torstai 14. helmikuuta 2013

Päin pelkoja!




Nuohooja oli tulossa. Nostin kattilat puuhellan reunalta ja otin esiin ison nipun sanomalehtiä. Luulin valmistelujen olevan siinä, kunnes äkkiä muistin, että katolla oli paksulti lunta. Koska olin yksin kotona, eikä peruutus tullut enää kysymykseen, oli vain yksi vaihtoehto: minun olisi kiivettävä katolle. Korkeanpaikankammoni ei ole hirveän paha, mutta kyllä esimerkiksi näkötornit, tikkaat ja kerrostalojen parvekkeet ovat aika pelottavia. 

Nyt oli kuitenkin toimittava, joten laitoin napakat kengät jalkaan ja hyvin pitävät hanskat käsiin ja aloin kavuta. Alku sujui hyvin. Minä vain kiipesin ja keskityin asettamaan jalkani ja käteni niin huolellisesti, etten mitenkään voisi pudota. Tuollaisessa tilanteessa minua auttaa, kun ajattelen, että eivät muutkaan ihmiset yhtenään tikkailta putoa, jos vain toimivat oikein. Ja ei aikaakaan, kun olin jo räystään kohdalla ja oli alettava poistaa lunta. Työkaluna oli varreton rautahara! Homma oli vaikeampaa kuin olin luullut, sillä lumi oli kovaksi pakkautunutta. Puhdistin kattoa yhdellä kädellä, sillä toisella kädellä oli pidettävä tukevasti kiinni kattotikkaiden askelmista. En vilkuillut ympärille enkä varsinkaan alas, vaan keskityin siihen lumeen ja kiinnipitämiseen, ja pian tuli se ihana tunne: minä selviän tästä!