Viime syksy oli sillä tavalla erilainen, että pitkästä aikaa
minulla ei ollut enää opetustehtäviä, sillä luovuin niistä vähistäkin, koska...
niin, miksi? Ei ollut järkisyitä, vaan vahva halu keskittyä omaan
kirjoittamiseen. Olin jo pari vuotta kokenut, että käytin muiden
kirjoittamiseen liikaa sitä aikaa, jonka olisin halunnut käyttää omiin
käsikirjoituksiin. Muutaman kirjoittajapiirin vetäminen ei tietenkään tunteina
laskettuna ollut mahdottoman suuri juttu, mutta muutoin nuo ryhmät olivat iso
osa elämääni. Vielä on liian aikaista sanoa, mitä tästä ratkaisusta seuraa,
mutta hetkeäkään en ole katumusta tuntenut. Miinuspuolelle voin kuitenkin
laskea sen, että jään ilman niitä keskusteluja, joita ryhmissä käytiin. Olihan ne
joskus aika huikeita iltoja, kun opiskelijoiden tekstien pohjalta päädyttiin
käsittelemään kaikkea mahdollista ihmiseloon kuuluvaa.
Entä se omaan kirjoittamiseen keskittyminen? Syksyllä
viimeistelin yhden näytelmän, joka oli jo kesällä saanut ensi-iltansa mutta
johon halusin tehdä vielä joitain pieniä muutoksia. Perfektionismia? Voi sen
niinkin sanoa, mutta itselleni on tärkeää kirjoittaa tekstiä niin kauan, että
en enää halua muuttaa siitä mitään. En tietenkään kuvittele, että teksti tulisi
hiomalla jotenkin täydelliseksi, sellainen olisi mahdotonta. Kirjoitan niin
kauan, että käsikirjoitus ikään kuin sulkeutuu minulta ja toivoakseni avautuu
niille, jotka alkavat sitä toteuttaa.
Loppusyksystä kirjoitin myös kokonaan uuden näytelmän, jonka
ideaa ja juonta olen pyöritellyt mielessäni jo monta vuotta. Intensiivisen
kirjoittamisen jälkeen käsikirjoitus saa nyt hautua rauhassa, kunnes olen
valmis palaamaan sen pariin ja katsomaan, mitä tulikaan ryöpsäytettyä. Tässä
vaiheessa olisi varmaan normaalia hankkia käsikirjoitukselle ulkopuolinen lukija.
Kokemus on kuitenkin opettanut, että parempi antaa ajan kulua, kunnes itse olen
kässärin suhteen niin ulkopuolinen, että voin sitä kriittisesti tarkastella. Joskus
tilanne oli se, että en halunnut antaa keskeneräistä käsikirjoitusta kenenkään
luettavaksi. Sitten olisin ollut siihen valmis, mutta ketään ei kiinnostanut
lukea saati kommentoida niin nopealla aikataululla kuin mitä
kirjoittamisprosessini olisi vaatinut. Jos kirjoittaisin proosaa, lukijoita
olisi varmaan helpompi löytää, mutta moni nostaa kädet pystyyn
näytelmäkäsikirjoituksen edessä. Nyt olen onneksi löytänyt hyvän, omaan
kirjoittamiseeni sopivan tavan saada palautetta. Kirjoitan, kunnes teksti
lähes sulkeutuu minulta. Sen jälkeen luemme sen ääneen pienessä ja luotettavassa
porukassa, jonka reaktioiden perusteella tiedän, vieläkö on syytä tehdä
muutoksia.
Kirjoittamiseen keskittyminen ei tarkoita, että päivät
pitkät istuisin tässä koneen äärellä näytelmiä naputtelemassa. Itse asiassa en
edes halua kertoa, miten vähän käytän aikaa sellaiseen. Minun teokseni syntyvät
enemmän metsässä kuin kirjoituspöydän ääressä. Uusi vuosikin on alkanut
arkisissa puuhissa, varastojen järjestelyssä ja runsaassa lukemisessa, mikä kuitenkin
enteilee sitä, että pian on taas kirjoittamisen aika. Iloitsen myös siitä, että
Kouvolan dekkaripäivien kirjoituskilpailussa vuonna 2014 palkittu Yksi kana ja
kolme ateriaa saa kantaesityksensä Lavialla helmikuussa. (Näytelmä pääsee myös
toisella näyttämölle keväällä, mutta siitä toivottavasti myöhemmin lisää.)
Näiden ruusujen myötä toivotan lukijoilleni hyvää uutta vuotta 2017! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti