massiivisen opettajanpöydän takana jakamassa meille tietoa, vaan liikuskeli rennosti opetustilassa.

Ja sitten oli niitä jaksoja, jolloin Outi Nyytäjä oli paikalla! Silloin Leenakin pysytteli opettajanpöydän takana Outin vierellä ja jotenkin kutistui, sillä niin karismaattinen ja hallitseva Outi oli – kiinnostava yhdistelmä lempeyttä ja ankaruutta. Outin lempeys kohdistui ainakin muihin ihmisiin. Miten lämpimästi ja kiinnostuneesti hän suhtautuikaan meihin opiskelijoihin, miten kauniisti katsoi, miten ystävällisesti puhutteli.

Huonoon kirjoittamiseen Outi sen sijaan suhtautui ankarasti. Muistan, miten meidän oli pitänyt lähettää etukäteen jokin ennakkotehtävä hänelle luettavaksi. Kurssilla hän ei ottanut niitä puheeksi, ennen kuin joku opiskelijoista uskalsi kysyä niistä. – Heittäkää ne roskiin! Outi tuhahti.

Käsikirjoitusjaksoilla opiskelijoita saattoi olla jopa enemmän kuin proosajaksoilla. Outi ei yrittänytkään antaa henkilökohtaista palautetta jokaisesta tekemästämme harjoitustehtävästä, vaan valitsi muutamia tekstejä, joita käsiteltiin sitäkin tarkemmin. Olinkin alkuun hiukan kauhuissani, kun oma tekstini joutui Outin ruodittavaksi. Ajattelin, että olenpa kirjoittanut huonosti, kun niin paljon löytyy vikoja ja virheitä, korjattavaa ja muokattavaa. Sittemmin Outi kertoi valinneensa käsittelyyn ne tekstit, joissa oli mahdollisuuksia.

Kyllä Outi ja Leena jokaisen opiskelijan teksteihin kuitenkin perehtyivät, vaikka niitä kaikkia ei lähijaksoilla ehdittykään käsitellä. Viimeisen kurssijakson päätteeksi he antoivat jokaiselle opiskelijalle henkilökohtaista palautetta. Muistan, miten me opiskelijat istuimme suuressa luokassa, juttelimme, joimme kahvia ja odotimme omaa vuoroamme mennä toiseen huoneeseen palautetta saamaan. Samalla katsoimme jokaisen palaajan ilmettä. Toiset hymyilivät, toiset olivat vähän vakavampia, joku yritti kätkeä kyyneleensä. Sitten tuli minun vuoroni. Muistan palautteen lähes sanatarkasti, mutta en aio sitä kertoa; se on aarre, voimalause, jonka kantaa niiden hankalien hetkien yli, joita kirjoittamisessa väistämättä joskus tulee.

Olin joku aika sitten laittamassa kasvihuonetta kuntoon. Vanhasta matkaradiosta kuului uutiset, joissa kerrottiin Outi Nyytäjän kuolemasta. Laskin työkalut käsistäni, istuuduin ja muistelin kiitollisuudella suurta dramaturgia.