lauantai 23. maaliskuuta 2013

Talkoita ja messuilua

Eilisen päivän vietin sisämaalaustalkoissa  Haihatuksessa. Paikalla oli talon väkeä, residenssivieraita ja meitä muita Haihatuksen ystäviä. Loppukesästä avautuvaa Pohjoinen rakkaus -näyttelyä varten saatiin paljon valkoista seinää. Talkoot ovat mukavia, koska tulosta syntyy ällistyttävän nopeasti, ja yhdessä tekeminen on hauskaa.

Toinen talkoopäivä olisi ollut tänään, mutta se jäi minulta väliin, sillä vietin sen Jyväskylässä kirjamessuilla. Tarkkaan ottaen kyseessä oli ueammat messut yhtä aikaa, sillä kirjallisuuden lisäksi tarjolla oli yhtä sun toista kotimaan matkailusta ruokaan ja puutarhaan. Elämysten viikonlopuksi messumarkkinoijat tapahtumaa kutsuivatkin, mutta se oli kyllä liian paljon luvattu. Täyttelin osastoilla kaiken maailman arpalipukkeita, joten oletettavasti posti alkaa piakkoin kantaa minulle voittojani: tuotepaketteja, teatterilippuja, kylpyläviikonloppuja, kirjoja, golf-kursseja..

Yhtään kirjaa en ostanut, sillä en halua kerätä niitä enempää, entisistäkin joutaisi suurin osa pois. Joitakin kirjailijahaastatteluja kuuntelin, vaikka oikeastaan en haluaisi tietää kirjailijoista yhtään mitään. Sama pätee muihinkin taiteisiin; vaikka löytäisin miten hyvän elokuvan, levyn, näytelmän, taulun tai veistoksen, minua ei hirveän paljon kiinnosta, mitä tekijä on ajatellut sitä tehdessään. Myönnän kyllä, että tieto voisi rikastuttaa huomattavasti omaa vastaanottokokemustani. Heti muistuu mieleeni viime kesältä eräs taidenäyttely, jonka ensin  katsoin yksin tietämättä taiteilijasta juuri muuta kuin nimen. Kun myöhemmin katsoin saman näyttelyn uudelleen ja joka teoksen kohdalla sain kuulla taiteilijan taustoista ja lapsuudenkokemuksista, teokset muuttuivat aivan toisenlaisiksi. Silloin se tuntui kiinnostavalta, mutta kun nyt ajattelen tuota kokemusta, olen entistäkin vakuuttuneempi siitä, että minun on tarpeetonta tietää taiteilijasta mitään; teos puhukoon puolestaan.





torstai 21. maaliskuuta 2013

Pumppuaseman kuulumisia

Näytelmäharjoitukset Kangasniemellä ovat hyvässä vauhdissa, ja olen tosi tyytyväinen kahdeksan hengen näyttelijäryhmääni. Harjoittelemme toistaiseksi alakoulun pienehkössä salissa, mutta se riittää tässä vaiheessa oikein hyvin. Huhtikuun puolella pääsemme sitten varsinaiseen esitystilaan, Kangasniemi-saliin. Erityisen mukavaa on toimia ryhmässä, jossa saan keskittyä ohjaamiseen ilman että tarvitsee olla samaan aikaan myös tuottaja/tiedottaja/jokapaikanhöylä. Aiemmassa ryhmässä väsyin  nimenomaan siihen, että piti  olla kuvittelin, että piti olla kaikkea.

Joskus kuulee väitteitä, että ei pitäisi ohjata omia käsikirjoituksia. Sitä on muka niin sokea omalle tekstilleen, ettei sieltä ohjaajana löydä niitä juttuja, joita joku muu löytäisi. Ja katinkontit! Totta kai joku toinen ohjaaja löytää käsikirjoituksestani jotain sellaista, mitä en itse havaitse, mutta eihän hänkään löydä kaikkea löydettävissä olevaa. Ei kukaan löydä. Jokainen ohjaaja ja työryhmä tekevät samasta kässäristä omat tulkintansa, eikä niistä tulkinnoista yksikään ole se ainoa oikea. Ja väitän kyllä, että ohjaajana osaan katsoa omaa käsikirjoitustani niin sanotusti ulkopuolisin silmin. Saatan ihan hyvin harjoituksissa puhua käsikirjoittajasta kuin se en olisikaan minä ("Käsikirjoittaja on ilmeisesti tarkoittanut, että tämä henkilö pelkää...) ja päätyä erilaisiin tulkintoihin kuin käsikirjoittaja-minä ("Entä jos tämä tämä henkilö ei olisikaan peloissaan, vaan... ") Myös näyttelijät vaikuttavat siihen, että alan katsoa käsikirjoitustani toisin silmin kuin sitä kirjoittaessani. Heidän kommenttinsa, reaktionsa  ja ehdotuksensa avaavat minulle uusia näkökulmia tekstiin, ja se jos mikä on mukavaa.

Mielestäni oman tekstin ohjaaminen on kirjoittamisprosessin luonnollinen jatke, sillä näytelmähän on valmis vasta sitten, kun se esitetään, ja totta vieköön käsikirjoittaja saa ohjata yhden version siinä missä kuka muukin. Ehkä toisin ajattelevat ovat niitä kriitikoita, jotka ovat jotenkin tyytymättömiä lopputulokseen ja olettavat sen johtuneen siitä, että käsikirjoittaja on itse sen ohjannut.

Näytelmään on kuulemma tehty jo ensimmäinen ryhmävaraus, mikä muistuttaa siitä, että emme harjoittele turhaan. Toivottavasti Pumppuasemalla käy ensi kesänä kova kuhina.


perjantai 1. maaliskuuta 2013

Hummani hei!

Punta näki unta
maahan satoi lunta
pihassa seisoi Karjakunta.

Punta-hevonen oli jo niin vanha, että me lapset sepitimme sen tulevasta lopusta runon, joka huvitti meitä mutta ei naurattanut hellämielistä äitiä. Ja niinhän siinä sitten  kävi, että Punta lähti aikanaan Karjakunta-teurastamon autolla makkaratehtaalle, kuten me asian kauniisti ilmaisimme. Kenties siitä tehtiin sitä herkkua, jota meillekin silloin tällöin kyläkaupasta ostettiin. Me sanoimme sitä mustaksi makkaraksi. Kyseessä ei kuitenkaan ollut verimakkara, vaan meetvursti.

Hevos- ja makkaramuistot nousivat mieleeni vieläkin pinnalla olevasta hevosenlihaskandaalista. Jutussahan on keskeistä ollut se, että ihmiset eivät ole tienneet, mitä heille on syötetty. Sanokaa minun sanoneen, että jonain päivänä ruokatehtaista tehdään paljastuksia, jotka saavat ihmiset sanomaan, että se oli vielä harmitonta, kun nauta olikin hevosta.