maanantai 27. kesäkuuta 2011

Marjastuskauden kynnyksellä

Oletin tähän päivään saakka, että toukokuinen ankara halla vei mustikat, mutta onneksi olin väärässä. Ainakin lähimmässä mustikkapaikassa näytti olevan raaakileita ihan kohtuullisesti. Ilmeisesti kukinta oli hallayön aikaan jo siinä vaiheessa, ettei vahinkoa syntynyt. Ajatukseni ovat marjoissa senkin takia, että entiset on jo syöty. Siinä missä eräs ystäväni keitti juhannuksen aikaan viime vuoden marjasadosta kymmenen litraa mehua, minä annostelen viimeisestä lakkahillopurkista lusikallisen viilin joukkoon ja kertaan mielessäni lähiseudun jäljellä olevia luonnonsoita. Lakkahillon maku suussani mietin, olisiko kaikki voinut mennä toisin: suot olisivat saaneet jäädä luonnontilaan, lakat kerättäisiin ja jalostettaisiin herkuiksi paikallisissa pienyrityksissä, jotka yhteistyönä markkinoisivat ne eteenpäin sekä kotimaassa että ulkomaille. Ja tietysti  paikkakuntamme tunnuslause olisi Leivonmäki - soisin myös sinulle!

keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Varis iltakävelyllä

Pihamaalla tuli tänään yllättäen vastaan varis. Se ei säikähtänyt minua, vaikka olin vain muutaman metrin päässä. Pysähdyin ja seurasin, miten lintu tepasteli rauhallisesti ja katseli ympärilleen kuin utelias turisti. Hyvä, ettei kysynyt, onko baari auki ja hotellissa tilaa. Kohta se tepasteli hirsikehikon päällä kuin mikäkin sirkustaiteilija. Juuri kun aloin epäillä varista siipirikoksi, se nousi siivilleen ja liihotteli komeasti kattojen ja pihan yli tielle päin. Pian sen jälkeen lähdin samaan suuntaan saunalle päin. Ja kas! Siellähän varis vielä oli. Seisoi  keskellä tietä ja katseli ympärilleen. Minusta sen kummemmin häiriintymättä se lähti kävellä keikuttelemaan tienreunaa pitkin poispäin, kunnes hävisi mutkan taakse. Ehkä se menee tervehtimään traktorin huoltohommissa olevaa miestäni, minä ajattelin ja jatkoin omia hommiani.

Jos varis olisi ollut lentokyvytön, sen tepastelu olisi ollut vain traagista, mutta koska se oli todistanut lentokykynsä, sen kävely näytti koomiselta, hassun inhimilliseltä. Komiikassa on tärkeää yllätys ja asioiden kääntäminen päälaelleen. Linnut lentävät, joten kävelevä varis on hauska.

- Kävikö sinulla siellä vieras? minä kysyin mieheltäni, kun hän palasi töiltään.
- Kuka?
- Varis.
- Joo, tuli sinne varis.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

Ihan pihalla osa 2

Taimet on istutettu ja kylvöt tehty, joten tästä lähtien kesä on kasvun seuraamista ja turvaamista sen verran kuin kasvattajalla siihen on mahdollisuuksia. Aurinkoiset päivät ja lempeän sateiset yöt sopisivat oikein hyvin, mutta Suomen kesässä myös kylmyys ja koleus ovat mahdollisia. Tässä vaiheessa lähes kaikki kasvimaalla on harson peitossa, jotta kasvustoille riittäisi kosteutta ja lämpöä. Tietysti myös rikkaruohot hyötyvät harsosta, joten haralla riittää kyllä käyttöä. Loppukesästä en ole rikkaruohoista niin tarkka; ei se ole niin vaarallista, jos siellä riviväleissä jotain ylimääräistä kasvaa. Ruohosipuli, lehtisalaatti ja rucola ovat jo tuottaneet satoa. Raparperiäkin olisi, mutta  en pidä sen mausta niin paljon, että leipoisin siitä jotain piirakkaa. Joidenkin mielestä raparperikasvustot menevät hukkaan, jos ei niitä syödä, mutta mielestäni raparperi ansaitsee kyllä paikkansa koristekasvinakin.

Näin sunnuntaisin pidän taukoa pihatöistä, vaikka ulkona olenkin. Tänään istuskelin pihlajien varjossa kirjoittamassa näytelmää käsin ruutuvihkoon. Aurinko paistoi, satakieli lauloi tuomenlatvassa, kukkivat syreenit tuoksuivat, ajatus kulki ja tekstiä syntyi. Tämän suurempaa onnea minä en tarvitse.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

Joko se puhuu?

Vielä vuodenvaihteessa kaikki tuntui niin selkeältä. Oli hyvä idea, kiinnostavia henkilöitä, yllätyksellinen juoni. Kuvittelin, että niistä aineksista saan kesään mennessä uuden näytelmän valmiiksi. Nyt on kesäkuu alullaan ja kyseinen käsikirjoitus keskeneräisten ankealla hyllyllä. Mikä meni pieleen? Ehkä puhuin näytelmästä liikaa etukäteen ja siten lukitsin ajatukseni tarpeettoman aikaisin. Keskeneräisestä työstä puhuminen ei taida sopia minulle, vaikka esimerkiksi kirjoittajakoulutuksessa se on olennainen työskentelytapa.

Kirjoittamisen tyssääminen tarkoitti sitä, että vaikka kuinka yritin hahmottaa henkilöitä, he eivät näyttäytyneet, eivät puhuneet, eivät tehneet mitään. Aivan kuin he olisivat seisseet näyttämöllä tumput suorina ja odottaneet minulta ohjeita, mitä tehdä seuraavaksi. Ei minkäänlaista oma-aloitteisuutta! Sietämätöntä. Minulle kirjoittamisessa olisi näet tärkeää  improvisoida fiktiivisten henkilöideni kanssa.  (Ymmärrän, että tämä minulle luonnollinen toimintatapa voi joistakin  tuntua käsittämättömältä tai jopa jotenkin oudolta.)

Viime viikot olen puutarhatöiden ohessa kirjoittanut aivan uutta näytelmää, ja suureksi ilokseni sen henkilöt ovat alkaneet puhua. Ero alkuvuoden hedelmättömään kirjoittamiseen on melkoinen.