Kuusijuhlan kynnyksellä

Blogi on viime viikot ollut hunningolla, sillä tähän aikaan vuodesta olen tylsä yhden asian ihminen, enkä viitsi rasittaa lukijoitani kirjoittamalla vain joulukuusista. Sen verran kuitenkin, että myynti alkaa viikonvaihteessa ja jatkuu aatonaattoon saakka. Luvassa on kunnon pakkaset, mikä tuo hommaan oman haasteensa. Välillä luvassa oli jopa kolmeakymmentä astetta lähenteleviä pakkasia, mutta sittemmin ennusteissa on ollut pienempiä lukemia. Oli sää mikä tahansa, toivottavasti asiakkaita käy niin paljon, ettei minun tarvitse jouten seiskoskella. Kerrospukeutuminen on joka tapauksessa arvossaan tänä jouluna. Kuvan kuusi on vielä pystyssä, mutta kyllä se ja muutkin kuuset on jo kaadettu ja pussitettu, ja pian ne pääsevät jouluksi kotiin:)

Tiedän mitä kirjoitit viime kesänä...

Wikileaksin vuodattaessa julkisuuteen salaisia asiakirjoja mieleeni nousi entä jos -kysymys. Entä jos yksityishenkilöt yksityisasioissaan joutuisivat samanlaisten paljastusten kohteeksi? Kuvittelepa, että kaikki maailman sähköposti- ja kännykkäviestit olisivat tallessa yhdessä paikassa, josta ne voisi vaikkapa henkilön nimellä hakea. Jonain päivänä sinä, blogini lukija, löytäisit netistä kaikki vuosien mittaan lähettämäsi viestit ja vastaukset niihin. Eikö olisi ihanaa huomata, että mikään ei katoa koskaan! Ja mikä parasta, myös naapurisi, pomosi, anoppisi, lapsesi, rakastettusi ja työkaverisi saisivat lukea, mitä sydämelläsi on joskus ollut. Aika ajoin on valiteltu, että nykyihmisistä ei jää tuleville sukupolville ja historiankirjoittajille käsinkirjoitettujen kirjeiden kaltaisia jälkiä, mutta ehkäpä tietotekniikka yllättää iloisesti ja tallentaa enemmän kuin ihminen jälkiä jättäessään arvaisikaan.

Joulun aikaan

Tänään ilmestynyt Keskisuomalaisen Joulun aikaan -liite antaa  jouluvalmisteluihin monta hyvää vinkkiä:

- Tee joulumakeiset marsipaanista ja suklaasta
- Osta lahjaksi pilkkijän kaikuluotain
- Leivo näkkileipää, maustekakku, pippuripipareita, taatelikakku, ruisleipää, lusikkaleipiä...
- Osta joulutähti
- Käy joulumarkkinoilla
- Osta glögimukeja
- Tuunaa hyasintit
- Osta joulukotiin villaplyysimatto
- Kaiverruta puurolusikat
- Osta lahjaksi autorata
- Tee joulukortit
- Osta lahjaksi bambukylpytakki
- Graavaa sahramilohi
- Osta lahjaksi Only the brave -pakkaus
- Askartele lumipallopakettikortteja
- Osta lahjaksi Fashion Fairytale -barbie
- Valmista kynttilänpätkistä ulkoroihuja
- Osta lahjaksi mokkatossut
- Sisusta valosarjoilla
- Osta kirja Meillä on joulu. Siinä on 50 ideaa joulun ja muiden talven juhlien valmisteluun.

Jäljillä

Metsä on täynnä jälkiä, suurempia ja pienempiä. Hirviä, oravia, päästäisiä, kettuja, jäniksiä, lintuja. Tänään seurasin jälkiä, joiden tekijä jäi epäselväksi. Olisin ollut valmis lyömään vetoa suden puolesta, mutta koska eläin on kävellyt kaatunutta puunrunkoa pitkin, kyseessä lienee ilves. Koirasta ei liene kyse, koska jäljet ovat ilmestyneet yön aikana eikä lähistöllä ole koiria. 

Suurpetosivusto kertoo aiheesta näin:

"Sudella on tyypilliset koiraeläimen jäljet. Ison koiran ja suden jälkiä on erittäin vaikea erottaa toisistaan. Koiraeläimille tyypillisesti suden etukäpälän jäljet (10-11 cm) ovat suuremmat kuin takatassun (9-10 cm). Suden jälkiä mitatessa kynsiä ei oteta mittaukseen mukaan. Suden jäljessä näkyvät selvästi pitkien ja voimakkaiden kynsien (4 kpl) painaumat. Suden takatassun varpaat ovat enemmän supussa, jolloin sen jälki näyttää hieman pitkulaisemmalta kuin etutassun jälki. Suden etu- ja takajalan jäljen voi erottaa myös keskianturan muodon perusteella. Etujalan keskiantura on hieman kovera kun takajalan on kupera tai suora. Suden etu- ja keskivarpaat ovat symmetrisesti linjassa toisin kuin ilveksellä, jonka keskivarpaiden jäljet ovat epäsymmetriset. Pehmeällä lumella, kuten myös upottavalla suolla susi levittää varpaansa mahdollisimman leveiksi. Tällöin on vaarana, että suden jäljet voidaan sekoittaa ilveksen jälkiin."

Yhtä kaikki, metsässä on elämää enemmän kuin mitä sen hiljaisuudessa muistaakaan. 

Soita minulle, Helena!

Anonyymi epäili, ettei minulla ole hyllyssäni Aino Räsäsen romaania Soita minulle, Helena! Onpas, ja peräti kahtena kappaleena! Toisen vein syksyllä teatterimme kirpputorille, mutta ei sitä sieltä kukaan ostanut ja niin se palasi takaisin hyllyyni.


Kuvassa takana on kovakantinen, seitsemäs painos vuodelta 1964. (Ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1945.) Päällimmäisenä oleva pehmeäkantinen versio on vuodelta 1959. Olen ostanut itsekin nämä kirjat kirppareilta, päällimmäisen tietysti tuon ihanan kansikuvan takia. Kirjassa on lisääkin kuvia vuonna 1948 ilmestyneestä elokuvasta, jossa Helena Kara oli pääosassa. Ja tietysti yhdessä kuvassa suudellaan intohimoisesti heinäkasassa:) Olin itse nähnyt elokuvan lapsena mutta unohtanut sen niin, että luulin pitkään  soittamisen tarkoittavan puhelimella soittamista.

Räsäsen Helena-sarjaan kuuluvat myös teokset Ja Helena soittaa, Näkemiin Helena, Pää pystyyn Helena sekä Päivi, Helenan tytär. Niitä en ole lukenut, mutta kyllä Helena-sarja on varmasti suomalaisen viihdekirjallisuuden klassikko.  Ja väittävät, että Soita minulle, Helena! on aikoinaan ollut syynä Jari-nimen suosioon.

"Helena sulki kädellään Jarin suun.
- Älä jatka. En pelkää mitään. Sinun ja lapsen tähden kestän mitä vain!
- Olet oikea nainen. Minä tahtoisin sinut käsin kantaa kaiken vaikean yli.
- Olen vain löytänyt itseni. Rakkaus on sen tehnyt.
    He istuivat äänettöminä hetken, kuunnellen yön ääniä. Jossakin äänähti uninen lintu, jossakin lahden rannalla vedettiin venettä telakkapuille, sitten oli taas hiljaista.
- Soita minulle, Helena!"
(Lainaus: Aino Räsänen, Soita minulle, Helena!)

Paljastuksia

Sain Helenalta haasteen vastata lukemieni tai omistamieni kirjojen nimillä muutamiin kysymyksiin. Lempiväriä lukuun ottamatta vastaukset löytyivät omista kirjahyllyistäni. Moneen kysymykseen olisi kelvannut useampikin vastaus, mutta päädyin merkitsemään vain yhden. Edes pyydettäessä en selitä vastauksiani:)

Oletko mies vai nainen?
Kaistapäinen kansimatkustaja (Lea Koch-Auvo)

Kuvaile itseäsi.
Haaveilija  (Knut Hamsun)

Kuinka voit?
Kuin kekäle kädessä (Eeva Joenpelto)

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
Suuri pieni maa (Antti Tuuri)

Minne haluaisit matkustaa?
Seitsemän retkeä itään (G. J. Ramstedt)

Kuvaile parasta ystävääsi.
Helmi (John Steinbeck)

Millainen sää nyt on?
Pohjoinen puhuu (Hannu Raittila)

Mikä on paras vuorokaudenaika?
Houkutusten aamu (Jörn Donner)

Lempivärisi?
Yö on oranssi häkki. (Riitta Jalonen)

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Kanssavaeltajia ja ohikulkijoita (Aino Kallas)

Päivän mietelause
Saat sen mistä luovut (Tommy Hellsten)

Millainen on parisuhteesi?
Saari (Raija Siekkinen)

Mitä elämä sinulle merkitsee?
Totuus, arvo ja ihminen (Sven Krohn)

Minkä neuvon tahtoisit antaa?
Soita minulle, Helena (Aino Räsänen)

Miten tahtoisit kuolla?
Kun vielä muistan (Andre Brink)

Mottosi?
Ei auta sanoi nauta. (Johanna Jokipaltio, toim.)

Mitään sanottavaa?

Blogin pitämisen todellisuutta on, että välillä ei ole mitään blogin arvoista mielessä tai sitten ei ole aikaa kirjoittaa. Olen kuitenkin halunnut pitää tämän blogin elossa, mistä kiitos kuuluu kommentoijille sekä kaikille heille, jotka eri yhteyksissä ovat kertoneet tätä lukevansa. Jos haluaisin kirjoittaa vain itselleni, kätkisin ajatukseni mustakantiseen vihkoon, jota säilyttäisin työpöydän alimman laatikon perillä lukollisessa lippaassa.

Vaikeampaa tuntuu blogin pitäminen olevan meidän kunnassa. Muistan hyvin, miten joku vuosi sitten kunnanjohtaja alkoi julkaista kunnan kotisivuilla blogia, jonka piti olla uusi tiedotusväline kuntalaisiin päin. Asiaa hehkutettiin oikein julkisesti. Päätösten taustoittaminen, meneillään olevat hankkeet, kunnan kuulumiset, kyllähän aiheita varmasti olisi ollut, mutta kirjoituksia oli alun alkaenkin harvakseltaan, pikkuhiljaa tahti vielä hiljeni ja lopulta blogi käytännössä vaikeni. Sittemmin se elvytettiin eloon useamman kirjoittajan voimin. Kunnanjohtajan lisäksi mukaan tuli luottamushenkilöitä ja virkamiehiä, ja luvassa oli uusi kirjoitus kerran viikossa. Ei sitä kauan kestänyt; julkaisutahti venyi pian viikosta kahteen, kolmeen, sitten kuukaudesta kahteen, kolmeen... Juuri kun luulin, että kunnan blogi on jo kuollut ja kuopattu, lokakuun 5. päivä ilmestyi vihdoin uusi kirjoitus. Siinä luki: "". Siis vain lainausmerkit eikä mitään niiden välissä. Voisiko siitä päätellä jotain?

Tunkeilija

Syyskuussa sain käteeni kirjan, jonka valmistumista olin odottanut kuusi vuotta.

Syksyllä 2004 aloitin opiskelut Jyväskylän yliopistossa kirjoittamisen maisteriohjelmassa. Opintoihin kuului muun muassa kirjoittamisen työpaja, jossa me uudet opiskelijat vanhemman opiskelijan johdolla luimme toistemme työn alla olevia tekstejä ja keskustelimme niistä. Minulle keskeneräisten tekstien näyttäminen vieraille on aina ollut vaikeaa, mutta opintojen yhteydessä siihenkin oli taivuttava. Ja hyvä niin. Vaikka omista teksteistäni ei sittemmin mitään valmista tullutkaan, pidän hyvin arvokkaina niitä ajatuksia, näkemyksiä ja arvioita, joita opiskelukavereiltani sain ja jotka antoivat minulle uutta ajateltavaa. Tällaisessa tekstityöpajassa ja kaikenlaisessa kirjoittamisen opissa on mielestäni tärkeintä se, että kirjoittaja joutuu pohtimaan omaa kirjoittamistaan ja tuotoksiaan mutta myös itseään. Sanallistamaan ja tekemään näkyväksi sen, mikä muutoin epämääräisenä pyörisi mielessä. Freireläisen pedagogiikan mukaan kukaan ei voi opettaa toista eikä kukaan opi yksin, mutta kun ihmiset yhdessä pohdiskelevat jotain asiaa, he kaikki oppivat.

Työpajalaisten teksteistä minuun teki suurimman vaikutuksen Teron Hannulan pienoisromaanikäsikirjoitus, Tunkeilija, josta saimme useitakin lukuja luettavaksemme. Tästä tulee vielä jonain päivänä oikea kirja, minä ajattelin, sillä Teron teksti tuntui niin valmiilta, tarina kiinnostavalta ja koko romaanin maailma kiehtovalta. Eihän se tietenkään valmis ollut, sillä tarvittiin vielä paljon kirjoittamista, ennen kuin pienoisromaani julkaistiin.

Minä yleensä unohdan lukemani kirjat ja näkemäni elokuvat nopeasti, mutta kun vuosien jälkeen pääsin valmista Tunkeilijaa lukemaan, tunnistin tarinan, henkilöt ja koko maailman siksi samaksi josta olin aiemmin lukenut. Jopa monet yksityiskohdat ja kokonaiset lauseet olivat tuttuja. Tietysti muutoksiakin oli paljon, ja tarinan loppu oli minulle kokonaan uutta, koska sitä en ollut aiemmin lukenut. Minulla oli ollut suuret odotukset Tunkeilijan suhteen. Kun olin lukenut kirjan ja laskenut sen kädestäni, saatoin vain todeta, että odotukseni palkittiin. Kirjan luettuani olen aika paljon miettinyt, mitä ovat oman elämäni tunkeilijat, miten niiden kanssa olisi parasta toimia ja onko niillä sittenkin merkitys, jota en vain tajua.

Tero on kirjoittajafoorumi Rihmaston kirjailijavieraana.
http://rihmasto.net/esseet/tero_hannula.htm

Missä ideat asustavat?

Näytelmäkirjailijana joudun silloin tällöin kertomaan, mistä saan ideat näytelmiini. Olen aina kiemurrellut tuon kysymyksen edessä. Vastaus on ollut niin itsestäänselvä, että se on tuntunut liian helpolta ollakseen totta: kaikki syntyy mielikuvituksessani. Viime aikoina olen kuitenkin systemaattisemmin tutkiskellut tätä asiaa ja tullut siihen tulokseen, että ideat eivät sittenkään asustele pääni sisällä, vaan tulevat sinne muualta. Mistä muka?

Monistakin paikoista. Aika moni idea majailee puussa ja hyppää sieltä mieleeni. Melko varma paikka on siis metsä. Aina kun menen sinne, jokin idea ponkaisee esiin heti, kun olen päässyt pihasta tai tieltä metsän siimekseen. Jos metsässä liikkumiseen liittyy marjastusta, sienestystä tai vaikkapa tuohien keräämistä, ideoiden esiintulo voi olla hyvinkin runsasta. Sen sijaan on turha mennä metsään ideoita saalistamaan; eivät ne odottamalla tule vaan ovat vekkuleita ja päättävät itse, milloin iskevät.

Monet ideat asuvat maan sisällä. Niiden esiin saamiseksi paras työväline on tavallinen lapio. Sen kun isken multaan, kovin suurta kuoppaa en ehdi kaivaa, kun jo idea ponkaisee näkyviin, karistelee mullat harteiltaan ja asettuu mieleeni. Näin ruska-aikaan olen huomannut ideoiden viihtyvän puista pudonneissa lehdissä, joten haravoimalla saan aineksia sekä kompostoriin että kirjoittamiseen.

Monet ideat tulevat esille, kun ajan autoa tai matkustan bussissa tai junassa. En ole ihan varma, missä vaiheessa ne tulevat kyytiin vai ovatko ne koko ajan mukana. Ehkä ne ovat ideoiden aatelia; elävät siinä tilassa, jossa ei olla enää siellä, mistä lähdettiin, ei vielä siellä, minne ollaan menossa, ja kaikki on mahdollista. Matkan jälkeen onkin aina kiire kirjoittamaan, sillä vaikka ideoita siis on joka paikassa yllin kyllin, niiden hengissä pitäminen vaatii vaivannäköä. Moni kuihtuu olemattomiin hyvin nopeasti, jos ei saa huomiota, toiset katoavat ensin mutta pomppaavat myöhemmin hiukan muuttuneina esiin. Erityisen riemullista on saada idea, jonka elinvoimaisuuden tunnistaa heti. Sellainen ei suostu kuihtumaan eikä katoamaan, vaan se tekee mieleeni pienen pesän ja alkaa siellä kasvaa.

Sivusta seurattua

Tapahtui eilen eräässä eteläsavolaisessa "halpahallissa".

Noin kuusikymppinen mies astui kauppaan, meni kassalla olevan naisen luo ja näytti kädessään olevaa taskulamppua.

Mies: Kukahan vastaa näiden huolloista?
Kassa: Mitä...?
Mies: Minä ostin täältä tällaisen lampun mutta tämä oli valmiiksi rikki.
Kassa: Onko teillä kuittia?
Mies: Pitäisikö olla?
Kassa: Tuotteella on palautusoikeus, mutta pitää olla kuitti.
Mies: Eihän minulla sitä ole. Mutta tämän saa varmaan kuntoon kun vaihtaa uuden polttimon.
Kassa: Onkohan meillä polttimoita?
Mies: Minä en tiedä onko teillä.
Kassa: Kysykääpäs Pirjolta.
Mies: Kukahan se sellainen Pirjo on?
Kassa: Tuolla tuo punatakkinen.

Mies meni myymälään peremmälle ja löysi hyllyjä täyttävän punatakkisen myyjän.

Mies: Tähän pitäisi saada uusi polttimo. Voisitte varmaan sen vaihtaa kun en minä osaa.
Myyjä: Meillä ei ole polttimoita, teidän pitää mennä sähkötarvikeliikkeeseen, siellä vaihtavat.

Myyjä jatkoi töitään. Mies oli sanaton ja seisoskeli hetken kaupassa kuin seuraavaa askelta miettin, mutta lopulta poistui rikkinäinen lamppu kädessään kaupasta.

Minua kyllä kummastuttaa, jos kauppa voi myydä valmiiksi rikkinäisen tuotteen ja kuitin puutteessa vetäytyä vastuusta. Ja olisiko ollut liian vaivalloista myyjiltä ottaa se lamppu ja tutkia, mikä siinä mahdollisesti oli vikana? En tiedä, onko kyseisen kauppaketjun asiakaspalvelusta jotain sisäisiä ohjeita, mutta ensi alkuun ainakin kyseisen myymälän työntekijöiden kannattaisi omaksua tärkeä ajatus sadun Ihaa-aasilta: Pientä huomaavaisuutta, vähän välittämistä, ei siinä muuta tarvita.

Fengshui - hui hui!

Keskisuomalaisen asuntoextra-liitteessä 18.9.2010 esitellään koti, joka on sisustettu fengshui-periaatteiden mukaisesti: avaruutta ja valoa, yhtenäinen värimaailma, eläviä kasveja, kotieläimiä, virtaavaa vettä, musiikkia, kristalliruunuja. Ei kaktuksia, joissa on sotaisat piikit, ei bonsaipuuta, ei kuihtuneita kukkia.

Löytyy fengshuista ainakin yksi sellainen asia, jonka varmaan jokainen kodinsisustaja vaistoaa ilman mitään oppejakaan: selkää ei saa kääntää ovelle päin eli työpöydän ääressä työskentelevän pitää nähdä ovelle. Monet myös tuntevat, että sotku ja liiallisten tavaramäärien pursuaminen kaikkialla kodissa aiheuttaa epämukavuutta. Sen sijaan ajatukset energiavirtauksista, pahojen henkien karkottamisesta kristallien avulla ja yinin ja yangin tasapainosta muistuttavat, että eräänlaisesta taikauskosta tässäkin opissa on kyse. Ja miksi kiinalaiseen kosmologiaan perustuva rakentamisajattelu olisi jotenkin parempi kuin meidän suomalaisten oma rakentamisperintö? Erityisesti vanhoissa taloissa minulle tulee usein heti sisään astuessa kokonaisvaltainen hyvänolon tunne, joka johtuu siitä rakennuksesta, huonejärjestyksestä jne. Silloin tekee mieli vain kuljeskella ja katsoa, ahmia sitä taloa joka aistilla, tuntea sen elävyys. Monta taidenäyttelyäkin olen menettänyt, kun teosten sijasta olenkin katsellut vain taloa ja huoneita ja nauttinut niistä.

Lehtijutun mukaan fengshui-kodissa saa olla paljon kuvia, mutta seinälle ripustetut taulut pitäisi pitää vinossa, jotta pahat henget eivät pysty istumaan niiden päällä vaan liukuvat alas. Hoh-hoijaa! Mistä ne pahat henget ovat sinne taulujen päälle tulleet? Miksi ne viihtyvät juuri siellä? Minne ne liukuvat?

Kuvassa olevat akvarellit ovat meidän seinältä. Lienee viisainta pitää ne suorassa, etteivät pahat henget tipahda sohvalla istuvan niskaan.

Tietovuotoja

Uutiset ovat kertoneet Jyväskylän yliopistossa sattuneesta mokasta, jossa opiskelijoiden nimiä henkilötunnuksineen päätyi nettiin koko maailman katsottaviksi. Tosin noista tiedoista kiinnostuneita ei kai lopulta kovin monta ollut.

Tapaus sai minut kipaisemaan aitanvintille ja penkomaan sinne heittämiäni vanhoja papereita ja kirjoja. Ja sieltä se löytyi: Jyväskylän yliopiston opiskelijaluettelo lukuvuonna 1977-1978. Julkaisija Opintoasiaintoimisto. Paksuhko punertavakantinen moniste sisältää niiden 6277 opiskelijan tiedot, jotka tuona lukuvuonna opiskelivat Jyväskylän yliopistossa. Monisteen alussa on taulukoita: opiskelijamäärät tiedekunnittain, lääneittäin ja kuntamuodoittain jne. Opiskelijoiden kotikuntatilastoista selviää muun muassa, että tuonna vuonna kotikunnastani Hankasalmelta oli JY:ssä 45 opiskelijaa. Jyväskylässä oli kirjoilla 1416 opiskelijaa, Jyväskylän maalaiskunnassa 162 ja Kärsämäellä ja Savukoskella kummassakin yksi opiskelija. Tilasto antaa hyvän kuvan siitä, mistä opiskelijat Jyväskylään tulivat. Tuohon aikaan opiskelu ei näet ollut riittävä peruste vaihtaa henkikirjoituskuntaa, joten opiskelijat pysyivät usein valmistumiseensa saakka kirjoilla kotikunnassaan.

Tilastojen jälkeen moniste sisältää luettelon, jossa on jokaisen opiskelijan kohdalla ensimmäisellä rivillä suoritettu tutkinto, sukunimi, etunimi (puhuttelunimi h a r v e n n e t t u n a), osoite opiskelupaikkakunnalla, postinumero, puhelinnumero. Toiselle rivillä on aikaisempi sukunimi, henkilötunnus, tiedekunta, ylioppilaaksitulovuosi, nykyiseen tiedekuntaantulovuosi ja -lukukausi, läsnäolo/poissaolo numerokoodina, opintojen tarkoitus, pääaine, kotiosoite, postinumero, puhelinnumero.

K: n kohdalta löydän omat tietoni. Opiskelupaikkakunnan osoitteeni on tuolloin ollut Taitotiekantiellä, ja siellä Kortepohjan ylioppilaskylässähän minä asuin koko opiskeluaikani. Opintojeni tarkoitukseksi on merkitty ylempi korkeakoulututkinto, ja koodinumero 105 tarkoittaa, että suomen kieli on tuolloin ollut pääaineeni. (En minä kyllä koskaan siitä ylempää tutkintoa suomen kielestä suorittanut, vaan alemman tutkinnon tehtyäni häivyin yliopistosta ja vasta paljon myöhemmin palasin sinne tekemään maisterin tutkinnon, kun olin voinut vaihtaa pääaineeksi kirjoittamisen.)

Luettelosta näkyy kaikenlaista: Helena asui ylioppilaskylässä samassa talossa kuin minä mutta yhtä kerrosta ylempänä, Leena oli hänen kämppäkaverinsa, 13 Kärkkäistä opiskeli JY:ssä ja tuleva mieheni asui vielä Vellamonkadulla.

Mistä tämä luettelo on peräisin?

Opintoasiaintoimiston asiakastilan roskiksesta, jonne niitä oli ilmeisen tarpeettomina viskattu. Minä ja muistaakseni joku muukin (Helena?) nappasimme tietysti sellaisen mukaan, sillä olihan siitä mukava tarkistaa ihastusten kotipaikat ja kavereiden syntymäpäivät.

Mitä tästä opimme? Netin tietovuodot valuvat lopulta bittiavaruuteen mutta aitan vintille päätynyt moniste ei katoa koskaan.

Näytelmä on valmis, ohjaaja voi mennä - mutta ei se mene!

Tammikuussa aloitettu harjoittelujakso päättyi viikko sitten, kun käsikirjoittamani ja ohjaamani näytelmä Pikkukaupungin aarteet pääsi ensi-iltaan Teatteri Kuhauksessa. Yleisön ja kriitikoiden kommenteista päätellen olemme onnistuneet todella hyvin ja minun pitäisi kulkea rinta rottingilla, mutta oloni on oikeastaan aika haikea - enää kolme esitystä ja sitten tämä juttu on ohi.

Minun työni loppui oikeastaan jo ensi-iltaan, sillä esitykset ovat aina näyttelijöiden ja yleisön juhlaa, ohjaaja on sivuhenkilö. Käyn kuitenkin katsomassa kaikki esitykset, sillä minusta on kovin kiehtovaa seurata, miten yleisö reagoi ja miten esitys kerta kerralta muuttuu. Ensi-illassa jännitin niin, että lihakset olivat vähällä krampata, mutta myöhemmin olen osannut ottaa rennommin, sillä tiedän toki, että näyttelijät hoitavat homman mallikkaasti. Minä taidan olla vähän ylpeä heistä ja tunnen olevani etuoikeutettu, kun saan tehdä näin mieluisia hommia.

Perunankasvatusta eteläsavolaiseen tapaan?

"Peruna menestyy parhaiten lämpimällä ja valoisalla kasvupaikalla, jossa ei seiso vettä.

Kun käytetään luonnonlannoitteita perunamaan lannoituksessa, ne toimivat samalla maanparannusaineina lisäämällä maan humusvaroja. Jäykälle savimaalle ja laihalle hiekka- tai hietamaalle voidaan käyttää lisäksi kasvuturvetta parantamaan maan rakennetta ja lisäämään multavuutta.

Perunan siementä tarvitaan mukuloiden koosta riippuen 2,5-5 kg 10 neliömetrille. Perunat istutetaan 25-30 cm välein vähintään 60 cm rivivälillä ja 8-10 cm syvyyteen - penkin paksuutta lisätään kesäisillä multauksilla.

Perunapenkki on mullattava lopulliseen muotoonsa ennen perunakasvuston sulkeutumista. Kunnollinen multaus estää perunoiden vihertymistä ja suojelee mukuloita perunarutolta. Jos alkukesä on kuiva, perunamaata kannattaa kastella muutama kerta kunnolla, jolloin varmistetaan suurempi mukulasato, torjutaan perunarupea ja estetään mukuloiden halkeaminen."

http://www.suomela.fi/peruna-perunan-viljely.aspx

Kurpitsa

Istutin keväällä kohopenkkiin kaksi kurpitsan tainta, jotka ovat kasvaneet ihan mukavasti. Lämmintä on riittänyt ja kastellakin olen muistanut päivittäin, sillä kurpitsat ovat kasvihuoneen ja grillipaikan tuntumassa eivätkä siis pääse unohtumaan. Paikan valintaan vaikutti sekin, että minulle kurpitsa on nimenomaan koristekasvi. Siinä on kaunis lehdistö, ja syksyllä saan vielä kurpitsalyhtyjä.

Kurpitsoiden koristearvo tuli tänä kesänä todistettua kunnolla, kun ne innostuivat kasvattamaan uusia haaroja. Kesän aikana ne ovatkin levittäytyneet kohopenkistä moneen suuntaan niin, että kasvihuoneeseen mennessäni minun on astuttava neljän kurpitsanhaaran yli. Mittausteni mukaan päiväkasvu oli parhaimmillaan yli 20 senttiä. Ne siis kasvoivat ihan silmissä. Kurpitsoiden yhteenlaskeuttu pituus on ainakin parikymmentä metriä. Toinen kurpitsa on piirittänyt saunan kahdelta seinältä, etuovelle asti se ei tänä kesänä ehdi, mutta on mukava leikitellä ajatuksella, että kyseessä olisikin hirviökurpitsa, joka nielaisee sisäänsä ensin saunan, sitten...

Entä jos kasvit olisivat pituuskasvun sijasta käyttäneet kaikki voimansa yhden kurpitsahedelmän kasvattamiseen? Siinä tapauksessa minulla olisi syksyllä niin iso kurpitsa, että sen sisään voisin kovertaa autotallin.

Tulkintoja

Minulta on lukemattomia kertoja tänäkin vuonna kysytty seutumme mustikkatilannetta. Havaintojeni mukaan kysymykseen sisältyy kolme erilaista ajatusta:

1. Kysyjä haluaa vain tietää.

2. Kysyjä haluaa, että neuvoisin hänet hyvälle mustikkapaikalle.

3. Kysyjä haluaa, että keräisin hänelle mustikat.


Vastaan kaikille, että mustikoita on mutta ei niin paljon kuin viime vuonna, jolloin niitä oli poikkeuksellisen paljon. Vastauksen tulkinta jää kysyjän vastuulle.

Kivenkova

Onko joku mennyt läpi harmaan kiven?

Oheisen kahtia haljenneen kiven löysin metsästä. Lienee metsäkone kulkenut litteän kiven yli.

Poikki ja pinoon

Puulla lämmittävän omakotiasujan tulee aina huolehtia siitä, että liiterissä on riittävästi kuivia halkoja ja klapeja, jotka on tietenkin pinottava, sillä pinoissa puut vievät vähemmän tilaa, kuivuvat nopeammin ja ovat talvella mukavammat ottaa.

Pinoaminen on yksinkertaista, jopa tylsää hommaa, mutta myös kummallisen kiehtovaa. Kun asetan klapeja, myös pääni sisällä tapahtuu jotain. Kaaoksesta tulee järjestystä, ideat saavat muotoja, hatarat ajatukset muuttuvat valmiiksi lauseiksi, uudet maailmat syntyvät.

Hahmotusongelmia

Tänä aamuna olivat aivoni ilmeisesti vielä unessa, kun tartuin Mikkelin kaupunkilehteen. Erään jutun otsikosta iski nimittäin vastaan sana, jota en meinannut ymmärtää: suolentiskisoihin. Lopulta hahmotin kirjaimista kolmiosaisen sanan suolen-tiski-soihin. Mutta eihän siinä ollut mitään mieltä. Vasta kun luin koko otsikon, tajusin, mistä jutussa oli kyse. Rakkaat lukijani tajusivat sanan oikean merkityksen tietysti välittömästi, vai kuinka:)

Turvallisesti hississä

Kännykän muistikortilta löytyi viereinen kuva, jonka olen pari kuukautta sitten ottanut jyväskyläläisen kerrostalon hissistä. Minusta kaikenlaiset kyltit ja ohjeet ovat kiinnostavia, ja erityisesti vanhat ovat usein jopa kauniita. Myös kielen ja kulttuurin muutoksia voi niistä havaita. Kuvan ylemmässä, uudessa kyltissä sinutellaan. Vanhassa kyltissä käytetään monikkomuotoa, jonka tulkitsen niin, että siinä puhutellaan kaikkia talon asukkaita kerralla, mutta voi sen tietysti tulkita myös teitittelyksi. Alemman kyltin teho on varmasti ollut kovin heikko; vaikka siinä kielletään tavarankuljetus, myöhemmin hissin seinään on liitetty ohjeet siitä, miten sitä tavaraa turvallisesti kuljetetaan.

Hellettä

Helteet rajoittavat yllättävän paljon elämää. Auringossa en jaksa edes oleskella, saati tehdä töitä, joten puutarha- ja pihahommat on hoidettava aamuvarhaisella tai iltamyöhällä. (Ensi yöksi olen suunnitellut nurmikon leikkaamista.)

Helteillä myös puutarhakasvien on saatava paljon vettä, joten kastelemisessa riittää puuhaa. Viime viikonvaihteessa kasvit saivat pärjätä neljä päivää ilman kastelua, kun olin Virossa. Sinä aikana saderintamat olivat ilmeisesti kulkeneet kahta puolen tämän paikan ohi, sillä kun sunnuntaina palasin kotiin, sademittari näytti nollalukemia. Siitä huolimatta vastaanotto oli kukoistava: kasvihuoneessa oli lähes täysikokoisia kurkkuja, mausteyrtit rehottivat tyytyväisinä, tomaattien raakileet olivat kasvaneet reippaasti ja avomaalla maissintaimet venyneet rutkasti pituutta. Selviämisen salaisuus oli siinä, että ennen reissua aloitin jo monta päivää aiemmin kasvien tehostetun kastelun, eräänlaisen nestetankkauksen. Kun vielä lähtöpäivän aamuna kastelin kaikki reippaasti, helleaalto ei ehtinyt kasveja nujertaa. Kasvihuoneen tuuletuksenkaan kanssa ei ollut ongelmia, sillä tähän aikaa vuodesta ovi on muutoinkin yötä päivää auki.

Olen aina kuvitellut, että kasvihuoneen takia en voi lähteä kesällä kahta päivää pidempään reissuun, mutta nyt on sekin luulo vääräksi todistettu. Menetelmäni eivät ehkä olleet oikeaoppisia, sillä kirjatiedon mukaan kasvihuonetta ei voi jättää edes pariksi päiväksi yksin. No, eivät minun muutkaan tekemiseni aina ole niin kuin kirjoissa ja ohjeissa, vaan vanhan lastenlorun mukaan: "Muut tehkööt tavallaan, me teemme näin, pää on pohjamudassa ja pyrstö ylöspäin."

Kesäjournalismia

Radio- ja lehtitoimittajat jututtavat näinä aikoina ihmisiä tärkeistä asioista. Otatko aurinkoa vai oleskeletko mieluummin varjossa? Käytätkö aurinkovoiteita? Syötkö irtojäätelöä? Mikä on lempimakusi? Pitäydytkö vanhoissa suosikeissa vai kokeiletko uusia makuja? Vieläkö nautit helteestä vai kaipaatko jo sadetta?

Samanlaisia, usein parempia, juttuja tekevät talvisin yläkoululaiset, jotka suorittavat viikon TET-harjoittelunsa lehtien toimituksissa. En suostu uskomaan, että kesällä kaiken pitäisi olla jotenkin kepeämpää ja höttöisempää kuin talvella. Maailma on täynnä tärkeitä, huomionarvoisia asioita, jotka eivät jää kesälomalle vain sen takia, että toimituksissa ollaan kevyellä kesäfiiliksellä.

Kukkivat kummut

Kuva selittänee, miksi blogissani on ollut hiljaista näin kesällä - olen viettänyt aikaa enemmän ulkona luonnossa kuin sisällä tietokoneen ääressä. Pelkkää niittykukkien ihailua ei kesäni kuitenkaan ole ollut, sillä sekä puutarhassa että joulukuusiviljelmällä on paljon hommia, jotka on tehtävä ajallaan.

Tuulessa heiluvista niittykukista mieleeni nousevat vanhat elokuvat, joita kunnan nuorisosihteeri kävi näyttämässä myös sillä kyläkoululla, jota itse lapsena kävin. Elokuvanäytöksen viimeinen filmi oli se odotetuin: joku hauska piirretty, joka oli kuin palkinto siitä, että katsoimme ensin asiapitoiset dokumentit. Propaganda-filmejahän ne paljolti olivat, ja luultavasti Suomi-Neuvostoliitto-Seura oli niistä ainakin osan järjestänyt, sillä mieleeni on jäänyt Neuvostoliiton kukkivasta ja kukoistavasta luonnosta niin vahvoja visuaalisia muistoja, että ne nousevat pintaan vielä nytkin niityllä kulkiessani.

Kesällä luetaan

Luetaan sitä toki muulloinkin, mutta itselläni viime talvi meni melko tarkoin opiskeluun liittyvän kirjallisuuden parissa. Vaikka aika ajoin lainasin kirjastosta koti- ja ulkomaista proosaa, usein palautin ne lukemattomina, sillä tartuin mieluummin (tai liian tunnollisena opiskelijana) pedagogiseen tietoon kuin fiktioon. Nyt kun viimeinen tentti on takana, on mukava jättää kasvatussosiologiat, istahtaa kuistille ja uppoutua fiktiivisiin maailmoihin.


Tänään luin pihatöiden välissä Kari Hotakaisen Syntisäkkiä. Yleensä pidän Hotakaisen tuotannosta, mutta nyt tuntui kuin olisin seurannut variksenpojan ensimmäistä lentoharjoitusta: kovaa yritystä mutta ei lähde lentoon. Sivulla 160 päätin jättää kirjan kesken. Saako niin tehdä?

Turvallisuus ennen kaikkea

Yksityiskohta keittiössämme. Niinpä.

Koulujen päättyessä

Kuten monilla muillakin maalaispaikkakunnilla, myös Kangasniemellä peruskoulun päättäneet maatilan pojat, ehkä jotkut tytötkin, ovat perinteisesti tulleet koulun kevätjuhlaan traktorilla ja ties millä maansiirtokoneilla. Kangasniemellä lienee toimivien maatilojen määrä jo aika vähäinen, sillä vain puoli tusinaa järeää kulkupeliä seisoi lauantaina koulun takapihalla. Mutta ei perinne varmaan ihan heti katkea, sillä olihan yhdellä traktorilla myös poikanen mukana!

Omenapuu - puutarhan peruskasvi

Viime syksynä ostetun omenapuun ensimmäinen kukka on ihana kuin lapsen ensimmäinen askel. Viime talven lumikuorma katkoi vanhojen omenapuiden hauraimmat oksat ja antoi muistutuksen siitä, että mikään ei ole ikuista. Sitä suuremmalla syyllä istutan uusia omenapuita.

Intohimoisimmat puutarhurit kasvattavat itse kaikki taimet, mutta itse käytän myös puutarhojen palveluksia. Puutarhat ovat myös hyviä matkailukohteita, joissa on mukava kierrellä ja katsella. Suosikkejani ovat Tommolan tila Leivonmäellä ja Tuomiojan tarha Kangasniemellä. Toki myös heräteostoksia tulee tehtyä milloin missäkin; eilen ostin Mikkelin torilta tanakoita ruusu- ja keräkaalin taimia, á 35 senttiä.

Miksi puutarhakauppa on niin kannattavaa? Koska kevättalvella ihmiset ostavat siemeniä, keväällä taimia ja syksyllä valmiita puutarhatuotteita.

Kädet kyynärpäitä myöten mullassa

Viime päivien koleat säät ovat olleet mainioita puutarhatöiden kannalta. Kosteutta on riittänyt, eikä helle ole vaivannut. Kasvimaan olen kylvänyt lähes täyteen, ainoastaan pavut ja punajuuri saavat vielä hetken odottaa, että maa lämpenee. Kasvihuoneeseen istutin kurkkua ja tomaatteja, ja ovat siellä maissintaimetkin jo oraalla odottamassa ulos siirtämistä. Kesän säät sitten määräävät grillataanko syksyllä omia tähkiä. Tähän aikaan vuodesta kaikki on mahdollista. Sellainen on puutarhurin mieli: usko elämään ja kasvuun.

Säiden armoilla

Olen usein ihmetellyt sitä, miten asiat tuppaavat menemään niin, että on hyviä jaksoja ja huonoja jaksoja. Välillä kaikki tuntuu onnistuvan. Posti kantaa mukavia kirjeitä, uutiset sieltä ja täältä kertovat hyvistä asioista, menestys seuraa toistaan, kaikki kasvaa ja kukoistaa. Ja juuri kun siihen alkaa tottua, kaikki muuttuu. Ikävyyksiä, ongelmia, epätietoisuutta, kadonneita ajatuksia ja synkkiä päiviä aivan kuin yksi pieni ongelma imuroisi lisää murheita seurakseen.

Onko ilmiö todellinen vai onko kyse vain tavasta nähdä asiat. Pienikin iloinen juttu saa näkemään lisää hyviä asioita, ja äkkiä niitä tuntuu vyöryvän esiin niin paljon, ettei huolille ole tilaa. Ja vastaavasti yksi murhe voi peittää ilonaiheet ja saada maailman näyttämään synkemmältä kuin se onkaan.

Vai onko kyseessä vain meteorologinen ilmiö? Taivas on tänään kovin harmaa.

Mainospläjäys

Teatteri Kuhauksessa on tammikuusta asti harjoiteltu näytelmää Pikkukaupungin aarteet, jonka olen muinoin kirjoittanut ja nyt ihanalla "kotinäyttämölläni" ohjaan. Näytelmä tunnetaan myös nimellä Rikkautta, rakkautta riittämiin, mutta ohjaaja-minä ei siitä nimestä pitänyt ja käski käsikirjoittaja-minää keksimään jotain muuta.

Kevään harjoitukset sujuivat todella mukavissa merkeissä. Vaikka ohjaaminen on aina ollut mukavaa, olen vihdoin löytänyt siihen oikean otteen, jota olen kuvannut sekä yhdessä leikkimiseksi että voimaannuttavaksi ohjaamismetodiksi. Ilo, yhdessä luominen, oivallukset, luottamus ja rohkeus ovat olleet harjoituskauden tunnussanoja. Tällä porukalla kaikki on mahdollista.

Saimme näytelmän jo hyvään kuntoon ja nyt pidämme harjoituksissa parin kuukauden kesätauon. Sitten elokuussa viimeistelemme Pikkukaupungin aarteet esityskuntoon.

Ensi-ilta on perjantaina 27.8. klo 19. Muut esitykset:
Sunnuntaina 29.8. klo 14.
Keskiviikkona 1.9. klo 19
Perjantaina 3.9. klo 19
Sunnuntaina 5.9. klo 14
Keskiviikkona 8.9. klo 19.

Esityspaikka on Leivonmäellä, Pyryn Urheilutalossa.
Esityksiä on vain kuusi, joten suosittelen paikkavarausta. Sen ja muut tiedustelut voi hoitaa puhelimitse 040 7521 649. Tervetuloa teatteriin!

Toukokuu

Toukokuuta on syytä ylistää! Talvi on jäänyt taakse, kesä tekee tuloaan.

Minulle hyvä kesä tuo ensimmäiseksi mieleen runsaan sadon kasvimaalta, metsästä ja puutarhasta, mutta tärkeää on myös tavata ystäviä saunan ja iltanuotion merkeissä, viettää sadepäivää kuistilla kirjoja lukien, kuunnella mustarastaiden laulua, kirjoittaa. Antoisan opiskeluvuoden jälkeen tuntuu erityisen mukavalta, että voin pedagogisiin kysymyksiin liittyvien pohdintojen sijasta kirjoittaa jotain muuta; kenties uusi näytelmäkäsikirjoitus pääsee vauhtiin tänä kesänä?

Teoria ja käytäntö

Teoria: Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen kirjastot ovat käsikirjastoja, eli kirjastosta ei lainata enää kirjoja, ei edes viikonloppu- tai yölainaan.

Hieno juttu!

Nyt voin tietää, että tarvitsemani kirjat ovat aina paikalla ja voin niitä käydä lukemassa.

Käytäntö: Löydän tarvitsemani kirjan kohdalta muoviläpyskän ja siitä lapun, jossa on kirjan lainanneen ihmisen puhelinnumero. Soitan. Kirja on toisella paikkakunnalla.

Kesä tulee!

Neljän vuodenajan maassa kuuluu tapoihin tarkkailla vuodenaikojen vaihtumisesta kertovia merkkejä. Talvi kääntyy kevääksi, kun kompostori alkaa höyrytä, mutta kun veneet lasketaan vesille, ei kesä voi olla enää kaukana.

Kaksi sinistä alusta pääsivät vesille eilen ja seilaavat Sammakkolammikossa syksyyn asti tai ainakin niin kauan kuin vettä riittää. Alukset eivät ole kiinni toisissaan, mutta kulkevat koko ajan yhdessä kuin emo ja poikanen.

Hallittu munaus?

Björn Wahlroosin ja Salon kaupungin tekemät vaihtokaupat kuumentavat tunteita. Ilta-Sanomat kertoi taannoin, että kaupunki antaa Wahlroosille 90 hehtaarin edestä metsää, rivitalotontin ja puistoaluetta. Lisäksi Wahlroosille maksetaan lähes 30 000 euroa välirahaa. Vastineeksi Salon kaupunki saa 27,5 hehtaarin "kaatopaikan pohjan".

Olkoon asiat Salossa niin tai näin, mutta jostain syystä mieleeni nousi näytelmäkäsikirjoitukseni Hallittu munaus, joka sai ensi-iltansa jo 1988. Näytelmässä liikemies Lenni Lukander lahjoittaa kunnalle vanhan soramontun taidepuistoa varten ja saa korvaukseksi lahjoituksesta (!) hyvää ja arvokasta metsämaata.

Minulta kysytään usein, onko näytelmilläni todellisuuspohjaa. Kyllä on. Kaikki on tapahtunut tai joskus vielä tapahtuva. Tosin minä en tiedä, missä, milloin ja kenelle.

Minussa asuu pieni tieinsinööri

Viime lauantaina sain neljän kilometrin lenkkiin kulumaan lähes kaksi tuntia, koska oli niin mukava pysähtyä jokaisen lätäkön kohdalla ja vetää saappaankannalla uomia, joita pitkin vedet kulkeutuivat tieltä ojiin.

Nyt tie on parissa päivässä kuivunut niin hyvin, ettei siellä tänä aamuna ollut enää yhtään lätäkköä. Joet sen sijaan virtaavat vuolaina, ja yksi oja tulvii tien yli. Ehkä minun pitää vaihtaa leikkiä ja ruveta rakentamaan vesimyllyjä.

Posti avaa postisi

Taloussanomissa oli aprillipilalta kuulostava uutinen porvoolaisessa kylässä toteutettavasta kokeilusta, jossa postin työntekijä avaa kirjeen, skannaa sen ja lähettää sähköpostilla vastaanottajalle. Ajatus on kehittämisen arvoinen, mutta sitä ei pidä jättää puolitiehen.
Esitetyssä mallissa säästetään postin kuljetuskustannuksia, mutta olisi tärkeää, että myös postin vastaanottaja hyötyisi. Siispä esitän muutamia kehittämisehdotuksia siltä varalta, että posti ulottaa kokeilunsa myös meidän kylälle.

Laskuja ei skannata ja läheteta minulle, vaan postilainen maksaa ne.

Mainoksia sisältävät kirjeet postilainen skannaa huolellisesti mutta ei lähetä niitä minulle vaan tukkii niillä mainostajien omat sähköpostilaatikot.

Jos kuoresta löytyy rakkautta tihkuva katumuskirje vanhalta heilaltani, joka aikoinaan minut julmasti jätti, postilainen ei skannaa kirjettä vaan palauttaa sen lähettäjälle ja ilmoittaa, että olen huvilallani Monacossa enkä seurapiirikiireiltäni ehdi ottamaan postia vastaan.

Marraskuussa saattaa kirjeestä löytyä kutsu presidentin itsenäisyyspäiväjuhlaan. Myös sen postilainen palauttaa suoraan lähettäjälle ja ilmoittaa, ettei minulla ole iltapukua enkä sellaista yhden illan takia aio hankkia.

Kaikki suklaata sisältävät kirjeet postilainen saa pitää kiitokseksi siitä, että on kirjeitäni avaamalla niin paljon helpottanut elämääni.

On aika

Lehdessä muistutettiin, että on aika askarrella paperikukkia pääsiäiseksi. Jos aina tekisi sitä, mitä jonkun mielestä on aika tehdä, ei aika koskaan riittäisi. Onkin siis otettava aikalisä ja pysähdyttävä miettimään, mihin itse haluaa aikansa käyttää.

Pikaista paranemista, David!

Olen ollut ymmälläni siitä kohusta, joka on syntynyt, kun brittiläinen jalkapalloilija on tullut Suomeen akillisjännettään leikkauttamaan. Vaikka en seuraa urheilua, minulla on runsaasti muita mielenkiinnon kohteita esimerkiksi kirjallisuuden, teatterin, musiikin ja elokuvan alalta, mutta en fanita ketään ihmistä niin paljon, että kokisin tarpeelliseksi seurata hänen elämäänsä tai nähdä luonnossa. Usein se on jopa päinvastoin. Mitä enemmän pidän jonkun kirjailijan tuotannosta, sitä vähemmän haluan hänestä tietää, koska en halua löytää teksteistä viittauksia kirjailijan omaan elämään.

Entä jos fanittaisin niin kuin urheilussa on tapana? Lukisin huomattavasti enemmän, kiertelisin kirjamessuilla ympäri maailmaa, seisoisin aina eturivissa, kun suosikkikirjailijaani haastatellaan kirjakaupassa, ahmisin kaiken mahdollisen tiedon kirjailijan yksityiselämästä ja teoksista, keräisin kritiikit talteen ja analysoisin niitä, mutta tosifanittamisen todistaisin sillä, että matkustaisin Turkuun, kun kirjailijan tulisi leikkauttamaan rannettaan, jossa on ahkeran kirjoittaminen aiheuttama rasitusvamma.

Muumilaaksossa?

Viereinen puhelinkamerakuva on talviselta kuusiviljelmältä, jossa kulku oli toissa viikolla kovin hidasta, kun lunta oli haaroihin asti. Lumesta hurmaantuneena heittäydyin hankeen selälleni tehdäkseni lumienkelin. Ei kuitenkaan tullut enkeliä vaan kuoppa, sillä hetken sain äheltää, ennen kuin pääsin siitä pehmeästä hangesta ylös!

Monista kuusista ei näkynyt kuin latva tai joku oksankärki, pienimmät puut olivat kokonaan lumen piilottamia. Vielä ei siis ole kiirettä kuusien kevätleikkaukseen.

Katiska kiertoon

Joitakin vuosia sitten katselin riippakoivun oksia, jotka näyttivät keinuvalta mieheltä. Ajattelin, että olisipa hauskaa, jos koivussa tosiaan joku keinuisi. Tuumasta toimeen, minä päätin, aloin etsiä materiaalia ja löysin ruostuneen katiskan ja lasipallon. Ja niistä se syntyi: Valopää. Kaikki muu on katiskasta peräisin, pään sisuksena on sininen lasipallo. Talveksi olen siirtänyt ukon koivusta kuistinräystääseen kiinni, ja siinä se keinuttelee, odottelee kevättä ja leppeitä tuulia. Kunhan opiskelukiireet hellittävät, aion tehdä sille kavereita.

Lunta

Joka vuosi ensilumen aikaan useimmat iloitsevat, kun maailma muuttuu valkoiseksi, mutta minä puin nyrkkiä taivasta kohden: En ole tilannut, en tarvitse, viekää pois!

Mutta eihän se lumi vastaväitteistäni välitä vaan sitä tulee, tulee ja tulee, tänä talvena erityisen paljon. Vähitellen alan siihen tottua, ja siinä vaiheessa, kun muut ovat jo kyllästyneet talveen, lumeen ja pakkaseen, minä olen aivan haltioissani ja huudan kohti taivasta: Lisää, lisää, vieläkään ei ole tarpeeksi!

Kuvan vanha omenapuu ei varmaan ole yhtä innoissaan talvesta kuin minä, koska on joutunut taakan alla taipumaan maata kohden.

Lahja miehelle, joka ei tarvitse uutta seinäkelloa

Veli täytti vuosia. En halunnut lahjoa häntä seinäkellolla, kukkamaljakolla tai solmiolla, vaan päätin antaa jotain tosi tarpeellista ja sellaista, joka ei jää nurkkiin kuljeksimaan - kaksi mottia kuivia klapeja! Sellaista lahjaa on kuitenkin lievästi sanottuna hankala viedä juhlataloon, joten vein malliksi klapeja paperikassissa. Sen kylkeen olin liimannut kuvan klapimoteista, jotka täällä meillä odottavat, että syntymäpäiväsankari tulee niitä noutamaan. Olen aina sanonut, että hyvät lahjat ovat sellaisia, joista pääsee syömällä tai juomalla eroon. Nyt listaa voi jatkaa, että ainakin pakkaskelillä omakotiasujan paras lahja on sellainen, jonka voi heittää suoraan uuniin.

Helmikuussa helistää

En ole jäätynyt enkä hukkunut hankeen, vaikka blogin päivitys on ollut luvattoman harvaa. Lähinnä olen ollut kiinni opiskelutehtävissäni ja lukuisissa muissa riennoissa. Suoritan parhaillaan sekä aikuiskasvatustieteen perusopintoja Jyväskylän avoimessa yliopistossa että aikuiskouluttajan pedagogisia opintoja (APO) Jyväskylän yliopistossa. Ensin mainitut opinnot suoritan kokonaan itsenäisesti eli luen kirjoja ja teen oppimistehtäviä. APO:ssa on kerran kuussa kolmen päivän tiivis, antoisa lähijakso Jyväskylässä, muutoin nekin opinnot hoituvat kotoa käsin ja työssä oppien.

Olen aina haaveillut kokopäiväisestä kirjoittamisesta, mutta tänä talvena olen sekä opiskelujen että opetustöiden aikana huomannut, että tykkäään tosi paljon myös opetushommista. Varmaan minulle on vain hyväksi lähteä mukavasta työhuoneestani välillä ihmisten ilmoille, etten vallan erakoituisi, minulla kun on siihen aika selvää taipumusta. Toisaalta yksinolo olisi välttämätöntä kirjoittamiselle, ja olen tehnyt elämässäni valintoja, joiden pitäisi taata kirjoittamisrauha. Koska tänä talvena ei keskeytymätöntä kirjoittamisrupeamaa juurikaan ole ollut, mieleeni on noussut ajatus: täytän kalenteria joko paetakseni kirjoittamista tai kerätäkseni siihen ajatuksia ja voimia.

Otsikko ei viittaa muuhun kuin vanhaan sanontaan, joka tarkoittaa, että helmikuussa on ne kovimmat pakkaset. Niitä odotellessa...

Kestäviä tuotteita

Joskus kauan, kauan sitten, ainakin viisitoista vuotta sitten, ostin Anttilan postimyynnistä taskulaskimen. Se oli nimeltään Timanttilaskin, ja hintaa oli kokonaiset 10 markkaa. Nimi johtuu siitä, että kullanvärisen laskimen näppäimet ovat kuin erivärisiä timantteja. Kiinassa valmistettu laskin on melko yksinkertainen, lähinnä peruslaskutoimituksiin soveltuva. Sellainen erikoisuus laskimessa on, että se on kestänyt, kestänyt ja kestänyt. Pattereita ei ole koskaan vaihdettu, en tiedä, olisiko se mahdollistakaan. Perheessämme on lukuisia muitakin laskimia, mutta Timanttilaskin on jo legendaarinen: se toimii aina!

Astianpesukoneemme on vuodelta 1989. Kerran on käynyt huoltomies ja kerran on itse viety kone korjaamolle, mutta kaiken kaikkiaan se on ollut hintansa arvoinen. Se on minun ensimmäinen tiskikoneeni, ja luulin pitkään, että kaikissa tiskikoneissa on sisävalo, koska meidänkin koneessa on. Kun kone joskus tulee tiensä päähän, minä varmaan kierrän etsimässä sisävalollista konetta ja saan kuulla, ettei sellaisia olekaan. Onpas. Ainakin oli vielä 1989.

Stereolaitteisto, joka sisältää radion ja levysoittimen on vuodelta 1977. Kaikenlaisia radioita on kotiimme ilmestynyt senkin jälkeen, mutta äänentoistossa ei mikään pärjää tuolle vanhalle laitteelle. Nyt pitäisi levysoittimeen ostaa uusi neula, että pääsen taas kuuntelemaan vinyylilevyjäni. Ne jos mitkä ovat kestäneet aikaa.

Joulukuusikaupasta

Aloitin kaupanteon viisi vuotta sitten, kun itse kasvattamistamme joulukuusista ensimmäiset olivat ehtineet myyntikuntoon. Keskimäärin kymmenen vuottahan se vie, ennen kuin metsäkuusen taimesta on tullut tuuhea ja sopusuhtainen joulupuu. Eivät ne kuuset kuitenkaan itsekseen kasva, vaan noihin vuosiin mahtuu runsaasti monenlaista työtä: tainten istutusta, kuusten leikkaamista, tyvien siistimistä, heinäntorjuntaa. Haastavinta on kasvattaa hyvä latva – luonnollisen näköinen mutta ei liian pitkä.

Syksyllä merkitsemme ja joulun alla kaadamme myyntiin lähtevät kuuset, noin 300 kpl, ja pakkaamme ne kuljetusta varten verkkopusseihin. (Myyntipaikoilla verkot poistetaan, mutta tarvittaessa verkotamme kuusen uudestaan, jos asiakas niin haluaa, sillä verkossa kuusi on helppo kuljettaa henkilöautossakin kotiin.) Osa kuusista kuljetetaan Muurameen, jossa on minun myyntipaikkani. Loput kuuset myydään Jyväskylässä ja Kangasniemellä. Markkinointi hoituu lehti-ilmoituksilla, julisteella ja puskaradiolla. Ja mikä parasta: Olemme onnistuneet saamaan hyvät myyntipaikat, joista ei ole tarvinnut maksaa lainkaan vuokraa. Toki kiinteistönomistajille lahjoitamme joulukuusen tai pari. Tärkeää on myös se, että olemme voineet pitää samat paikat, sillä näin olemme saaneet runsaasti kanta-asiakkaita, jotka tulevat joka joulu kuusiostoksille tuttuun paikkaan, tutun kuusikauppiaan luo. Kanta-asiakkaiden saamisessa tärkeintä on tietenkin se, että kuuset ovat laadukkaita ja kohtuuhintaisia. Todennäköisesti olemme tässä onnistuneet, sillä saimme tänäkin vuonna kuuset myytyä aatonaaton puolipäivään mennessä.

Kuusi tuntuu pitävän hyvin pintansa suomalaisten joulussa. Kuusikauppiaana en tietenkään tapaa heitä, joilla on muovi- tai tuontikuusi tai ei kuusta lainkaan, mutta omille asiakkailleni kotimainen kuusi on se oikea. Erityisesti lapsiperheissä kuusi tuntuu olevan hyvinkin tärkeä osa joulua, mutta kyllä asiakkaina on kaikenikäisiä ihmisiä.

Vaikka kuusia kasvatetaan ja leikataan samojen periaatteiden mukaan, niistä kaikista tulee erilaisia. Ja hyvä niin. Asiakkaiden maku ei ole yhtenäinen. Pienimpien lasten mielestä kaikki kuuset ovat hyviä, joten isä tai äiti saa tehdä lopullisen valinnan. Teini-ikäisille sen sijaan kelpaa vain leveä, tuuhea ja kattoon asti ulottuva joulukuusi. Kuusikaupassa huomaa myös sen, että uusissa taloissa on korkeammat huoneet kuin ennen. ”Nyt otamme ison kuusen, kun meillä vihdoin on tilaa”, on monikin asiakas todennut ja ottanut kolmimetrisen kuusen.

Toisaalta monet sanovat heti alussa haluavansa kapean kuusen, ettei se veisi niin paljon tilaa. Viljellyt kuuset ovatkin luonnonkuusta kapeampia ja siksi mahtuvat pienempiinkin tiloihin. Tänä vuonna olin tosi iloinen siitä, että elävien kynttilöiden käyttäjälle löytyi sopiva kuusi. Yleensä viljellyt kuuset ovat liian tuuheita, mutta nyt joukossa oli harvahko puu, jota muut asiakkaat vieroksuivat mutta joka oli täydellinen elävien kynttilöiden perinnettä vaalivalle ostajalle. Erityistä iloa koin myös siitä, että vannoutunut serbiankuusen ostaja ihastui meidän kuusiin ja osti sellaisen.

Naiset ovat ehkä hivenen tarkempia siitä, millainen kuusi kotiin hankitaan, mutta toisaalta miehet huomaavat nopeammin sen parhaan kuusen. Kaikille ei kuitenkaan ole selvää, mitä ”hyvä kuusi” tarkoittaa. Joku vuosi sitten myyntipaikalle tuli nuori mies, joka oli saanut vaimoltaan määräyksen ostaa hyvä kuusi. Mies sanoi minulle, ettei hän tiedä, mitä se tarkoittaa. Esittelin erilaisia vaihtoehtoja, mutta lopulta päätösvalta jäi minulle, sillä mies ei edelleenkään tajunnut, mikä niistä olisi paras.

Viiden vuoden aikana en ole kohdannut yhtään hankalaa asiakasta. Kuusiostoksille tulevat ihmiset ovat hyvällä tuulella ja yleensä löytävät sopivan kuusen nopeasti. Aika usein käy niin, että mukaan lähtee se ensimmäinen, jota esittelen. Kiireisimmät lähtevät heti kuusen maksettuaan, mutta monet jäävät juttelemaan maailmanmenosta, kuusenkasvatuksesta tai omista asioistaan. Kohtaamiset ovat lyhyitä mutta merkityksellisiä.

Leipäni on laulun sanoin ”pieninä palasina maailmalla”, mutta olen onnekas, kun saan tehdä monenlaisia hommia. Enää en haaveile kokoaikaisesta kirjoittamisesta, sillä joulukuusten kasvatus ja myynti on tosi mukavaa ja tarjoaa hyvän vastapainon kirjoittamiselle. Nyt joulun jälkeen voin huokaista kuusihommista, mutta kevättalvella otan taas sakset käteen ja menen kuusipellolle, nips, naps!