torstai 19. marraskuuta 2009

Asentti

JASU: Äiti, millaisia asentit on?
TUIJA: Mitkä ihmeen asentit?
JASU: Et sä muka tiedä mitä ne on?
TUIJA: No en tiedä, kun en ole ikinä kuullutkaan.
JASU: Miksi sä sitten kirjoitit niistä?
TUIJA: Häh?
JASU: Tässä lukee niin.
TUIJA: Mun luentomuistiinpanoissa? Näytä!
JASU: Tuossa... kutsutaan asenteiksi.
TUIJA: Heh, niin mä olen tosiaan kirjoittanut, mutta se lause alkaa täältä edellisen sivun lopulta: Uskomuksia, jotka sisältävät positiivisen tai negatiivisen suhtautumisen, kutsutaan asenteiksi. Se ei ole asentti vaan asenne, suhtautumistapa.
JASU: Miksi sä sitten sanot sitä asentiksi?
TUIJA: Ei vaan se taipuu niin, asenne, asenteet, asenteiksi. Ihan niin kuin ranne, ranteet, ranteiksi.
JASU: Ai jaa. (juoksee pois)
TUIJA (menee toiseen huoneeseen) - Jussi, tiedätkö mikä on asentti?
JUSSI: En. Pieni visentti? a-sarjan sentti? No mikä?
TUIJA: Ei mikään, kunhan juksasin. Asentti on yhtä olematon kuin rantti - ranteiksi.
JUSSI: Mä laitan iltateetä, sulla on varmaan ollut raskas päivä.

perjantai 13. marraskuuta 2009

Parsinneula

Parsinneula oli hukassa. Etsin joka paikasta, mutta en löytänyt. Olisiko ostettava uusi? Olin sinä päivänä menossa muissa asioissa Jyväskylään, joten päätin ostaa neulan samalla reissulla. Koska päiväni oli kovin kiireinen, halusin hoitaa asian nopeasti alta pois ja sitä varten suuntasin kulkuni kävelyreittini varrella olevaan Sokos-tavarataloon, jota on vastikään laajennettu. Koska en ollut rakennustöiden jälkeen siellä käynyt, olin ihan päästäni pyörällä kaiken sen tilan, tavarapaljouden ja valikoimien edessä. Täällä jossain on pakko olla myös parsinneuloja, minä ajattelin ja kiireeni takia käännyin myyjän puoleen.

- Hei, löytyykö näin suuresta paikasta yhtä neulaa?
- Anteeksi?
- Etsin ompelutarvikkeita.
- Niitä on tuolla alakerrassa kodintarvikeosastolla.

Kuinkahan suuri valikoima siellä onkaan kaikenlaisia neuloja, minä ajattelin ja menin alakertaan. Minun ei tarvinnut juurikaan katsella ympärilleni, kun jo löysin etsimäni - ompelutarvikkeet. Kuinka monta hyllyä ja hyllymetriä ne tarvitsevat? Eivät yhtään. Ne mahtuivat pieneen telineeseen. No, parsineuloissa ei ole kovin suuria muoti- ja kausivaihteluita, joten eihän valikoimakaan voi olla kovin suuri, minä päättelin ja aloin tutkia telineen antia. Ompelukoneen neuloja, tavallisia neuloja, kanttinauhaa... mutta missä on parsineula, joka kodin tärkeä varuste? Oli pakko kysyä myyjältä. Naurahdin epäuskoisesti, kun hän kertoi, ettei parsinneuloja ollut lainkaan. Ystävällisesti hän kuitenkin neuvoi minut kadun toisella puolella olevaan Anttilan tavarataloon. Siellä oli samantyyppinen tarviketeline, mutta valikoima oli hiukan laajempi ja parsinneulojakin löytyi. Tosin en voinut ostaa vain yhtä, vaan minun oli ostettava useamman neulan pakkaus.

Toki ymmärrän, että parsinneula-asioissa olisi parasta mennä suoraan käsityöalan erikoisliikkeeseen, mutta kiireessäni kuvittelin, että suurissa tavarataloissa on kaikkea sitä, mitä ihmiset tarvitsevat. Oikeasti siellä on sitä, mitä ihmisten halutaan tarvitsevan: vaatteita, kosmetiikkaa, kenkiä, musiikia, elokuvia, kirjoja, kodintekstiilejä, astioita... Mutta parsinneula! Se ei sovi joukkoon, koska se ei kulu eikä mene pois muodista! Kaiken lisäksi se tuo mieleen parsimisen, käsillä tekemisen, säästämisen. Voi miten vanhanaikaista! ajattelevat markkinavoimat ja jatkavat ihmisten typistämistä kuluttajiksi.

sunnuntai 8. marraskuuta 2009

Maaseutu taistelee etelän mediaa vastaan

Olen jo vuosikymmeniä ollut Helsingin Sanomien uskollinen lukija. Opiskeluvuosinani lehti kolahti aamuvarhaisella postiluukusta Kortepohjan ylioppilaskylässä, ja tänne korpeen muutettuani olen saanut sekä Hesarin että Keskisuomalaisen arkisin muun postin yhteydessä aamupäivän aikana. Viikonloppuisin lehdet on sen sijaan haettava kuuden kilometrin päästä yhteislaatikosta, mikä tekee vuodessa noin 1200 km lehdenhakumatkoja. Toki minulla on siihen paremmin varaa kuin viikonloppukannon järjestelyistä päättävällä Keskisuomalainen-yhtiöllä, jonka täytyy ensisijaisesti huolehtia yhtiön ja sen osakkaiden taloudellisista eduista eikä meidän syrjäseutujen asukkaiden oloista. Niitähän lehti voi käsitellä pääkirjoituksissaan.

Kun muutin tänne maalle, muutama kyläläinen kommentoi lievästi paheksuen Hesarin tilaamista aivan kuin he olisivat pitäneet minua hiukan epäluotettavana, väärään leiriin kuuluvana. Sittemmin kommentit jäivät, mutta lehtiparka on saanut kärsiä senkin edestä. Siitä saan syyttää vain itseäni, kun en viikonloppuisin jo aamuvarhaisella pyyhällä kuuden kilometrin päähän odottamaan postiauton tuloa, vaan haen lehdet vasta aamuyhdeksän maissa. Keskisuomalaiselle tuntienkaan odotus laatikossa toisten Keskisuomalaisten joukossa ei ole mikään ongelma, mutta Hesari-raukka etelän median ainoana edustajana joutuu usein kiusaamisen uhriksi. Usein se on hajotettu, rutattu ja ryntätty nurkkaan. Kuukausiliite on joskus löytynyt laatikon ulkopuolelta, joskus se on kadonnut kokonaan. Annan asian olla. Kyllä me Hesarin kanssa pienet mielenilmaukset kestämme.

maanantai 2. marraskuuta 2009

Hei, me rakennetaan!

En voi käydä Mikkelissä pistäytymättä torilla. Tänään se kuitenkin jäin vain aikeeksi, sillä kuuluisa tori oli kaivettu ja kuljetettu pois. En tiedä, missä ne maamassat nyt ovat, mutta paljon niitä täytyy olla, sillä torin kohdalla oleva monttu oli valtavan suuri. Sinne vei tie, montun pohjalla mahtui kulkemaan maansiirtokoneita ja autoja ja keltaisin turvaliivein varustautuneet työmiehet näyttivät lego-ukoilta. Montun ympärille oli kolmelta puolelta rakennettu vaneriaita, jossa oli aukkoja katselijoita varten. Ahkerasti mikkeliläiset aukkoja käyttivätkin. Minusta se oli kovin viehättävää. Tuntui kuin kaikki kaupunkilaiset olisivat olleet rakentamassa.