Joulu on outo ja kiinnostava ilmiö. Siinä on paljon
hurmosta, jopa maanisuutta, ja se muistuttaa monin tavoin sotaa. Kauppiaat
käyvät kiivasta sotaa asiakkaista ja heidän rahoistaan. Strategiat ja taktiikat
on hiottu hyvissä ajoin, aseet ja ammukset hankittu, vihollisten liikkeitä
tarkkailtu. Vihollisia ovat sekä toiset kauppiaat että ne asiakkaat, jotka
eivät haluaisi rahoistaan luopua. Edellisten kanssa kannattaa usein liittoutua,
jotta jälkimmäisten mielet voitetaan. Kaikenlainen propaganda auttaa, ja sitä
media on kyllä tulvillaan hyvissä ajoin. Sodan ensimmäisiä pieniä kahakoita
nähdäänkin jo syksyllä, mutta suurimmat taistelut käydään jouluviikolla,
jolloin kauppakeskukseen eksynyt ihminen on kuin tykistötuleen joutunut,
aseensa kadottanut sotilas, jonka ainoa selviytymiskeino on paeta.
Asiakkaat käyvät sotaa rauhan ja rakkauden puolesta,
kiirettä, materialismia ja itsekkyyttä vastaan. Kaikki
vaikuttaa pitkään rauhalliselta, tunnelma on odottava. Jotain on tulossa, mutta
ollaan kuin ei välitettäisi siitä, antaa muiden hössöttää, intoilkoot toiset,
pysytään me vain rauhallisina, ei toisteta edellisvuosien hullutuksia. Kaikkien
hermo ei kestä odottelua, pieniä irtiottoja, hajanaista ammuskelua ja rivistä
lipeämisiä alkaa ilmetä jo lokakuulla. Marraskuun lopulla tapahtuu vihdoin liikekannallepano.
Joidenkin mielestä se on aivan liian aikaista ja hätiköityä, joten he
vetkuttelevat ja viivyttelevät, kunnes viimeisellä viikolla pääsee helvetti
valloilleen: suuri taistelu on jo kulman takana ja niin paljon on vielä
varusteita hankkimatta, tehtäviä tekemättä! Homma tuntuu mahdottomalta, mutta
pieni ihminen ei anna periksi, vaan jaksaa omin käsin askarrella kenttäpostia,
kutoa villasukkia, valmistaa muonaa, tehdä viimeisiä hankintoja. Aina löytyy
jotain tärkeää, tarpeellista tai muuten vain kivaa. Varustetehtailijat ovat
tuoneet markkinoille kaikkea uutta, jota ei kukaan ole osannut kaivata mutta
joka nyt vaikuttaa välttämättömältä. Ostoksia kannetaan kaksin käsin, niitä mätetään,
pinotaan, ahdetaan ja tungetaan autoon kuin evakkorekeen. Jos taisteluväsymys
uhkaa, joka kulmalla on tarjolla pipareita, karkkia ja glögiä voimia antamaan
ja mieltä virkistämään.
Sodassa tarvitaan kaikkia. Lapset saavat hyvissä ajoin
kataloginsa, joista voivat valita omat aseensa taistelussa materialismia ja
itsekkyyttä vastaan. Yksinäisyyteen unohdetun vanhuksen postilaatikkoon
tipahtaa joulukortti, jonka lähettäjää hän ei enää tunnistaisi, jos vastaan
tulisi. Hyväntekeväisyysjärjestöt saavat rahaa ja tavaraa jaettavaksi niille, jotka
eivät omin varoin varustelukilvassa pärjäisi. Sota on silkkaa yhteisöllisyyttä.
Tuntemattomia tervehditään ja rauhallista joulua toivotellaan sen minkä
kiireiltä ehditään. Kuolleitakaan ei tässä sodassa unohdeta, vaan haudoille
viedään muovikuorisia kynttilöitä pimeyttä valaisemaan ja pieniä enkeleitä
hankeen hukkumaan.
Kun aattoilta koittaa ja ihmiset ovat kaivautuneet
poteroihinsa, sota ei suinkaan ole ohi, saati voitettu, sillä joulu on myös taistelua
vallasta. Kenen reseptillä on tehty parhaat piparkakut, kenen luona syödään
jouluateria, kuka osaa antaa osuvimmat lahjat, kenen joulu on aidoin, kaunein,
tunnelmallisin, perinteisin? Vaikka sota yhdistää kansakuntia, se voi erottaa
ihmisiä. Monet nuoret parit ovat joutuneet kauas toisistaan, eri rintamille, ja
monet perheetkin ovat hajonneet jouluksi, kun itse kunkin on pitänyt mennä
sinne, missä häntä eniten tarvitaan. Joitakin lapsia siirretään juoksuhautoja
pitkin paikasta toiseen, jossain käydään vielä asemasotaa tai viivytystaistelua,
monet ovat solmineet välirauhan, mutta miettivät jo seuraavia siirtojaan.
Kirkon tehtävä on antaa sodalle merkitys, joka oikeuttaa
taistelun, ja rohkaista siihen osallistuvia. Kauneimmat joululaulut toimivat
siinä missä prismojen, citymarkettien ja halpahallien mainokset. Kun kolikko
kilahtaa kolehtihaaviin, on mieli puhdas jatkamaan varustelukilpailua.
Joulupäivänä kirkko muistuttaa ihmisen vajavaisuudesta. Niin paljon ostitte,
annoitte, saitte, söitte ja mässäilitte, mutta muistitteko seimessä makaavaa
lasta? No ei se mitään, kolehtivirsi alkaa ja teistä tulee taas hyviä ihmisiä.
Sodan jälkeen katsellaan ja kuulostellaan. Ihmetellään, että
siinäkö se nyt oli. Kaikki se touhotus tuntuu jälkeenpäin vähän absurdilta.
Voittiko kukaan? Mikä oli tappion hinta? Kannattiko? Poteroihin kaivautuneet ja
korsuihin paenneet alkavat tulla esiin. Vammoja paikkaillaan, haavoja
puhdistellaan, elämä alkaa palautua kylille ja kaduille. Onnekkaimmilla on
muistoja hyvistä kohtaamisista, sankaritarinoita, uutta voimaa ja energiaa.
Mutta aina on niitäkin, joiden taisteluväsymys vaihtuu posttraumaattiseen
stressiin. Siihen auttaa vain katse eteenpäin ja kunnon kierros kauppojen
alennusmyynneissä.
Kaikki eivät sotaan osallistu, vaan varaavat jo hyvissä
ajoin matkan ja pakenevat jonnekin kauas. Rintamakarkurit!