Eilen illansuussa päätin lähteä hakemaan metsästä tuohta, sillä kesän ja syksyn marjareissuilla olen painanut mieleeni kaatuneita koivunrunkoja, joista tuota mainiota sytykettä on helppo kerätä. Kahdella jätesäkillä ja terävällä puukolla varustautuneena kävelin lähimetsikköön ja kohden paikkaa, jossa on sekä maahan kaatuneita runkoja että muutamia vielä pystyssä olevia, latvattomia lahokoivuja. Äkkiä kuului kahahdus. Lapinpöllöhän se siinä. Olin jo aamulla nähnyt sen joulukuusimaalla ja yrittänyt sitä kuvatakin, mutta eihän se ollut päästänyt lähelle. Nyt se kuitenkin asettui noin neljän metrin korkeuteen katkenneen lahokoivun päälle ja tuijotti minua tiiviisti. Kylläpäs nyt poseeraat, kun minulla ei ole kamera mukana, minä ajattelin. Päätin, että otan pöllöstä edes kännykkäkamerakuvan, sillä välillämme ei ollut kymmentäkään metriä matkaa. Juuri kun aloin hivuttaa kättäni kohti taskusssa olevaan kännykkää, pöllö lähti lentämään suoraan kohti minua. Ehdin jo ajatella, että nyt pitää suojata päätä, mutta samassa pöllö kaarsi kohti lähelläni olevaa toista koivupökkelöä, nappasi sen päältä jotain ja lensi kuusimetsän kätköihin.
Kaikki tapahtui todella nopeasti, mutta ehdin kyllä hyvin nähdä pöllön kynsissä olevan oravan. Nyt ymmärsin, miksi pöllö ei ollut paennut paikalta jo silloin, kun olin tullut metsään. Se oli varmasti juuri hetkeä aiemmin saanut napattua oravan eikä ollut halunnut saalistaan luopua vain sen takia, että joku tuli paikalle.
Keräsin säkit täyteen tuohta ja lähdin kotiin, mutta pitkin iltaa mieleeni nousi kuva kohti syöksyvästä suuresta linnusta. Ei se ollut lainkaan pelottava kuva, päinvastoin siinä oli jotain komeaa, mutta sehän johtuu siitä, että todellista vaaraa ei lopulta ollutkaan. En minä oikeasti olisi ehtinyt tehdä mitään, jos pöllö olisi päättänyt iskeä kimppuuni. Niin kuin ei oravakaan ollut ehtinyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti