Taisteluja

Pari vuotta sitten huomasin kirjastossa norjalaisen Karl OveKnausgårdin Taisteluni-romaanin. Tuolloin siitä oli suomennettu neljä kirjaa, jotka taisivat kaikki juuri tuolloin olla hyllyssä. Olin kuullut ja lukenut sen saamasta valtaisasta suosiosta, mutta suhtautunut siihen jotenkin skeptisesti; harvoin innostun siitä, mistä suuret joukot innostuvat. Päätin kuitenkin ihan yleissivistyksen takia tutustua romaaniin ja lainasin ensimmäisen kirjan. Ja siitä se alkoi!

Ihastuin teokseen välittömästi ja luin sitä ahmien. Ensimmäisen kirjan jälkeen oli heti lainattava toinen ja sitten kolmas. Neljättä jouduin jonkin aikaa odottelemaan, joten sinä aikana luin ainakin ensimmäisen uudelleen. Kun olin lukenut kaikki neljä suomennettua kirjaa, sain ilokseni keskustella niistä eräässä pienessä lukupiirissä. Minusta on mukavaa jutella jostain luetusta muiden lukijoiden kanssa, sen sijaan kaikenlaiset hienot analyysit ja muut kirjalliset kommentoinnit ovat (koulutuksestani huolimatta vai sen takia?) minulle jotenkin niin vaikeita, että en niitä tähänkään yritä.

Viidettä kirjaa jouduin taas hiukan odottelemaan ja epäilin jo, että eihän se tauon jälkeen enää kosketa, mutta kylläpä kosketti. Koska lukeminen on ajoittunut verrattain pitkälle ajalle, minun on vaikea vertailla kirjoja keskenään. Ehkä sitten, kun/jos luen kaikki taas uudelleen, jotain eroja saattaa löytyä, mutta itselleni ne ovat kaikki hyvin merkityksellisiä kirjoja.

Romaanin päättävän kuudennen kirjan suomennosta odotellessani en enää lukenut aiempia osia ja jotenkin koko Knausgård Taisteluineen painui taka-alalle. Kun noin 1200-sivuinen (!) kuudes kirja vihdoin ilmestyi kirjaston uutuushyllyyn, katsoin sitä hetken hiukan epäröiden. Noinkohan tuolla on enää mitään tarjottavaa? Lainasin sen kuitenkin, ja nyt kun se on luettu, ymmärrän, että ilman sitä koko laaja romaani olisi torso. Kuudes kirja kertoo paljon siitä, mitä kaikkea Taisteluni-romaanin julkaiseminen on aiheuttanut sekä kirjailijalle itselleen että hänen läheisilleen. ”Olen niin kiintynyt Lindaan, olen niin kiintynyt lapsiimme. En koskaan anna anteeksi itselleni sitä mille olen heidät altistanut, mutta sen olen tehnyt, ja sen kanssa joudun elämään.” (Knausgård, Taisteluni, kuudes kirja.) Vaikka ei paljastuskirjoja kirjoittaisi, kaikki mitä vanhemmat tekevät, vaikuttaa aina lapsiin. Kuinka paljon ja miten, sitä Knausgårdkin usein kysyy miettiessään toisaalta omaa isäänsä, toisaalta itseään isänä. 

Tästä kesästä jää mieleen myös tämä kirja.

Kun jotkut Knausgårdia lukeneet ystäväni ihmettelivät, miten kirjailija voi muistaa niin tarkasti lapsuus- ja nuoruusaikojen tapahtumia, sanoin, ettei hän voikaan, vaan todennäköisesti tuottaa hatarien mielikuvien ja muistojen pohjalta ehjiä tarinoita mielikuvituksen voimalla. Jossain kirjassa Knausgård väittää kirjoittavansa omasta elämästään, koska hänellä ei ole mielikuvitusta. Ja höpö, höpö! Totta kai hänellä on mielikuvitusta. Kuudennessa kirjassa tulee hyvin esiin se, miten eri tavalla ihmiset muistavat asioita. Onko elämässä ylipäätään kovin paljon faktoja? Eikö suurin osa asioista ole tunteiden ja pyrkimysten värittämiä niin, että muistotkin muodostuvat (mielikuvituksen avulla?) halutunlaisiksi? Tutkimusten mukaan muistot myös muuttuvat ajan kuluessa, eikä edes muiston kirkkaus ole tae sen totuudenmukaisuudesta. Minusta se on hyvin ymmärrettävää. Jos 5-vuotiaana kokee jonkun asian, missä ja miten ihmeessä se voisi pysyä muuttumattomana, kun muistoja säilövät aivotkin muuttuvat? Minusta on viisainta lukea Taisteluni-romaania kuin fiktiota. Mitä merkitystä lukijalle edes on sillä, kuinka "totta" asiat ovat? Mielestäni ei juuri mitään.

Knausgårdin tapa kertoa on vastaansanomattoman hieno ja hänen kuvaamansa maailma ja ihmiset ovat kiinnostavia. Yllättävintä minulle oli se, että kaikista eroavaisuuksista (ympäristö, 11 vuoden ikäero, sukupuoli, perhekoko, vanhempien ammatit jne.) huolimatta lukiessani tunnistin hyvin omakohtaisiksi monet Knausgårdin kokemukset, ajatukset ja tunteet. Olisinpa voinut kirjoittaa romaanin marginaaleihin kommenttejani: Juuri noin se on, Karl Ove! Tiedän tuon tunteen, Karl Ove! Niinkö sinullakin, Karl Ove! Alkuun asiat liittyvät usein perhedynamiikkaan ja kokemuksiin esim. sosiaalisissa tilanteissa, myöhemmin mukaan tulevat muun muassa kirjoittamisen kysymykset, haaveet ja tavoitteet. Minusta ei olisi niistä koskaan kirjoittamaan, mutta sitäkin suuremmalla syyllä luen toisen ihmisen vastaavia kokemuksia. 

Knausgårdille on tunnusomaista arjen yksityiskohtainen kuvaus. ”Seisottuani muutaman sekunnin toimettomana, tumput suorina ja itku kurkussa, menin takaisin keittiöön, katoin pöydän, kaadoin veden perunakasarista ja annoin niiden höyrystyä kuiviksi, nostin lohifileet paistinlastalla vadille, pilkoin kukkakaalin ja panin sen ja pavut samalle vadille, otin sitten esiin kulhon johon panin perunat ja vein kaiken pöytään.” (Knausgård, Taisteluni, ensimmäinen kirja.) Tällaisia ja paljon pidempiä arkitoimien kuvauksia kirjoissa on runsaasti, ja niissä minua viehättää valtava läsnäolon tuntu. Niin, sitä se on, läsnäoloa siinä hetkessä, ja sellaisen lukeminen vaikuttaa minuun kuin meditaatioharjoitus. En tiedä, kuinka tietoisesti hän kirjoittaa noin, mutta hänen ajatuksiaan läsnäolon merkityksestä vilahtelee kyllä romaanissa aina siellä täällä.

Laaja romaani kertoo siis yhdeltä osin kirjoittajansa elämästä, mutta niin laajasti, että ns. elämäkerrallisen aineiston lisäksi siinä on paljon asiaa musiikista, kuvataiteesta, kirjallisuudesta, yhteiskunnasta jne. Esimerkiksi Norjan ja Ruotsin erot tulevat esiin monissa yhteyksissä. Kuudennesta kirjasta suurin osa esseetekstiä, ja erityisesti Hitlerin elämä ja natsismin synty tulee käsiteltyä tarkasti ja kiinnostavasti. Knausgårdin havainnot ovat pelottavan ajankohtaisia.

Perhe-elämän kuvauksissa on kiukkua ja kinastelua, mutta todella paljon myös lämpöä ja rakkautta, osaamista ja onnistumista. Vanja-tyttönen on surrut koulun alkamisen kynnyksellä sitä, että hän ei osaa sanoa ärrää,  ja Karl Ove on lohduttanut, että hänellä oli aikanaan ollut sama vika. Ja kuinkas sitten käykään:  

”Tuona iltapäivänä Vanja syöksyi minua kohti kun avasin lastentarhan portin.

– Isi! Isi! Minä osaan sanoa ärrän! hän huusi.

– Hyvänen aika, sanoin. – Ihanko totta?

– Rrrrrrrrrrrrrr, hän sanoi. – Kruununprinssi!

– Miten oikein teit sen?

– En tiedä. Minä vain tein sen.”

Parasta tuossa kohtauksessa, että Vanja näyttää osaamistaan kruununprinssi-sanalla, sillä perheen äiti Linda nimittää miestään usein prinssikseen. Ja mikäs se prinssi on? Se, joka pelastaa. Knausgård soimaa usein itseään milloin mistäkin, mutta osoittaa kyllä todellista vahvuutta tukiessaan toisia, erityisesti Lindaa, kun tämä sairastuu. Vaikka Knausgård kirjoittaa todella paljon ja intensiivisesti, hän samalla pyörittää lapsiperheen arkea kuin paraskin martta. Totta kai se tuottaa ristiriitoja ja jännitteitä, mutta olen varma, että juuri arkisiin askareisiin tarttuminen pitää ihmisen kiinni elämässä. Jokaisella on omat taistelunsa ja parhaiten selviää, kun elää rauhassa itsensä ja toisten kanssa ja tekee sen, mitä milloinkin on tehtävä eikä anna vastoinkäymisten lannistaa.

”Sitten palaamme junalla tänne Malmöhön ja ajamme autolla uuteen taloomme, ja koko matkan aion nauttia, todella nauttia ajatuksesta etten enää ole kirjailija.” (Knausgård, Taisteluni, kuudes kirja.)

Tuolta se on varmaan tuntunut, kun suuri urakka on valmis ja voi hetkeksi tehdä jotain muuta. Ja taas minun pitäisi kirjoittaa marginaaliin, että kylläpä on tuttu tunne! Tiettävästi Knausgård kirjoittaa jälleen ja hyvä niin!