Hups!

Blogi on ollut tahattomasti tauolla, sillä vaikka aiheita on ollut mielessä lukuisia, kirjoittaminen on suuntautunut toisaaalle - uuteen näytelmään. En siitä sano nyt  sen enempää, sillä en osaa/viitsi/uskalla keskeneräistä julkisesti käsitellä. Nyt se on kaiken lisäksi joulutauolla, muhii kuin perunalaatikko uunissa, kypsyy ja makeutuu, näin toivon. Sen voin todeta - jälleen kerran - että kyllä fiktion kirjoittaminen on parasta, mitä tiedän.

Tämän äkillisen  blogin henkiin heräämisen syynä on eduskunnan keskustelu hallituksen rakennepaketista, jolla on  tarkoitus panna maan asiat kuntoon. Mieleeni nousee Harri Holkerin johtama hallitus (1987-1991), joka talouspoliittisilla uudistuksilla ja muun muassa veroja alentamalla pyrki varmistamaan, että Suomen talous pärjää kansainvälisessä kilpailussa. Muistan sen siitäkin, että kirjoitin vuonna 1987 ensimmäisen näytelmäni, jolle annoin nimen Hallittu munaus. Nimi sai idean tietysti siitä, että  Holkerin hallituksen talouspoliittisista uudistuksista käytettiin nimeä hallittu rakennemuutos. Eihän se talous hallitusti kehittynyt, vaan seurasi talouden ylikuumeneminen ja sittemmin 90-luvun alun lama. Saas nähdä mitä tästä rakennepaketista seuraa. Niin, se työn alla oleva näytelmäni käsittelee ahneutta.

Minä, Irwin ja Pekka

Viikonlopun aikana Radio Suomessa on useassakin ohjelmassa muisteltu Irwin Goodmania ja soitettu hänen musiikkiaan. Itse en ole koskaan Irwiniä fanittanut, mutta kerran sentään tavannut. Se tapahtui 1970-luvun lopulla, jolloin kävin opiskelujen ohessa viikonlopputöissä erään lomakylän vastaanottovirkailijana. Olin saanut paikan, kun sinne tuli päälliköksi edellisestä työpaikastani tuttu nainen, joka tarjosi hommia minullekin. Hänen poikaystävänsä, Pekka, oli töissä samassa paikassa ja muiden töiden ohella hoiteli vastaanottoa viikolla. Kun eräänä perjantaina aloitin työvuoroni, Pekalla oli minulle tärkeä homma: ravintolassa esiintynyt Irwin oli asustellut lomakylässä jo useita paiviä ja tehnyt hirveän ison puhelinlaskun. Minun tehtävänä olisi nyt saada Irwin maksamaan puhelunsa. Mikäs siinä, onhan ne laskut hoidettava, minä ajattelin, varsinkin kun Pekalla tuntui olevan kova hätä siitä laskusta.

Kun Irwin tuli vastaanottoon, Pekka vetäytyi taaemmas. Esitin puhelinlaskun Irwinille ja pyysin, että hän maksaisi sen ennen lähtöään. Irwin ei kaivanut lompakkoaan vaan selvästi närkästyneen ihmetteli sanojani ja kertoi, ettei hänen ole missään muuallakaan tarvinnut maksaa puhelinlaskuja. Ja juuri kun olin sanomassa, että kyllä se nyt on vain maksettava, Pekka astui esiin, siirsi minut sivuun ja sanoi Irwinille, että tietenkään sitä puhelinlaskua ei tarvitse maksaa. Taisi vielä pahoitella, että minä olin sellaista edes esittänyt.

Irwin varmaan luuli, että olin tehnyt virheen, mutta kyllä sen virheen teki ihan joku muu.

Body fitness

Uskokaa tai älkää, mutta olin seuraamassa  body fitness -kisoja joku viikko sitten Jyväskylän Paviljongissa. Kiinnostukseni tapahtumaan johtui siitä, että kummityttöni oli kisaamassa pääsystä lajin SM-kisoihin. Kieltämättä olen ollut ihmeissäni nuoren naisen lajivalinnasta, mutta halusin ehdottomaasti olla mukana tapahtumassa, joka hänelle oli tärkeä ja johon hän oli jo pitkään valmistautunut. Valmistautuminen tarkoittaa tässä lajissa ainakin tiukkaakin tiukempaa ruokavaliota,  rankkaa kuntosalitreenausta ja ankaraa itsekuria.

Kisapäivänä menin Paviljonkiin hyvissä ajoin. Olen aina pitänyt kehonrakentajien lihaksikkaita ruumiita jotenkin vastenmielisen näköisinä, mutta päätin karistaa ennakkoasenteeni, nauttia treenattujen vartaloiden katselusta ja ehkäpä päästä mukaan yleisön tunnelmaan. Ostin 30 euron (prkl!) hintaisen rannekkeen ja siirryin katsomoon. Meneillään oli miesten kisa.

Voi luoja! Vaikka miten yritin löytää esteettistä näkökulmaa tai pohtia kehonrakennusta leikin kannalta, en voinut sano näkyä millään tavalla kauniiksi tai iloiseksi. Kun joskus kysyin kummitytöltäni syytä lajivalintaan, hän kertoi aina ihailleensa treenattuja vartaloita. Minä sen sijaan olen aina pitänyt niitä rumina, eikä aatokseni nytkään muuttunut. Jos olin kuvien perusteella pitänyt bodarimiesten vartaloita aika kamalina, niin livenä ne näyttivät vieläkin hirveämmiltä. Tuli vähän surullinen olo, ja kisa oli tapahtumanakin sen verran tylsä, että päätin lähteä välillä kaupungille ja palata myöhemmin seuraamaan naisten kisaa. Ulko-ovella törmäsin kummityttööni, jonka ohi olin vähällä kävellä, sillä hurja meikki ja keinorusketus tekivät hänet oudon näköiseksi. Mutta hänen silmissään oli kyllä sellaista innostusta, että olin ehdottomasti hänen puolellaan.

Jos miesten kisan seuraaminen oli tylsää, naisten kilpailusta tuli lopulta hyvin surullinen olo. En jaksanut innostua, en ymmärtänyt, miksi joku oli toista parempi, en käsittänyt koko lajia enkä kilpailua. Yritin kuvitella, mitä joku toisenlaisessa kulttuurissa tai ajassa elänyt minun sijassani näkisi. Mitä jos joku 1800-luvulla elänyt tipahtaisi aikaamme ja kisakatsomoon? Luulisiko hän tulleensa taivaaseen vai helvettiin?

Kummityttöni urakka jatkuu ensi sunnuntaina SM-kisoissa. Minä pysyn kisapäivänä kotona ja pidän hänelle peukkuja. Enempään ei tämä kummitäti kykene.

Aina vain metsässä

Marja-apaja löytyi sattumalta pienen lammen rannalta, ja päivä oli juolukoiden keräämiseen paras mahdollinen. Lämmin mutta ei hiostava, aurinkoinen mutta ei paahtava. Edellisenä marjapaikassa kiusanneista hirvikärpäsistä ei ollut tietoakaan, itikat eivät enää tähän aikaan kesästä häiritse. Pieni tuulevire yltyi välillä niin, että mäntyjen kaarnan ohuttakin ohuemmat, lehtevät kuorikerrokset helisivät. Kalat polskivat lammessa, sudenkorentoja oli runsaasti liikkeellä. Kolme kurkea lensi lammen yli päästä päähän, mutta päätti sitten palata takaisin. Kaislikko suhisi. Muutoin oli erämaisen hiljaista. Tiesin, että lähtisinpä mihin suuntaan tahansa, lähimpiin asuttuihin taloihin olisi matkaa kilometrejä. Lammessa uiskenteli yksinäinen joutsen, lienee ollut yksin koko kesän.

Sanko täyttyi marjoista, ja äkkiä minulle tuli tunne siitä, että mikään ei voisi olla paremmin, kaikki oli täydellistä.

Kuvia

Kaksikymmentäviisi vuotta sitten ostin 1000 markalla kameran, jolla olen vuosien mittaan ottanut satoja ja satoja valokuvia. Filmikamerahan se tietysti oli, ja sillä kuvasin vielä pitkään senkin jälkeen, kun kaikki muut olivat siirtyneet digikameroihin. Muistan, miten jossain sukujuhlassa nuori mies katsoi kameraani ja lopulta kysyi: "Onko tuo... sellainen... ööh..." Hän ei siis tiennyt sopivaa termiä. Valistin ja sanoin, että kyllä se on, filmikamera. Sillä otettujen kuvien laatu oli mielestäni ihan hyvä. Albumeissa olevien kuvien väritkin ovat säilyneet oikein mainiosti toisin kuin 70-luvulta peräisin olevissa kuvissa, joita olen sieltä täältä saanut ja jotka ovat jo aika sitten haalistuneet. Kaikki filmikameroilla kuvanneet muistavat, miten mukavaa oli hakea valmiit kuvat valokuvausliikkeestä, avata pussi ja katsoa, mitä sitä onkaan tullut kuvattua ja miten kuvat ovat onnistuneet. Kun lapset vielä asuivat kotona, tuntui mielekkäältä tallentaa heidän arkeaan ja juhliaan valokuviin. Kuvista näkee lasten kasvun lisäksi myös sen, miten koti on noina vuosina muuttunut. Vielä enemmän olisin voinut ottaa mustavalkoisia kuvia, sillä ne näyttävät tosi kauniilta ja ajattomilta.

Ihan viime vuosina kuvausharrastukseni alkoi hiipua. Kun lopulta siirryin digiaikaan, innostuin taas hetkeksi, mutta muutamissa tilaisuuksissa alkoi lopulta tuntua siltä, että kameran käyttö häiritsee hetkiin keskittymistä ja aitoa läsnäoloa. Kun hääpari marssii kirkon käytävää, on mukavampaa vain katsoa ja elää mukana kuin miettiä sopivaa kuvakulmaa tai zoomausta. Paljon tietysti unohtuu, jos ei ole kuvaa tai päiväkirjamerkintää muistin tueksi, mutta tarvitseeko sitä aina kaikkea muistaakaan.

Tänä kesänä kuvasin taas filmikameralla pari rullaa. Kun lähdin viemään niitä kehitettäväksi, kaivoin kaappien kätköistä pari muutakin täyttä rullaa, jotka ovat siellä jo pitkään odottaneet. Siis sinne unohtuneet! Ja niin lopulta olin siinä tilanteessa, että sain käteeni kuvapusseja ja pääsin katsomaan, mitä onkaan tullut kuvattua. Osa oli sitä mitä pitikin eli tänä kesänä otettuja kuvia Islannista, mutta osa oli muistoja menneiltä ajoilta: kuvia neljän vuoden takaisista häistä, joiden hääpari on tällä välin ehtinyt jo erota! Neljän vuoden makuuttaminen ei ollut tehnyt filmille hyvää; kovin laadukkaksi ei kuvia voi sanoa.


Filmikuvaus on kuulemma taas tullut takaisin, mutta se jäänee pienen piirin puuhasteluksi. Filmien kehittäminen ja kuvien teettäminen on jo niin kallista, etten itsekään halua enää sellaisia summia maksaa. Yksi kiinnostava vaihtoehto olisi alkaa tehdä kuvia itse. Ehkä vielä joskus...

Istukaa, olkaa hyvä!

Keskellä eteläsavolaista kirkonkylää on kaunis puisto, jota kohden astelen pieni kirjoitustuokio mielessäni. Kynä ja muistikirja ovat laukussa juuri tällaisiä hetkiä ja paikkoja varten. Ei, kun hetkinen! Puuttuuko jotain? Penkit! Missä ovat penkit? Eikö edes yhtä? Ei yhtäkään penkkiä tai istuinta julkisessa puistossa. Lapsille sentään on leikkivälineitä, ja pari nuorta tyttöä istahtaa nurmikolle, mutta kaiken kaikkiaan puisto viestittää, ettei minua odoteta sinne aikaani kuluttamaan. Istahdan sammaloituneen kaivonkannen päälle. Piirtelen muutaman labyrintin muistikirjaani, mutta en ala kirjoittaa mitään. Kohta jo kerään tavarani ja lähden pois, koska tunnen olevani puistossa luvatta. Tytötkin lähtevät, vaikka vasta hetki sitten tulivat. Pian he saavat koulunsa käytyä ja muuttavat opiskelujen perässä johonkin kaupunkiin, jossa puistot ovat ihmisiä varten ja jossa siedetään se, että niissä myös oleskellaan.

Kohtaamisia metsissä

Alkaneella marjastuskaudella olen jo pari kerta kohdannut muitakin poimijoita. Hämmentävää, koska en ole moiseen tottunut, vaan olen vuosia saanut kulkea soilla ja metsissä yksikseni. Ensimmäisen marjastajan kanssa pysyttelimme etäällä toisistamme, ja pian hän häipyi paikalta kokonaan. Toisella kertaa kohtasin tuntemattoman pariskunnan niin läheltä, että oli luontevaa tervehtiä ja vähän aikaa jutellakin, ennen kuin taas jatkoimme keräämistä. Pysyttelimme lopun aikaa melko etäällä toisistamme, jottei tullut tunnetta, että olisimme kilpailleet samoista apajista. Samanlaisella jokamiehenoikeudella me siellä olimme.

Toisten kerääjien ilmaantuminen samoille marjamaille ei hirveästi harmita, sillä täällä on metsiä niin paljon, että iso osa marjoista jää joka tapauksessa poimimatta. Ulkomaisista ammattipoimijoista ei heistäkään ole ainakaan toistaiseksi ollut harmia, sillä hehän eivät kulje kovin syvälle metsiin, vaan pysyttelevät teiden läheisyydessä.

Viime vuoden marjasaalis hupeni suihin talven mittaan, joten lähiviikkoina minut tavoittaa parhaiten metsästä.

Urakka ohi

Tammikuussa alkaneet näytelmäharjoitukset ovat ohi. Eilen oli Pumppuaseman hyvin onnistunut ensi-ilta, ja edessä on seitsemän näytöstä 30.6.-14.7. välisenä aikana. (Joo, tämä oli mainos.) Ajatukseni ovat viime kuukausina olleet vahvasti Pumppuasemassa, mutta nyt alkaa helpottaa. Aion käydä katsomassa mahdollisimman monta esitystä, koska on mielenkiintoista seurata niitä pieniä ja hienovaraisia muutoksia, joita esityskauden aikana tapahtuu. Toivon samalla, että voin läsnäolollani viestittää näyttelijöille, että olen loppuun saakka heidän puolellaan.

Nyt kun olen luovuttanut Pumppuaseman näyttelijöiden ja yleisön käsiin, oma mieleni alkaa vapautua seuraaviin juttuihin. Kirjoittamaan tekee mieli, ja muutamia yhteistyökuvioita on viritelty. Tavoitteenani on, että minä keskittyisin kirjoittamiseen ja muut toteuttaisivat käsikirjoitukseni. Kun aikoinaan sain ensimmäisen  näytelmän valmiiksi, olin varma, että toiseen ei enää riitä ideoita. Nyt tiedän paremmin: ideat eivät koskaan lopu, jos on valmis ottamaan niitä vastaan ja keskittyy niiden toteuttamiseen niin kauan kuin on siihen kykenevä.

Vaarallinen karhu?

Aamun uutisissa on kerrottu, että Joutsassa on nähty vaarallinen karhu. Myös äkäiseksi sitä on kuvailtu, ja perusteena on kaiketi ollut se, että pyöräilijän nähdessään karhu oli noussut takajaloilleen seisomaan. Minä tässä äkäiseksi tulen, jos ei tämä tolkuton petoviha ja karhuilla pelottelu vähene. Joutsankin tapauksessa karhu on varmasti noussut takajaloilleen siksi, että siten se  pystyi paremmin haistelemaan ympäristöään, karhullahan ei ole kovin hyvä näköaisti. Toki se tuossa asennossa on pelottavan näköinen, mutta niin on tarkoituskin, jotta sen rauhaa häiritsevät ihmiset ymmärtävät pysyä kauempana. 

Sain tänä aamuna toiselta puolelta Suomea tekstiviestin, jossa minua varoitettiin Joutsan karhusta.  Vastaukseni viestiin: "Meiltä sinne karhupaikkaa on noin 30 km, ja jos se karhu tulisi meille, se rauhoittuisi niin kuin kaikki muutkin, jotka tänne tulevat."

Taidetta teille

Joutsassa on esitetty  suunnitelma, jonka mukaan kunnan läpi kulkevan nelostien varteen tulee ympäristötaidetta. Hankasalmella ei enää suunnitella, vaan siellä on joku yksityinen autoilija tehnyt oman osuutensa ja koristanut tietä kauniilla kuviolla. Henkilöautolla ei tällaista varmaan saa aikaan, joten epäilykseni suuntautuvat lähistöllä olevan turvesuon kalustoon.

Liekö jumittunut pyörä tämän koristelun taustalla?

Kuvio kaartaa välillä bussipysäkille, mutta muutoin kulkee melko suoraan kilometritolkulla. Luulen kyllä, että paikallinen "ympäristötaiteilija" on vähän kiroillut, mutta vahingossa syntynyt taideteos on näin autoilijan silmin ihan hauska. Se saa jopa unohtamaan sen, että talvella tämä tie oli aina surkeasti hoidettu. Kotoani määränpäähän on noin 85 kilometriä, ja reitti kulkee kolmen pitäjän alueella. Joutsan ja Kangasniemen puolella tiestö oli viime talvella mallikkaast hoidettu, mutta heti kun tultiiin Hankasalmen puolelle, alkoi noin 10 kilometrin pätkä, jonka polanteisilla teillä hiukkasen hirvitti. Mutta ei muistella niitä, vaan nautitaan kesäkeleistä ja kauniista teistä.

Siivoton juttu

Jos ikinä aiot muuttaa jonnekin uuteen paikkaan ja haluat tietää, millaista siellä on, kannattaa tutustua jätteidenkeräyspisteisiin. Siellä voit nopeastikin päätellä, ovatko asukkaat lukutaitoisia, vastuuntuntoisia, järkeviä sekä halukkaita ja kykeneviä huolehtimaan ympäristöstään.

Lämmin koti hyvien liikenneyhteyksien varrella

Kenen talvipesä on ollut pahnakasassa? 

Elämänkulku

Kuulin ohimennen tuntemattoman eläkeläisen kehuvan mukavaa elämäänsä. Samalla hän kuitenkin harmitteli, ettei nuorena tiennyt elämästä sitä, mitä nyt tiesi. Jos olisi tiennyt, olisi voinut elää jotenkin viisaammin. Siinä ei kyllä ole mitään järkeä. Jos nuori tietäisi sen, mitä vanha tietää, hän ei eläisi nuoruutta lainkaan. Eiköhän elämän kaikissa vaiheissa ole parasta ole juuri se, että kokee ja oppii uusia asioita ja kartuttaa omaa elämäntaidon pääomaa. Eikä se lopu keski-iässä tai eläkeläisenä vaan jatkuu kaiken aikaa. Yritysten ja erehdysten kautta, virheitä tehden ja niistä toivottavasti oppien, risteysasemilla valintoja aprikoiden ja valinnoista vastuuta kantaen, mutta ennen kaikkea ottaen vastaan uteliaasti ja iloisesti sen, mitä elämä tarjoaa.

Meillä täällä on ollut tapana

Sattuipa niin, että Hankasalmella oli niin ruuhkaista, ettei autolleni löytynyt paikkaa S-marketin  pihasta. Mutta ei hätää, vieressä olevan pankkiliikerakennuksen edessä olevalla parkkipaikalla näytti olevan tilaa. Katsoin vielä liikennemerkistä tarkemmat tiedot ja ajoin parkkialueen oikealle puolelle, mahdollisimman reunaan, etten estäisi parkkialueeen läpikulkuliikkennettä.  Kun nousin autosta, vasemmalla puolella olevassa autossa istuva nainen huitoi kädellään ja näytti edessään olevaa parkkipaikkaa. No, olihan siinäkin tilaa, mutta olin jo parkkeerannut autoni, enkä muutenkaan ymmärtänyt, mistä oli kyse. Kun huitominen jatkui, menin kysymään, mikä oli hätänä.

"Meillä on täällä tapana jättää autot vaan tälle toiselle puolelle, että mahtuu paremmin ajamaan läpi", nainen vastasi. Paikallisten ajatuksessa saattoi olla perää, mutta tuossa tilanteessa tunsin itseni tyhmäksi muukalaiseksi, joten palasin autolleni ja ajoin pois koko parkkipaikalta.

Paikalliset ovat ilmeisesti joskus olleet tilanteessa, että joku on jättänyt autonsa liian keskelle, mennyt pankkiin, juuttunut ruuhkaan ja sen jälkeen jäänyt tuttavansa kanssa suustaan kiinni, ja samaan aikaan joku onneton ei ole päässyt parkkialueelta pois. Mutta miten ihmeessä tieto on siitä levinnyt niin, että muodostunut paikallinen tapa käyttää vain parkkialueen toista puolta, vaikka liikennemerkki muuta lupaa? Toisaalta, kysehän on Hankasalmesta, joten tiedon leviäminen ei kai liene mikään yllätys:) Olisi kuitenkin viisainta hoitaa asia liikennemerkkiviranomaisten kanssa niin, että harhaanjohtava merkki poistettaisiin.

Kun kävin kuvaamassa paikan myöhemmin, huomasin, että on siellä joku toinenkin paikallisia tapoja tuntematon ollut liikenteessä.

Älä usko liikennemerkkiä, usko paikallisia.

 

 

 

 

 

Talkoita ja messuilua

Eilisen päivän vietin sisämaalaustalkoissa  Haihatuksessa. Paikalla oli talon väkeä, residenssivieraita ja meitä muita Haihatuksen ystäviä. Loppukesästä avautuvaa Pohjoinen rakkaus -näyttelyä varten saatiin paljon valkoista seinää. Talkoot ovat mukavia, koska tulosta syntyy ällistyttävän nopeasti, ja yhdessä tekeminen on hauskaa.

Toinen talkoopäivä olisi ollut tänään, mutta se jäi minulta väliin, sillä vietin sen Jyväskylässä kirjamessuilla. Tarkkaan ottaen kyseessä oli ueammat messut yhtä aikaa, sillä kirjallisuuden lisäksi tarjolla oli yhtä sun toista kotimaan matkailusta ruokaan ja puutarhaan. Elämysten viikonlopuksi messumarkkinoijat tapahtumaa kutsuivatkin, mutta se oli kyllä liian paljon luvattu. Täyttelin osastoilla kaiken maailman arpalipukkeita, joten oletettavasti posti alkaa piakkoin kantaa minulle voittojani: tuotepaketteja, teatterilippuja, kylpyläviikonloppuja, kirjoja, golf-kursseja..

Yhtään kirjaa en ostanut, sillä en halua kerätä niitä enempää, entisistäkin joutaisi suurin osa pois. Joitakin kirjailijahaastatteluja kuuntelin, vaikka oikeastaan en haluaisi tietää kirjailijoista yhtään mitään. Sama pätee muihinkin taiteisiin; vaikka löytäisin miten hyvän elokuvan, levyn, näytelmän, taulun tai veistoksen, minua ei hirveän paljon kiinnosta, mitä tekijä on ajatellut sitä tehdessään. Myönnän kyllä, että tieto voisi rikastuttaa huomattavasti omaa vastaanottokokemustani. Heti muistuu mieleeni viime kesältä eräs taidenäyttely, jonka ensin  katsoin yksin tietämättä taiteilijasta juuri muuta kuin nimen. Kun myöhemmin katsoin saman näyttelyn uudelleen ja joka teoksen kohdalla sain kuulla taiteilijan taustoista ja lapsuudenkokemuksista, teokset muuttuivat aivan toisenlaisiksi. Silloin se tuntui kiinnostavalta, mutta kun nyt ajattelen tuota kokemusta, olen entistäkin vakuuttuneempi siitä, että minun on tarpeetonta tietää taiteilijasta mitään; teos puhukoon puolestaan.

Pumppuaseman kuulumisia

Näytelmäharjoitukset Kangasniemellä ovat hyvässä vauhdissa, ja olen tosi tyytyväinen kahdeksan hengen näyttelijäryhmääni. Harjoittelemme toistaiseksi alakoulun pienehkössä salissa, mutta se riittää tässä vaiheessa oikein hyvin. Huhtikuun puolella pääsemme sitten varsinaiseen esitystilaan, Kangasniemi-saliin. Erityisen mukavaa on toimia ryhmässä, jossa saan keskittyä ohjaamiseen ilman että tarvitsee olla samaan aikaan myös tuottaja/tiedottaja/jokapaikanhöylä. Aiemmassa ryhmässä väsyin  nimenomaan siihen, että piti  olla kuvittelin, että piti olla kaikkea.

Joskus kuulee väitteitä, että ei pitäisi ohjata omia käsikirjoituksia. Sitä on muka niin sokea omalle tekstilleen, ettei sieltä ohjaajana löydä niitä juttuja, joita joku muu löytäisi. Ja katinkontit! Totta kai joku toinen ohjaaja löytää käsikirjoituksestani jotain sellaista, mitä en itse havaitse, mutta eihän hänkään löydä kaikkea löydettävissä olevaa. Ei kukaan löydä. Jokainen ohjaaja ja työryhmä tekevät samasta kässäristä omat tulkintansa, eikä niistä tulkinnoista yksikään ole se ainoa oikea. Ja väitän kyllä, että ohjaajana osaan katsoa omaa käsikirjoitustani niin sanotusti ulkopuolisin silmin. Saatan ihan hyvin harjoituksissa puhua käsikirjoittajasta kuin se en olisikaan minä ("Käsikirjoittaja on ilmeisesti tarkoittanut, että tämä henkilö pelkää...) ja päätyä erilaisiin tulkintoihin kuin käsikirjoittaja-minä ("Entä jos tämä tämä henkilö ei olisikaan peloissaan, vaan... ") Myös näyttelijät vaikuttavat siihen, että alan katsoa käsikirjoitustani toisin silmin kuin sitä kirjoittaessani. Heidän kommenttinsa, reaktionsa  ja ehdotuksensa avaavat minulle uusia näkökulmia tekstiin, ja se jos mikä on mukavaa.

Mielestäni oman tekstin ohjaaminen on kirjoittamisprosessin luonnollinen jatke, sillä näytelmähän on valmis vasta sitten, kun se esitetään, ja totta vieköön käsikirjoittaja saa ohjata yhden version siinä missä kuka muukin. Ehkä toisin ajattelevat ovat niitä kriitikoita, jotka ovat jotenkin tyytymättömiä lopputulokseen ja olettavat sen johtuneen siitä, että käsikirjoittaja on itse sen ohjannut.

Näytelmään on kuulemma tehty jo ensimmäinen ryhmävaraus, mikä muistuttaa siitä, että emme harjoittele turhaan. Toivottavasti Pumppuasemalla käy ensi kesänä kova kuhina.

Hummani hei!

Punta näki unta
maahan satoi lunta
pihassa seisoi Karjakunta.

Punta-hevonen oli jo niin vanha, että me lapset sepitimme sen tulevasta lopusta runon, joka huvitti meitä mutta ei naurattanut hellämielistä äitiä. Ja niinhän siinä sitten  kävi, että Punta lähti aikanaan Karjakunta-teurastamon autolla makkaratehtaalle, kuten me asian kauniisti ilmaisimme. Kenties siitä tehtiin sitä herkkua, jota meillekin silloin tällöin kyläkaupasta ostettiin. Me sanoimme sitä mustaksi makkaraksi. Kyseessä ei kuitenkaan ollut verimakkara, vaan meetvursti.

Hevos- ja makkaramuistot nousivat mieleeni vieläkin pinnalla olevasta hevosenlihaskandaalista. Jutussahan on keskeistä ollut se, että ihmiset eivät ole tienneet, mitä heille on syötetty. Sanokaa minun sanoneen, että jonain päivänä ruokatehtaista tehdään paljastuksia, jotka saavat ihmiset sanomaan, että se oli vielä harmitonta, kun nauta olikin hevosta.  

Päin pelkoja!

Nuohooja oli tulossa. Nostin kattilat puuhellan reunalta ja otin esiin ison nipun sanomalehtiä. Luulin valmistelujen olevan siinä, kunnes äkkiä muistin, että katolla oli paksulti lunta. Koska olin yksin kotona, eikä peruutus tullut enää kysymykseen, oli vain yksi vaihtoehto: minun olisi kiivettävä katolle. Korkeanpaikankammoni ei ole hirveän paha, mutta kyllä esimerkiksi näkötornit, tikkaat ja kerrostalojen parvekkeet ovat aika pelottavia. 

Nyt oli kuitenkin toimittava, joten laitoin napakat kengät jalkaan ja hyvin pitävät hanskat käsiin ja aloin kavuta. Alku sujui hyvin. Minä vain kiipesin ja keskityin asettamaan jalkani ja käteni niin huolellisesti, etten mitenkään voisi pudota. Tuollaisessa tilanteessa minua auttaa, kun ajattelen, että eivät muutkaan ihmiset yhtenään tikkailta putoa, jos vain toimivat oikein. Ja ei aikaakaan, kun olin jo räystään kohdalla ja oli alettava poistaa lunta. Työkaluna oli varreton rautahara! Homma oli vaikeampaa kuin olin luullut, sillä lumi oli kovaksi pakkautunutta. Puhdistin kattoa yhdellä kädellä, sillä toisella kädellä oli pidettävä tukevasti kiinni kattotikkaiden askelmista. En vilkuillut ympärille enkä varsinkaan alas, vaan keskityin siihen lumeen ja kiinnipitämiseen, ja pian tuli se ihana tunne: minä selviän tästä!

Autiokylät

Minun pitäisi varmaan maalla asuvana ihmisenä uskoa, että kylät pysyvät elinvoimaisina ja muuttovirta maalta kaupunkiin kääntyy toiseen suuntaan. Mutta sellaista uskoa minulta ei löydy, ja luulenpa, että kylien autioituminen vain kiihtyy tulevina vuosina. Enää se ei myöskään tarkoita vain harvaan asuttujen sivukylien hiljentymistä, vaan myös kuntakeskuksissa on selkeästi nähtävissä elinvoiman hiipuminen. Aina enemmän ja enemmän on tyhjiä liiketiloja, aina hiljaisemmiksi ja hiljaisemmiksi käyvät kadut, ja mitä vähemmäksi palvelut käyvät, sitä enemmän ihmisillä on syytä lähteä kaupunkeihin asioille. En halua olla kyyninen, mutta mielestäni kaikenlaiset hankkeet maaseudun elinvoiman lisäämiseksi ovat lähinnä hetken hupia ja hyötyä jollekin, mutta pidempiaikaista merkitystä niille ei liene ollut. No, arvorakennusten kunnostaminen on aina tärkeää, mutta kaikenlaisten esitteiden painattaminen tuntuu nykyaikana vähän hölmöltä.

Jos maaseudulle alkaisi lähivuosina muuttaa väkeä pilvin pimein, syynä olisi kaiketi joku ympäristökatastrofi muualla maassa tai maailmassa, eikä sellaista kukaan toivo. Pienimuotoisempaa maallemuuttohalukkuutta  voi toki ilmetä sen takia, että monet ihmiset alkavat kyllästyä kaupunkien meluun, ruuhkaisuuteen ja ennen kaikkea kaupalliseen ilmeeseen. Nähtäväksi sitten jää, kuinka moni palveluihin tottunut oikeasti pystyy asumaan maaseudulla.

Kuvitellaan lännen filmin kohtaus, jossa yksinäinen ratsastaja saapuu kaupunkiin. Ihmisiä ei näy, tuuli pyörittelee kuivia oksia, kulkukissa pujahtaa piiloon. Ratsastaja sitoo hevosensa ja astuu saluunaan. Isäntä katsoo tulijaa uteliaana. Ratsastaja tilaa tuplaviskin, kulauttaa sen kurkusta alas ja kysyy, missä kaikki ihmiset ovat, ja isäntä kertoo, että kaikki ovat lähteneet. Syy voi olla kaivoksen sulkeminen, monta vuotta kestänyt kuivuus tai mikä tahansa. Jos sen saluunan tilalle laitetaan pizzeria, ollaan jo aika lähellä maaseutumme nykytilaa ja tulevaisuutta.

Kaksi kotia

Tänään oli Hesarissa juttu perheestä, jonka lapset asuvat kahdessa kodissa, ja niin tekevät  monet muutkin lapset vanhempiensa avioeron jälkeen. Viikko isän luona, viikko äidin luona. Hesarin esimerkkitapauksessa kaikki tuntui sujuvan hyvin, mutta silti minussa heräsi taas monia kysymyksiä. Kuinka moni aikuinen haluaisi asua sillä tavalla kahdessa paikassa? Miksi  juuri lapset joutuvat usein ja joskus rankastikin muuttamaan asumisjärjestelyjään vanhempien eron takia? Eikö asiaa voisi järjestää niin, että lapset asuisivat pysyvästi yhdessä kodissa, jonne tällä viikolla tulisi isä ja ensi viikolla äiti? Onko se jotenkin vaikeampaa kuin lasten asuttaminen kahdessa paikassa?

Palvelunestohyökkäys?

Taannoin jouduin asioimaan pankissa oikein virkailijan kanssa. Repäisin numerolipukkeen automaatista ja jäin odottamaan vuoroani lukuisten muiden, pääasiasssa vanhusten, kanssa. Yhden sanomalehden ehdin lukea melko tarkkaan, ennen kuin vuoroni tuli. Eihän minulla kiirettä ollut, eikä varmasti niillä muillakaan, mutta onhan se hupaisaa, että kun jono on pisimmillään, toinen virkailija laittaa lapun luukulle ja poistuu takahuoneeseen. Ehkä hän joutui palvelunestohyökkäyksen kohteeksi.