Keskellä eteläsavolaista kirkonkylää on kaunis puisto, jota kohden astelen pieni kirjoitustuokio mielessäni. Kynä ja muistikirja ovat laukussa juuri tällaisiä hetkiä ja paikkoja varten. Ei, kun hetkinen! Puuttuuko jotain? Penkit! Missä ovat penkit? Eikö edes yhtä? Ei yhtäkään penkkiä tai istuinta julkisessa puistossa. Lapsille sentään on leikkivälineitä, ja pari nuorta tyttöä istahtaa nurmikolle, mutta kaiken kaikkiaan puisto viestittää, ettei minua odoteta sinne aikaani kuluttamaan. Istahdan sammaloituneen kaivonkannen päälle. Piirtelen muutaman labyrintin muistikirjaani, mutta en ala kirjoittaa mitään. Kohta jo kerään tavarani ja lähden pois, koska tunnen olevani puistossa luvatta. Tytötkin lähtevät, vaikka vasta hetki sitten tulivat. Pian he saavat koulunsa käytyä ja muuttavat opiskelujen perässä johonkin kaupunkiin, jossa puistot ovat ihmisiä varten ja jossa siedetään se, että niissä myös oleskellaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti