torstai 10. lokakuuta 2019

Jaettu sato, paras sato

Alkukesästä ihailin puutarhamme perukoilla pieniä kirsikkapuita, joissa oli harvinaisen paljon kukkia. Kirsikat ovat jotain ikivanhaa lajiketta, peräisin erään vanhan talon puutarhasta, missä ne kasvavat korkeina puina ja tuottavat runsaasti satoa. Meillä kirsikka ei alkuun viihtynyt kovin hyvin, vaan ränsistyi nopeasti ja tuotti vain vähän satoa, mutta uusia taimia on syntynyt kuitenkin sen verran, että olen saanut kasvatettua niistä muutamia pikkupuita. Vähäinen sato on mennyt suoraan linnuille.

Runsas kukinta tuotti runsaasti raakileita. Ensimmäistä kertaa tuli mieleen, että voisin tehdä hilloa omista kirsikoista. Rastaatkaan eivät olleet niistä kiinnostuneita, sillä herukat maistuivat paremmin. Herukoita ja karviaisia meillä on yli oman tarpeen, joten niistä riittää myös linnuille, ketuille ja peuroille. Kesällä näimme myös sen ihmeen, että koppelo tuli puutarhaan marjojen perässä. Eräänä iltana se söi valkoherukoita ja toisena päivänä oli kirsikkapuussa herkuttelemassa. Silloin päätin, että syököön, minä kyllä pärjään ilman kirsikkahilloakin. Mutta eihän raskas lintu voinut hento-oksaista puuta tyhjentää, joten jäi niitä kirsikoita minullekin niin paljon, että pääsin hilloa keittämään, nams!

Koska meillä ei ole kotieläimiä eikä lähellä muuta asutusta, metsän eläimet uskaltautuvat pihapiiriin, ja se on minusta aika hienoa!