Birdman

Elokuva Birdman keräsi maaliskuisena sunnuntai-iltana Kangastus-elokuvateatteriin meitä katsojia vain kourallisen. Omat odotukseni olivat suuret, enkä pettynyt - elokuva on kiitoksensa ja palkintonsa ansainnut. Sen elokuvataiteellisiin ansioihin en kajoa, mutta kerron joitakin hajahuomioita elokuvan sisällöstä, koska se puhutteli minua kovasti ja nousi monesti mieleen seuraavina päivinä.

Elokuvassa näyttelijä Riggan yrittää päästä eroon Birdman-supessankarin roolistaan ja luoda uuden uran teatterissa, missä hän käsikirjoittajana, ohjaajana ja näyttelijänä tekee näytelmäversiota Raymond Carverin novellista Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Myöhemmin ilmenee, miksi juuri tuo teksti on Riggania puhutellut. Tuotannossa on mukana myös hänen tyttärensä Sam. Samin sivuroolifunktio on toimia päähenkilön varjona. Siinä missä Rigganin riippana on supersankarin rooli, Samin menneisyyden painolastiin kuuluvat huumeet. Kun Riggan yrittää teatterin avulla tehdä jotain itselleen merkityksellistä, taiteellisesti kunnianhimoista, myös Sam on huumevieroituksen jälkeen  aloittamassa uutta elämää. Teatteriproduktiolla Riggan yrittää "nousta lentoon" ilman entistä rooliaan, ja Samin istuskelu parvekekaiteella vähän pelottavaltakin näyttävän rennosti  kuvaa sitä, että hänkin on lähdössä lentoon, kohti menestystä. Menestyksellä en tarkoita rahanhankintaa ja/tai kuuluisuutta, vaan sitä, että jonain päivänä Sam löytää jonkin kanavan omille kyvyilleen ja tekee sitä, mitä itse haluaa ja minkä merkitykselliseksi kokee, ehkä teatterin parissa, ehkä jossain muualla.

Minulle elokuva kertoi ennen kaikkea siitä, että ihmisen täytyy kuunnella kutsumustaan ja tehdä juuri sitä ja juuri siten kuin oikeaksi kokee. Aina riittää niitä, jotka yrittävät katkoa siipiä, heittää hiekkaa rattaisiin ja kylvää nastoja tielle. Niitä, jotka varoittelevat riskeistä ja luovat uhkakuvia, latistavat ja lannistavat ja kaiken lisäksi luulevat tarkoittavansa sillä vain hyvää. Jos aikoo nousta lentoon, on luotettava omiin siipiin ja karistettava menneisyyden varjot. Yksin ei tarvitse eikä pitäisi olla. Elokuvassa Riggan saa kesken harjoittelukauden uuden vastanäyttelijän, Miken, joka ei olekaan mikään helppo tapaus. Jo enimmäisissä harjoituksissa kuitenkin ilmenee, että Miken myötä Riggan itsekin pääsee teatterilavalla huimiin tuloksiin. Ja niinhän se on, että mitä sitten teemmekin, toiset ihmiset inspiroivat, luovat henkeä, innostavat. Joskus se voi olla yhteistyökumppani, mutta yhtä hyvin se voi olla ystävä, jonka kanssa asettuu juomaan kupillisen kahvia ja juttelee niitä näitä, ja äkkiä jokin lukko loksahtaa auki, sekaisin olevat palikat löytävät paikkansa.

Elokuvassa minua puhutteli myös Rigganin kammo kriitikoita kohtaan. Hän oli varma, että kriitikko on päättänyt teilata esityksen, ennen kuin on sitä edes nähnyt. Elokuvassa niin ei käykään, ja Riggan voi senkin puoleen kokea onnistuneensa. En tunne kovin hyvin kriitikoiden toimintatapoja, mutta kohtaus kriitikon kanssa ennen ensi-iltaa voidaan toivottavasti lukea elokuvan fantasiakohtauksiin.

Lopussa Riggan vetää Birdman-hahmon lopullisesti vessanpöntöstä alas ja lähtee sairaalahuoneesta ikkunan kautta. Sam saapuu, huomaan tyhjän vuoteen ja avoimen ikkunan. Hän katsoo kauhuissaan alas. Siellä ei näy ketään. Sam kohottaa katseensa taivaalle, näkee jotain ja hymyilee. Rigganin kannatti siis luottaa omiin siipiinsä ja tehdä sitä, mitä koki merkitykselliseksi.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat pääosin teatterilavalle, kulisseihin, pukuhuoneisin ja sokkeloisiin käytäviin, mutta jonkin verran liikutaan myös ulkona. Yleensä elokuvien kaupunkinäkymät herättävät minussa halun kulkea sellaisilla kaduilla, poiketa kahviloihin tai istahtaa penkille seuraamaan ohilkulkijoita. Nyt sen sijaan koin äkisti, että en haluaisi olla tuolla. Elokuvan kadut olivat kapeita, likaisia ja meluisia, siis sellaisia kuin kadut suurkaupungeissa yleensä ovat, mutta aivan tavallinen baarikin tuntui absurdilta - sinne ns. normaalin elämän keskelle on rakennettu fantasiamaailma, jossa ihminen voi olla jotain  muuta kuin on. Siis samaan tapaan kuin teatterilavalla. Tämä vahvistaa käsitystäni siitä, että teatteri ja taiteet yleensä ovat eniten totta, ja kyllähän itse elokuvakin näyttäytyi minulle kannanottona taiteen puolesta.