Kiitos

Aikoinaan perustin tämän blogin pelkästä kirjoittamisen ilosta, mutta vuosien mittaan on ollut aina vain vaikeampaa perustella itselleni, miksi tänne kirjoitan. Kirjoittamistahtikin on käynyt niin hitaaksi, että kai siinä lukijatkin turhautuvat, kun uusia tekstejä ei ilmesty. Lopetan siis tämän blogin ja esitän lämpimät kiitokset kaikille lukijoilleni.

Ruusu jokaiselle lukijalle.

Tapahtui jo 1955?

Tyttö meni kauppaan ostamaan kangasta. Myyjä esitteli erilaisia vaihtoehtoja, joista tyttö valitsi sinikuvioisen. Sillä aikaa kun myyjä mittasi pakasta oikean määrän, tyttö otti älypuhelimellaan kankaasta kuvan ja jakoi sen somessa.

Ajatuksia nimistä

Hesarissa oli juttu kolmesta ihmisestä, jotka olivat kukin omista syistään päätyneet vaihtamaan etunimensä. Itselleni nimenvaihdos on aika vieras ajatus, sillä olen aina kokenut olevani Marita riippumatta siitä, pidänkö nimestäni vai en. (Joskus en pidä, mutta useimmiten se on ihan ok.) Jonkinlaista nimiongelmaa olen kokenut sen takia, että Marita vakiintui kutsumanimekseni jo lapsena, vaikka virallisesti se on vasta toinen nimeni. En tiedä, miksi lyhyempi, ensimmäinen nimi jäi pois käytöstä. Nykyään se pompsahtaa esiin lähinnä virallisissa yhteyksissä, esimerkiksi verotiedoissa, terveysasemalla ja sairaalassa. Pitkään koin sen häiritsevänä, sillä olin jotenkin oppinut sitä häpeämään; eiväthän edes vanhempani olleet halunneet sillä minua kutsua, ja kouluaikana vain ystävän mummolla oli sama nimi. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut tuntea, että sehän on ihan hyvä nimi. En silti aio ruveta sitä käyttämään, paitsi ehkä sitten, kun julkaisen jotain salanimellä...

        Nykyään minulla ei ole lempinimiä. Takanapäin käytettävistä haukkumanimistä en tiedä, mutta tuskin niitä näin mukavalla ihmisellä on:) Äiti käytti joskus Mari-nimeä, mutta useammin olin perheen kesken Maeta. Mikä ihana savolainen nimi! ”Maeta, onko sulla paeta?” minulta leikkisästi kyseltiin.

          Kun vuonna 1984 menin naimisiin, oli vaihtoehtoina ottaa miehen sukunimi tai kaksoisnimi. Valitsin kaksoisnimen, mutta käytin sitä vain virallisissa yhteyksissä. Kun uusi sukunimilaki 1986 vihdoin salli oman nimen käyttämisen, vaihdoin takaisin omaan sukunimeen. Aika usein sitä joutui joillekin tahoille perustelemaan, vaikka eihän minun olisi tarvinnut selittää yhtään mitään. Jälkeenpäin voi vain ihmetellä, että Suomessa kesti noinkin pitkään, ennen kuin oman nimen säilyttäminen tuli mahdolliseksi.

       Nimi on ihmiselle niin tärkeä, että sitä voi käyttää jopa vallankäytön välineenä tai statuserojen osoittamiseen. Muistan opiskeluajoilta seminaari-istunnot, jotka kestivät syksystä kevääseen, ja joka ikinen kerta jouduin kertomaan nimeni professorille, joka ei suostunut sitä ”muistamaan”, vaikka muiden opiskelijoiden nimet hän oppi heti kättelyssä eli huonosta nimimuistista ei ollut kyse. Minulle ei koskaan selvinnyt eikä edes kiinnosta tietää, mistä sitten kiikasti, mutta olen itse yrittänyt suhtautua omiin opiskelijoihini ja muihinkin ihmisiin hiukan arvostavammin.

       Nimen tärkeys tulee ilmi myös silloin, kun nimi on väärin. Maritasta tulee helposti Maritta ja joskus jopa Marjatta. Kun ystävä vuodesta toiseen kirjoittaa nimeni väärin, mietin, mitä hän sillä yrittää viestittää. Olen hänelle joskus asiasta huomauttanut, mutta taas oli joulukortissa väärä nimi.  Kirjain sinne tai tänne, mitä väliä sillä on, voisi syystäkin kysyä, mutta kun kyse on nimestä, sillä todella on väliä, ainakin minulle.

          Myös nimettömyys voi herättää ristiriitaisia tunteita. Viime syksynä osallistuin runokurssille, joka kokoontui muistaakseni viisi kertaa ja päättyi runomatineaan. Siellä me kurssilaiset ja ohjaaja luimme kurssin aikana syntyneitä runojamme paikalliselle yleisölle. Ilta oli oikein mukava ja tunnelmallinen, ja heti seuraavana päivänä kerroin siitä yksityiskohtaisesti ystävälleni, joka ei kiinnostuksestaan huolimatta ollut päässyt paikalle. Kun hän kysyi, miten meidät esiteltiin, tajusin, mikä minua oli illassa jäänyt hiukan vaivaamaan: meitä runoilijoita ei esitelty mitenkään. 

 En ollut mukana runokurssin ensimmäisessä kokoontumisessa, missä tästä nimettömyydestä oli ilmeisesti sovittu, mutta olisinko siellä uskaltanut asettua poikkiteloin ja sanoa, että kyllä minä ainakin haluan, että meidät esitellään? Olisiko se ollut pelkästään omahyväistä? Selitin ystävälleni, että meitä ei esitelty ilmeisesti siksi, että pienellä paikkakunnalla kaikki joka tapauksessa tuntevat toisensa. Sehän ei pitänyt paikkansa, sillä minultakin tultiin jälkeenpäin kyselemään, että kuka mahtoi olla se ja se runoilija. Itse asiassa kaikki kuuntelijat eivät edes tienneet, että esitimme omia runojamme, joten monet hengentuotteemme taisivat mennä Eino Leinon ja kumppaneiden piikkiin:) 

Ystäväni ei niellyt selitystä, joten kysyin asiaa suoraan ohjaajalta. Hänen mukaansa nimettömyys on käytäntö näissä matineoissa, ja mehän olemme ennen kaikkea ryhmä. Okei, minä sanoin mutta jäin miettimään, miksi en ollut kurssin aikana kokenut olevani minkään ryhmän jäsen. Ja varsinkaan en koe, että runomme olisivat olleet mitään ryhmätyön tuloksia. Itse arvostan sitä, että esimerkiksi esiintyvän musiikkiryhmän jäsenet jossain vaiheessa esitellään, vaikka kaikki heidät tuntisivat ja vaikka he ovat ryhmä monin verroin vahvemmin kuin meidän väliaikainen runoporukkamme.

         Runokurssin teemat liittyivät nähdyksi tulemiseen, joten siinä mielessä matinean nimettömyys oli itselleni vahva ja tärkeä kokemus: tältä siis tuntuu, kun en tule nähdyksi omana itsenäni vaan vain nimettömän ryhmän nimettömänä muka-jäsenenä. Ihan varmasti ryhmässä oli toisenlaisiakin kokemuksia, ja monille nimettömyys saattoi olla jopa huojentavaa, mikä kertoo vain siitä, miten eri tavalla me suhtaudumme nimiin. 

        

Luulin, että ikkunallani oli pelargonia, mutta se olikin pelargoni.