Nuohooja oli tulossa. Nostin kattilat puuhellan reunalta ja
otin esiin ison nipun sanomalehtiä. Luulin valmistelujen olevan siinä, kunnes
äkkiä muistin, että katolla oli paksulti lunta. Koska olin yksin kotona, eikä
peruutus tullut enää kysymykseen, oli vain yksi vaihtoehto: minun olisi
kiivettävä katolle. Korkeanpaikankammoni ei ole hirveän paha, mutta kyllä
esimerkiksi näkötornit, tikkaat ja kerrostalojen parvekkeet ovat aika
pelottavia.
Nyt oli kuitenkin toimittava, joten laitoin napakat kengät jalkaan ja hyvin pitävät hanskat
käsiin ja aloin kavuta. Alku sujui hyvin. Minä vain kiipesin ja keskityin
asettamaan jalkani ja käteni niin huolellisesti, etten mitenkään voisi pudota. Tuollaisessa
tilanteessa minua auttaa, kun ajattelen, että eivät muutkaan ihmiset yhtenään tikkailta
putoa, jos vain toimivat oikein. Ja ei aikaakaan, kun olin jo räystään kohdalla
ja oli alettava poistaa lunta. Työkaluna oli varreton rautahara! Homma oli vaikeampaa kuin olin luullut, sillä lumi oli kovaksi pakkautunutta. Puhdistin kattoa yhdellä kädellä, sillä
toisella kädellä oli pidettävä tukevasti kiinni kattotikkaiden askelmista. En
vilkuillut ympärille enkä varsinkaan alas, vaan keskityin siihen lumeen ja
kiinnipitämiseen, ja pian tuli se ihana tunne: minä selviän tästä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti