sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Soita minulle, Helena!

Anonyymi epäili, ettei minulla ole hyllyssäni Aino Räsäsen romaania Soita minulle, Helena! Onpas, ja peräti kahtena kappaleena! Toisen vein syksyllä teatterimme kirpputorille, mutta ei sitä sieltä kukaan ostanut ja niin se palasi takaisin hyllyyni.


Kuvassa takana on kovakantinen, seitsemäs painos vuodelta 1964. (Ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1945.) Päällimmäisenä oleva pehmeäkantinen versio on vuodelta 1959. Olen ostanut itsekin nämä kirjat kirppareilta, päällimmäisen tietysti tuon ihanan kansikuvan takia. Kirjassa on lisääkin kuvia vuonna 1948 ilmestyneestä elokuvasta, jossa Helena Kara oli pääosassa. Ja tietysti yhdessä kuvassa suudellaan intohimoisesti heinäkasassa:) Olin itse nähnyt elokuvan lapsena mutta unohtanut sen niin, että luulin pitkään  soittamisen tarkoittavan puhelimella soittamista.

Räsäsen Helena-sarjaan kuuluvat myös teokset Ja Helena soittaa, Näkemiin Helena, Pää pystyyn Helena sekä Päivi, Helenan tytär. Niitä en ole lukenut, mutta kyllä Helena-sarja on varmasti suomalaisen viihdekirjallisuuden klassikko.  Ja väittävät, että Soita minulle, Helena! on aikoinaan ollut syynä Jari-nimen suosioon.

"Helena sulki kädellään Jarin suun.
- Älä jatka. En pelkää mitään. Sinun ja lapsen tähden kestän mitä vain!
- Olet oikea nainen. Minä tahtoisin sinut käsin kantaa kaiken vaikean yli.
- Olen vain löytänyt itseni. Rakkaus on sen tehnyt.
    He istuivat äänettöminä hetken, kuunnellen yön ääniä. Jossakin äänähti uninen lintu, jossakin lahden rannalla vedettiin venettä telakkapuille, sitten oli taas hiljaista.
- Soita minulle, Helena!"
(Lainaus: Aino Räsänen, Soita minulle, Helena!)

lauantai 23. lokakuuta 2010

Paljastuksia

Sain Helenalta haasteen vastata lukemieni tai omistamieni kirjojen nimillä muutamiin kysymyksiin. Lempiväriä lukuun ottamatta vastaukset löytyivät omista kirjahyllyistäni. Moneen kysymykseen olisi kelvannut useampikin vastaus, mutta päädyin merkitsemään vain yhden. Edes pyydettäessä en selitä vastauksiani:)

Oletko mies vai nainen?
Kaistapäinen kansimatkustaja (Lea Koch-Auvo)

Kuvaile itseäsi.
Haaveilija  (Knut Hamsun)

Kuinka voit?
Kuin kekäle kädessä (Eeva Joenpelto)

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
Suuri pieni maa (Antti Tuuri)

Minne haluaisit matkustaa?
Seitsemän retkeä itään (G. J. Ramstedt)

Kuvaile parasta ystävääsi.
Helmi (John Steinbeck)

Millainen sää nyt on?
Pohjoinen puhuu (Hannu Raittila)

Mikä on paras vuorokaudenaika?
Houkutusten aamu (Jörn Donner)

Lempivärisi?
Yö on oranssi häkki. (Riitta Jalonen)

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Kanssavaeltajia ja ohikulkijoita (Aino Kallas)

Päivän mietelause
Saat sen mistä luovut (Tommy Hellsten)

Millainen on parisuhteesi?
Saari (Raija Siekkinen)

Mitä elämä sinulle merkitsee?
Totuus, arvo ja ihminen (Sven Krohn)

Minkä neuvon tahtoisit antaa?
Soita minulle, Helena (Aino Räsänen)

Miten tahtoisit kuolla?
Kun vielä muistan (Andre Brink)

Mottosi?
Ei auta sanoi nauta. (Johanna Jokipaltio, toim.)

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Mitään sanottavaa?

Blogin pitämisen todellisuutta on, että välillä ei ole mitään blogin arvoista mielessä tai sitten ei ole aikaa kirjoittaa. Olen kuitenkin halunnut pitää tämän blogin elossa, mistä kiitos kuuluu kommentoijille sekä kaikille heille, jotka eri yhteyksissä ovat kertoneet tätä lukevansa. Jos haluaisin kirjoittaa vain itselleni, kätkisin ajatukseni mustakantiseen vihkoon, jota säilyttäisin työpöydän alimman laatikon perillä lukollisessa lippaassa.

Vaikeampaa tuntuu blogin pitäminen olevan meidän kunnassa. Muistan hyvin, miten joku vuosi sitten kunnanjohtaja alkoi julkaista kunnan kotisivuilla blogia, jonka piti olla uusi tiedotusväline kuntalaisiin päin. Asiaa hehkutettiin oikein julkisesti. Päätösten taustoittaminen, meneillään olevat hankkeet, kunnan kuulumiset, kyllähän aiheita varmasti olisi ollut, mutta kirjoituksia oli alun alkaenkin harvakseltaan, pikkuhiljaa tahti vielä hiljeni ja lopulta blogi käytännössä vaikeni. Sittemmin se elvytettiin eloon useamman kirjoittajan voimin. Kunnanjohtajan lisäksi mukaan tuli luottamushenkilöitä ja virkamiehiä, ja luvassa oli uusi kirjoitus kerran viikossa. Ei sitä kauan kestänyt; julkaisutahti venyi pian viikosta kahteen, kolmeen, sitten kuukaudesta kahteen, kolmeen... Juuri kun luulin, että kunnan blogi on jo kuollut ja kuopattu, lokakuun 5. päivä ilmestyi vihdoin uusi kirjoitus. Siinä luki: "". Siis vain lainausmerkit eikä mitään niiden välissä. Voisiko siitä päätellä jotain?

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Tunkeilija

Syyskuussa sain käteeni kirjan, jonka valmistumista olin odottanut kuusi vuotta.

Syksyllä 2004 aloitin opiskelut Jyväskylän yliopistossa kirjoittamisen maisteriohjelmassa. Opintoihin kuului muun muassa kirjoittamisen työpaja, jossa me uudet opiskelijat vanhemman opiskelijan johdolla luimme toistemme työn alla olevia tekstejä ja keskustelimme niistä. Minulle keskeneräisten tekstien näyttäminen vieraille on aina ollut vaikeaa, mutta opintojen yhteydessä siihenkin oli taivuttava. Ja hyvä niin. Vaikka omista teksteistäni ei sittemmin mitään valmista tullutkaan, pidän hyvin arvokkaina niitä ajatuksia, näkemyksiä ja arvioita, joita opiskelukavereiltani sain ja jotka antoivat minulle uutta ajateltavaa. Tällaisessa tekstityöpajassa ja kaikenlaisessa kirjoittamisen opissa on mielestäni tärkeintä se, että kirjoittaja joutuu pohtimaan omaa kirjoittamistaan ja tuotoksiaan mutta myös itseään. Sanallistamaan ja tekemään näkyväksi sen, mikä muutoin epämääräisenä pyörisi mielessä. Freireläisen pedagogiikan mukaan kukaan ei voi opettaa toista eikä kukaan opi yksin, mutta kun ihmiset yhdessä pohdiskelevat jotain asiaa, he kaikki oppivat.

Työpajalaisten teksteistä minuun teki suurimman vaikutuksen Teron Hannulan pienoisromaanikäsikirjoitus, Tunkeilija, josta saimme useitakin lukuja luettavaksemme. Tästä tulee vielä jonain päivänä oikea kirja, minä ajattelin, sillä Teron teksti tuntui niin valmiilta, tarina kiinnostavalta ja koko romaanin maailma kiehtovalta. Eihän se tietenkään valmis ollut, sillä tarvittiin vielä paljon kirjoittamista, ennen kuin pienoisromaani julkaistiin.

Minä yleensä unohdan lukemani kirjat ja näkemäni elokuvat nopeasti, mutta kun vuosien jälkeen pääsin valmista Tunkeilijaa lukemaan, tunnistin tarinan, henkilöt ja koko maailman siksi samaksi josta olin aiemmin lukenut. Jopa monet yksityiskohdat ja kokonaiset lauseet olivat tuttuja. Tietysti muutoksiakin oli paljon, ja tarinan loppu oli minulle kokonaan uutta, koska sitä en ollut aiemmin lukenut. Minulla oli ollut suuret odotukset Tunkeilijan suhteen. Kun olin lukenut kirjan ja laskenut sen kädestäni, saatoin vain todeta, että odotukseni palkittiin. Kirjan luettuani olen aika paljon miettinyt, mitä ovat oman elämäni tunkeilijat, miten niiden kanssa olisi parasta toimia ja onko niillä sittenkin merkitys, jota en vain tajua.

Tero on kirjoittajafoorumi Rihmaston kirjailijavieraana.
http://rihmasto.net/esseet/tero_hannula.htm

perjantai 8. lokakuuta 2010

Missä ideat asustavat?

Näytelmäkirjailijana joudun silloin tällöin kertomaan, mistä saan ideat näytelmiini. Olen aina kiemurrellut tuon kysymyksen edessä. Vastaus on ollut niin itsestäänselvä, että se on tuntunut liian helpolta ollakseen totta: kaikki syntyy mielikuvituksessani. Viime aikoina olen kuitenkin systemaattisemmin tutkiskellut tätä asiaa ja tullut siihen tulokseen, että ideat eivät sittenkään asustele pääni sisällä, vaan tulevat sinne muualta. Mistä muka?

Monistakin paikoista. Aika moni idea majailee puussa ja hyppää sieltä mieleeni. Melko varma paikka on siis metsä. Aina kun menen sinne, jokin idea ponkaisee esiin heti, kun olen päässyt pihasta tai tieltä metsän siimekseen. Jos metsässä liikkumiseen liittyy marjastusta, sienestystä tai vaikkapa tuohien keräämistä, ideoiden esiintulo voi olla hyvinkin runsasta. Sen sijaan on turha mennä metsään ideoita saalistamaan; eivät ne odottamalla tule vaan ovat vekkuleita ja päättävät itse, milloin iskevät.

Monet ideat asuvat maan sisällä. Niiden esiin saamiseksi paras työväline on tavallinen lapio. Sen kun isken multaan, kovin suurta kuoppaa en ehdi kaivaa, kun jo idea ponkaisee näkyviin, karistelee mullat harteiltaan ja asettuu mieleeni. Näin ruska-aikaan olen huomannut ideoiden viihtyvän puista pudonneissa lehdissä, joten haravoimalla saan aineksia sekä kompostoriin että kirjoittamiseen.

Monet ideat tulevat esille, kun ajan autoa tai matkustan bussissa tai junassa. En ole ihan varma, missä vaiheessa ne tulevat kyytiin vai ovatko ne koko ajan mukana. Ehkä ne ovat ideoiden aatelia; elävät siinä tilassa, jossa ei olla enää siellä, mistä lähdettiin, ei vielä siellä, minne ollaan menossa, ja kaikki on mahdollista. Matkan jälkeen onkin aina kiire kirjoittamaan, sillä vaikka ideoita siis on joka paikassa yllin kyllin, niiden hengissä pitäminen vaatii vaivannäköä. Moni kuihtuu olemattomiin hyvin nopeasti, jos ei saa huomiota, toiset katoavat ensin mutta pomppaavat myöhemmin hiukan muuttuneina esiin. Erityisen riemullista on saada idea, jonka elinvoimaisuuden tunnistaa heti. Sellainen ei suostu kuihtumaan eikä katoamaan, vaan se tekee mieleeni pienen pesän ja alkaa siellä kasvaa.