Yksi kana ja kolme ateriaa

Viime syksynä eräs kirjoittajakollega kertoi, että Kouvolan dekkaripäivien kirjoituskilpailussa haettiin rikosaiheisia näytelmäkäsikirjoituksia. Kilpailuaikaa oli jäljellä enää muutama kuukausi, joten totesin välittömästi, että aikataulu on minulle liian tiukka. Rikoskin tuntui hankalalta aiheelta. En edes lukijana ole innostunut dekkareista. Näytelmänkirjoituskilpailuja on kuitenkin niin harvoin, että asia jäi vaivaamaan ja lopulta päätin sittenkin osallistua. Minulla oli pidemmän aikaa pyörinyt mielessäni näytelmäidea, jota aloin tarkastella uudesta, rikoksen näkökulmasta. Ja sehän alkoi sujua: henkilöt alkoivat puhua ja ideat seurasivat toisiaan. Jostain lehden ruokajutusta osui  kirjoitusprosessin aikana silmiini otsikko "Yksi kana ja kolme ateriaa". Siitä sain ratkaisevat vihjeet tarinan kuljettamiseen, ja lopulta siitä tuli myös näytelmän nimi. Joulukuusikiireet alkoivat painaa päälle, joten tulostin kässärin ja pistin postiin. Olin mielestäni kirjoittanut hyvän näytelmän ja jäin luottavaisena odottelemaan tuloksia.

Kun kuukausi ja parikin oli kulunut, palasin kässärin pariin ja aloin muokata sitä paremmaksi. Kilpailu jäi mielestäni, tärkeämpää oli saada teksti mahdollisimman hyväksi. Kuukaudet kuluivat, kilpailusta ei kuulunut mitään, eikä minulle tullut mieleen tarkistaa järjestäjän sivuilta aikataulua. Minulta meni ohi sekin tieto, että tekstini oli läpäissyt esiraadin seulan ja päässyt jatkoon päätuomarin arvioitavaksi. Jälkeenpäin sain tietää senkin, että palkinnoista oli luvattu ilmoittaa huhtikuun loppuun mennessä. Siinä missä muut kilpailijat odottivat jännittyneinä tärkeää puhelinsoittoa, minä tein huolettomana pihatöitä. Kun puhelu sitten vappupäivänä tuli, olin varma, että soittaja oli valinnut väärän numeron, koska eihän minulla ollut mitään tekemistä Kouvolan kanssa. Vasta kun soittaja mainitsi Dekkaripäivät, tajusin, että joku palkintosija sieltä nyt sitten tuli. Sain kuulla, että päätuomari, Kouvolan Teatterin johtaja Henrik Timonen oli valinnut parhaiksi kaksi näytelmää, jotka jakaisivat ensimmäisen palkinnon, eikä muita palkintoja jaettaisi. Yksi kana ja kolme ateriaa oli toinen noista kahdesta. Jess!

Koska en ollut juuri kenelläkään kertonut osallistumisestani, en kertonut voitostakaan kuin perheelleni eli kolmelle henkilölle. Jossain vaiheessa sain järjestäjiltä tietää toisen voittajan nimen, ja taas oli syytä hihkaista ilosta, sillä toinen voittaja oli arvostamani näytelmäkirjailija ja ohjaaja, Elina Kilkku.

Näytelmämme painettiin kirjaksi, jonka saimme oikoluettavaksi ennen painoon menoa. Pääsin tällöin lukemaan myös Elinan näytelmän. Se on niin hyvä, että hetken lähes häpesin omaa tekelettäni, perinteistä ja kepeää komediaa, joka ei kyllä suomalaista draamakirjallisuutta uudista. Elinan näytelmä "Jäädä saa julma maa" on sekä sisällöltään, rakenteeltaan että tyyliltään aivan erilainen, sellaista vahvaa, sielua repivää dramaa, jota olen aina ihaillut, vaikka en itse sellaista kirjoita. Mutta kuten Henrik Timonen totesi, on mahdotonta sanoa, kumpi on parempi, pihvi vai suklaa. Hänen ratkaisunsa jakaa voitto kertoo siitä, että teatterissa on tilaa monenlaisille näytelmille. "Uskon moniarvoisuuteen sekä teatterissa että taiteessa yleensäkin. Hyvän ja huonon rajaa ei vedetä lajityyppien mukaan, vaikka yksittäinen katsoja voi ja saa niin tehdä. Hyvä komedia on hyvä, ja niin on hyvä tragediakin." (Henrik Timonen).

Olen antanut itselleni luvan iloita kaikesta hyvästä ja kauniista, mitä elämä tarjoaa. Olikin tosi mukavaa olla henkilökohtaisesti paikalla Kouvolassa vastaaanottamassa palkintoa ja tapaamassa dekkariväkeä. Kun ihmiset palkitsemisen jälkeen tulivat onnittelemaan ja pyytämään nimmareita, todettiin Elinan kanssa, että nyt nautitaan tästä, silllä eihän tätä näytelmäkirjailijoille liian usein tapahdu. Kouvola-talossa pidetyssä tapahtumassa oli kaiken kaikkiaan lämmin ja  kotoisa tunnelma, ja kiinnostava ohjelma houkutteli kahtena päivänä paikalle kuutisen sataa ihmistä.

Juhla on vaihtunut arkeen: aamulla olin niittämässä heinää pienten kuusentainten ympäriltä, ja sitä hommaa riittää koko kesäksi. Kyllä tämä kirjoittajan pääkoppa kuitenkin on sellainen, että arkisten puuhien keskelläkin syntyy, kypsyy ja kehittyy ideoita. Jossain vaiheessa on sitten vain valittava niistä yksi, jonka ympärille alan tarinaa sepittää. Vaikka voittaminen on mukavaa, en kirjoita näytelmiä, jotta voittaisin palkintoja tai saisin mainetta ja kunniaa. Kirjoitan, koska kirjoittaminen on minulle tärkeä ilon ja onnellisuuden lähde, merkityksellinen tapa olla olemassa.