keskiviikko 29. heinäkuuta 2009

Kiitos metsä mustikoista

Mustikkamättäät täynnä kypsää marjaa, ympärillä hiljainen metsä, aikaa ajatusten virrata. Tällä viikolla olen marjametsässä laatinut mielessäni monta blogikirjoitusta, mutta kun marjastuspäivä on ehtinyt iltaan, olen tietokoneen ääressä istumisen sijasta valinnut vuoteen, sulkenut silmäni ja nähnyt mustikanvarpuja silmissäni.

Tänä vuonna näyttää sekä mustikoita että vadelmia tulevan runsaasti, joten tavoitteena on saada pakastin täyteen ja hilloja kellariin. Marjoilla on myös mukava ilahduttaa muita ihmisiä. Täysi sanko kypsiä mustikoita kelpaisi tietysti kelle tahansa, mutta ajanpuutteen vuoksi olen kerännyt marjoja vain heille, jotka eivät enää itse metsään kykene. Yhä useammat pärjäävät myös kokonaan ilman marjoja ja löytävät syitä olla menemättä metsään. Hyttyset, karhut ja risukot kuulostavat tietysti vakavilta vaaroilta, mutta eivät sellaiset oikeasti metsässä vaivaa.

81-vuotias äitini on aina syyskesällä huolissaan siitä, että onhan kaikilla nyt varmasti talven marjat tallessa, sillä eihän sitä muuten pärjää. Äidiltä on jäänyt huomaamatta, miten maailma on muuttunut niistä ajoista, jolloin marjat olivat olennainen osa kesän ja talvenkin ruokavaliota. Nykyään ulkomaiset poimijat tulevat sankoin joukoin keräämään mustikoita, jotka viedään Japaniin. Siellä niistä valmistetaan pillereitä, jotka pakataan pieniin purkkeihin. Sitten ne tuodaan Suomeen ja myydään luotaistuotekaupoissa (!!) ja apteekeissa kalliilla hinnalla ihmisille, jotka ovat mainoksista lukeneet mustikoiden olevan hyväksi silmille ja näkökyvylle. Niinhän ne ovatkin, mutta mieluummin syön mustikat sellaisenaan. Uskon myös siihen, että ruuassa on hyvä olla myös metsän antimia, ei vain pellossa kasvanutta.

Intohimoisen marjastukseni juuret ovat lapsuudessa. Pellon reunalta kerättiin mansikoita heinänkorteen, metsissä juostessa noukittiin mustikoita suuhun, iltaisin haettiin marjamaitoon vadelmia, syksyisin lähdettiin isolla porukalla puolukkaan. Useimmiten marjoja löytyi lähitienoolta, mutta mustikka- ja puolukkareissuja tehtiin myös kauemmas. Vieraassa metsässä yritin pitää näköetäisyyden aikuisiin. Aina se ei onnistunut, ja siinä minä äkkiä seisoin keskellä metsää tajuamatta yhtään, mihin päin pitäisi lähteä. Ketään ei näkynyt, mitään ei kuulunut. Siihen aikaan opetettiin, että metsässä piti olla hiljaa. Hätätilanteessa oli kuitenkin lupa huhuilla. Huhuu! Huhuu! Huhuu! Lopulta kuului vastaus, ja aikuiset löytyivät. En vieläkään halua metsässä elämöidä ja meluta. Luotan siihen, että karhu kuulee risujen rasahtelut jalkojeni alla ja väistää. Eräänä lapsuuteni kesänä meidät kutsuttiin mustikkaan tuttavan mökille. Olimme tietysti ensin sitä mieltä, ettemme me nyt toisten pihoilta mene keräämään, mutta kun pääsimme perille, kutsun syy selvisi. Mökkiä ympäröivä harva mäntymetsä oli niin täynnä suuria mustikoita, ettei mökin pariskunta olisi koskaan niitä kaikkia kerännyt. Emäntä keräsi itsekin meidän kanssamme, mutta kun hän sai astiansa täyteen, hän kumosi marjat minun sankooni. Olin kiitollinen avusta, sillä aikuisten vauhtiin en vielä silloin päässyt. Marjastuksen jälkeen isäntäväki tarjosi kahvit mökissä, päivä oli täydellinen.

Olipa sitä liikkeellä marjatuksen tai metsätöiden takia tai ihan muuten vain, metsässä mieli lepää ja sieltä palaa aina hyväntuulisena. Tutkimusten mukaan metsässä kuljeskelu aktivoi aivoja tehokkaammin kuin shakin peluu. Shakkia pelatessa tarvitaan loogista ajattelua, mutta metsässä aivot toimivat kokonaisvaltaisemmin. Marjastajalla kaikki aistit ovat yhtä aikaa käytössä. Hän katselee ja kuuntelee, haistaa ja maistaa, tuntee auringonlämmön ihollaan ja osaa ylittää ojan niin, ettei sangosta yksikään mustikka putoa. Kuudes aistikaan ei ole pahitteeksi; sen avulla löytyy aina uusia marjamaita.

torstai 16. heinäkuuta 2009

Matkakertomus sieltä, minne ei ollut tarkoitus mennä

Tarkoitus oli mennä Petäjävedelle omakotitalonäyttelyyn. En kyllä ymmärrä, mistä idea moiseen tuli, sillä emme ole aikeissa rakentaa, ostaa tai remontoida omakotitaloa tai mitään muutakaan asuntoa.

Menomatkalla pysähdyttiin Jyväskylässä, koska siellä asuvat poikamme, joita käytiin tervehtimässä. Aikaa kului myös yliopiston kirjastossa, josta lainasin kassillisen aikuiskasvatusta käsittelevää kirjallisuutta (kesäkään ei suo minulle taukoa opiskeluista). Kirjastoasioiden jälkeen hain Kirjailijatalon terassilta matot, joita olin sinne lainannut. Sateen kastelemia mattoja kääriessäni ihmettelin jälleen kerran, miten huonolla hoidolla sekin kaunis ja arvokas kiinteistö on. Kun sadevedet kertyvät terassin keskellä olevaan monttuun, osa vedestä imeytyy betonin läpi ja pikkuhiljaa rapauttaa rakenteita, kosteus lisääntyy, homeet kasvavat... Eikö omistaja ymmärrä vai eikö hän välitä?

Kun matot oli autossa, aurinko porotti niin lämpimästi, että teki jo mieli palata kotiin mattopyykille. Päätimme kuitenkin pysytellä suunnitelmissa ja lähdimme ajelemaan kohti Petäjävettä, joka on minulle jokseenkin tuntematonta seutua. Pianhan sinne saavuttiinkin, mutta kun omakotitalonäyttelyn opastekyltit ilmestyivät näkyviin, ajoimme tarkoituksella niiden ohi ja päätimme katsoa ensin kirkonkylää, sillä kirkonkylämiljööt kiinnostavat minua kovasti.

Tämä kirkonkylä oli aika pieni mutta viehättävä. (Aika moni kirkonkylä on viehättävä sillä vertaan niitä aina Joutsaan, joka on... no, vähemmän viehättävä.) Petäjävedellä katselin vanhoja omakotitaloja ja niiden kauniita pihoja, missä pionit ja perunamaat kukkivat. Vanhan kirkon luo menevän tien varrella näin miehen omakotitalon parvekkeella lukemassa. Harvinainen näky siihen nähden, miten paljon ihmiset näkevät vaivaa pihojensa ja puutarhojensa eteen ja miten runsaasti kaikenlaisia terasseja, patioita ja huvimajoja on rakennettu.

Samaisen tien varrella sininen puutalo veti mielen apeaksi. Seinien alaosat näyttivät lahoilta, vanha tiilikatto rikkinäiseltä, räystäät olivat liian lyhyet. Pihassa oli jos jonkinmoista uudenaikaista kesäkeittiötä, huvimajaa ja grillikatosta, mutta kaunis vanha talo teki hidasta kuolemaa.

Suuressa punaisessa talossa (entinen seurakuntatalo?) oli taidenäyttely, mutta näyttelyä enemmän minua kiinnosti se talo. Seisoin suuren salin nurkassa ja olin katselevinani maalauksia, mutta katselinkin sitä huonetta ja kuvittelin sinne asukkaat. Keittiön hirsiseinissä oli jälkiä lukuisista tapettikerroksista. Ja siellä vanhan talon viileydessä minä vihdoin tajusin, etten halua mennä omakotinäyttelyyn katselemaan uusia taloja, keskeneräisiä pihoja, muodikkaita sisustuksia, huoneita, joissa ei vielä elämänjälkiä näkyisi. Olin valmis palaamaan kotiin.

Petäjävedeltä poistutaan kiertoliittymän kautta, mutta emme lähteneetkään ajamaan kohti Jyväskylää vaan päätimme poiketa viereisellä huoltoasemalla. Sen pihalla kohtasimme iloisen yllätyksen: Takomarkkinat eli seppiä takomassa rautaa! Rauta on materiaalina alkanut kiinnostaa minua vuosi vuodelta enemmän ja enemmän, joten oli mukava katsella seppiä työssään. Laukaalaisen Takomo Rautakärpäsen kojulta ostin taotun korun, yksinkertaisen ja kauniin.

Olimme taas poistumassa Jyväskylän suuntaan, kun kiertoliittymässä päätimmekin lähteä Keuruulle kahville. Keuruulta löytyi varsin suuri keskusta, kaupunkihan se Keuruu onkin. Pääkadun varrella oli tienviitta Vanha Keuruu, mutta se katu päättyi rantapusikkoon, eikä meille oikein selvinnyt, mitä se tienviitta tarkoitti.

Keuruun museossa oli mielenkiintoinen näyttely elokuvaohjaaja Matti Kassilan tuotannosta ja elämäntyöstä. Kassila ohjasi uransa aikana 33 näytelmäelokuvaa, noin 60 tv-ja dokumenttielokuvaa ja teattereissa 12 näytelmää, Jussi-palkintojakin kertyi seitsemän. Ohjaajantyötään kuvatessaan Kassila on sanonut hakeneensa "huumoria, rakkautta ja sitä, että elämä olisi vähän erilainen kuin mitä itse pystyn toteuttamaan. Nimenomaan rakkaus on hirveän tärkeä, vaikka en ole ollenkaan sanaa käyttänyt, enkä ole tiennyt, että siitä on ollut kysymys." Niin, eihän taiteilijan tarvitsekaan "tietää" mitä on tekemässä, tärkeää on vain se tekeminen ja tunne siitä, että tekee juuri sitä mitä haluaa.

Päivä oli kääntymässä iltaan, kahvin sijaan nautimme pizzaa paikallisessa pizzeriassa. Jokaisessa kirkonkylässä on vähintään yksi samanlainen.

maanantai 13. heinäkuuta 2009

Prinsessat ja kuninkaat

Olin lauantaina sukulaispojan häissä. Morsian oli kaunis ja sulhanen komea ja heidän keskinäinen rakkautensa näkyi jokaisesta katseesta ja pienistäkin eleistä. Vanha kartanomiljöö koskenkohinoineen loi viehättävää tunnelmaa. Ruoka oli hyvää ja ihmiset iloisia, puheensorinaa riitti. Kaikki oli viimeisen päälle mietittyä, ja silti juhlassa oli rento ja kotoisa meininki.

Morsianta katsellessani muistelin, miten joitakin vuosia sitten juttelin parin sukulaistytön kanssa hääjuhlista ja niiden merkityksestä. Toinen neitosista kiteytti ajatuksensa sanoen, että jokainen nainen haluaa olla päivän prinsessana. En tässäkään asiassa tunnista kuuluvani tuohon "kaikkien naisten" joukkoon. Sen sijaan olisi mielenkiintoista olla edes yksi päivä kuninkaana.

maanantai 6. heinäkuuta 2009

Kesäaamu

Juon lasin vettä ja menen pihalle, missä kostea ruoho herättää paljaat jalkapohjani. Aurinko on jo lämmittänyt kasvihuonetta niin, että on syytä käydä avaamassa ovi selälleen. Samalla tarkistan tomaatinvarret ja napsin pois varkaat. Kasvihuoneen seinällä on nastalla sarjakuva, jossa nainen istuu onnellisena pihalla ja sanoo katsovansa, miten tomaatit kypsyvät. Minun kasvihuoneesani amppelitomaatti antaa jo satoa. Syön pari pientä punaista tomaattia ja rapean salaatinlehden niiden lisäksi.

Jatkan kierrostani pihalla ja nostan harson pois avomaankurkkupenkin päältä. Säpsähdän. Kyy makaa kahden harson välissä niin, että vain takaruumis näkyy. Otan kepin ja siirrän harsoa sivummalle. Kyy pysyy paikallaan. Onko se kuollut? Ei, vaan kylmän yön jälkeen vielä niin jähmeä, ettei kykene liikkumaan. Peittelen sen harsolla ja poistun häiritsemästä.

Haen kasvimaalta sipulin ja salaattia ja palaan sisälle. Keitän aamuteetä ja laitan tuoreita vihanneksia sämpylän väliin. Posti tuo Saksasta kortin, jossa kyy lekottelee kanervien ja puolukanvarsien seassa.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2009

Kasvimaita ja kasvimaita

.

SAILA: Hei, oletteko nähneet mummin ja Veikon kasvimaan?
TUIJA: Joskus keväällä, ei siellä silloin mitään vielä ollut, miten niin?
SAILA: Se on ihan erilainen kuin meillä, ei yhtään rikkaruohoa.
TUIJA: Meillä onkin biodiversiteettikasvimaa.
JUSSI: Ai, tuota en ole tiennytkään. Mikä se siis on?
TUIJA: Luonnon monimuotoisuutta ilmentävä kasvimaa. Mummi ja Veikko on enemmänkin tehoviljelijöitä ja pitää tarkasti huolen, ettei porkkanapenkissä kasva vesiheinää eikä muutakaan luvatonta.
JUSSI: Niillä on enemmän aikaa kitkeä ja harata.
TUIJA: Ja ennen kaikkea niiden mielikuvissa hyvä kasvimaa on täysin rikkaruohoton.
JUSSI: Mutta ihan yhtä hyviä satoja me saadaan vaikkei niin puhtaana ehditä kasvimaata pitääkään.
TUIJA: Ei se kyllä ajastakaan ole kiinni vaan asenteesta. Minä kuljen joka päivä monta kertaa kasvimaan ohi ja ajattelen, että pitäisi tuokin harata. Mummi ja Veikko nyppää rikkaruohot samantien pois, jos sellaisia huomaavat.
JUSSI: Sillä tavalla ne on saaneet rikkaruohot nitistettyä kokonaan. Meidän kasvimaassa on koko ajan elinvoimaisia siemeniä ja juuria vain odottamassa, että mä käännän selkäni, ja ne voi alkaa kasvaa.
TUIJA: Miten niin sinä? Milloin olet viimeksi kasvimaalla edes käynyt?
JUSSI: Eilen.
TUIJA: Haraamassako?
JUSSI: Ei kun hain jalkapallon pois perunapenkistä.