Muija?

Hesarissa toimittaja Virpi Salmi kirjoitti kolumnin Hei muijat, töihin sieltä. Otsikosta heräsi mielikuva, että toimittaja varmasti paheksuu naisia alentavaa nimittelyä ja huonoa kohtelua työpaikoilla. Ehkä hän on todistanut tapahtumaa, jossa miespuolinen pomo tylysti keskeyttää naisten rupattelun kahvitauolla. Ehei, muijia ovatkin kotiäidit, jotka eivät ymmärrä, että koulutettuina heidän velvollisuutensa on viedä lapsi päivähoitoon ja palata työelämään, koska se on yhteiskunnan etu. Tämä kolumni herätti tietysti runsaasti keskustelua ja minussakin muutamia ajatuksia:

Jos yksilön, naisen tai miehen, merkitys yhteiskunnalle lasketaan hänen panoksestaan työmarkkinoilla ja maksamistaan veroista, minä olen täysi heittiö, kelvoton ihminen, luuseri.

Jos kotiäitiys houkuttelee niin monia, työnantajien ja kaikkien työelämässä toimivien kannattaisi katsoa peiliin.

Kun kotiäitien ratkaisua paheksutaan ja naisia painostetaan työelämään, työantajaleirissä taputetaan pieniä, karvaisia käsiä.

Kavahdan ihmisiä, jotka nimittelevät toisia. Jos suhde on tasavertainen, muija on hauska sana, mutta jos työelämässä oleva nainen muijittelee kotiäitejä, hauskuus on kaukana.

Jos mies jää koti-isäksi, häntä ihaillaan, mutta kotiäitiyden valinnutta naista moititaan ja paheksutaan. 

Kotiäitiys kuulemma  haittaa naisten urakehitystä ja työllistymistä. Pitäisikö jokaisen olla siis koko työikänsä siellä ihanassa työelämässä varmistamassa asemiaan? Sekö on pelin henki, siitäkö hyvä elämä muodostuu? Jos joku ei saa töitä, syy ei yleensä ole hänessä itsessään, vaan yhteiskunnassa.

Kolumni tukee sitä pelottavalla tavalla vahvistuvaa näkemystä, jonka mukaan ihmisen pitää opiskella tehokkaasti, mennä heti töihin ja jatkaa työelämässä niin pitkään kuin mahdollista. Tällaisessa systeemissa opiskelu, sairastaminen ja vanhemmus ovat vapaamatkustusta, josta pitäisi selvitä mahdollisimman nopeasti ja yhteiskuntaa rasittamatta. 


Vieläkin useampi jäisi kotiin lapsiaan hoitamaan, jos se olisi taloudellisesti mahdollista. Esimerkiksi asumisen kalleus pakottaa monet vastoin tahtoaan töihin. Ja asumisen kalleuden syynä ei ole luonnonlaki vaan noudatettu politiikka. 

Pikkulapsia säilytetään päiväkodeissa, jotta vanhemmat voivat käydä töissä, koululaisia säilytetään kouluissa, jotta he eivät maleksisi kaduilla tekemässä pahojaan. Koska säilytys ei kuulosta kovin mielekkältä funktiolta, päivähoidon ja koulun kasvatustehtävää väitetään korvaamattoman tärkeäksi.

Jos jollakin on varaa jäädä kotiin, pitäisikö hänen silti mennä töihin, vaikka maassa on työttömiä on pilvin pimein?


Kenenkään ei pitäisi kokea olevansa yhteiskunnalle rasite tai jotain velkaa. Ihmisen tärkein tehtävä on löytää elämälleen tarkoitus ja siihen uskoen luoda itsensä näköinen elämä. Jos vielä pystyy hyväksymään toisten ratkaisut ja olemaan kaikille ystävällinen, kaikkien olisi paljon parempi olla.