Elettiin 90-luvun alkupuolta. Olin jo kirjoittanut
ensimmäiset näytelmäni paikallisille teatteriryhmille ja innostunut siitä niin,
että aloin etsiä lisäoppia. Sanomalehti-ilmoituksesta huomasin, että Mikkelissä
olisi Nuoriso-opistossa tarjolla käsikirjoittamisen opetusta
viikonloppukursseilla. Vuoden mittaisissa opinnoissa oli mahdollista suorittaa
samalla kirjoittamisen perusopinnot, jos osallistuisi käsikirjoittamisjaksojen
lisäksi proosajaksoihin ja suorittaisi joitakin etätehtäviä. Miksipä ei, minä
ajattelin, tein vaaditut hakutehtävät ja pääsin mukaan koulutukseen.
Proosajaksojen opettajana oli kirjailija Sirkka Laine. Hän oli
kokenut kirjoittamisen opettaja, tarjosi paljon tietoa ja viritteli hyviä
keskusteluja. Minulle oli tärkeää myös tutustua muihin kirjoittajiin, sillä
jokainen kaipaa seuraa, jossa voi puhua itselleen tärkeästä asiasta tuntematta
itseään omituiseksi.
Heti ensimmäisellä käsikirjoitusjaksolla tajusin, ettei
siellä käsiteltäisi näytelmien kirjoittamista, vaan elokuva- ja televisiokirjoittamista.
Ei oppi ojaan kaada, ajattelin. Opettajaksi meille oli ilmoitettu dramaturgi
Outi Nyytäjä. Hän ei jostain syystä päässytkään aina paikalle, mutta sijaisena
toiminut dramaturgi Leena Kemppi oli onneksi hänkin hyvin innostava ja
asiantunteva ope. Hän ei istuutunut massiivisen opettajanpöydän takana
jakamassa meille tietoa, vaan liikuskeli rennosti opetustilassa.
Ja sitten oli niitä jaksoja, jolloin Outi Nyytäjä oli
paikalla! Silloin Leenakin pysytteli opettajanpöydän takana Outin vierellä ja jotenkin
kutistui, sillä niin karismaattinen ja hallitseva Outi oli – kiinnostava
yhdistelmä lempeyttä ja ankaruutta. Outin lempeys kohdistui ainakin muihin
ihmisiin. Miten lämpimästi ja kiinnostuneesti hän suhtautuikaan meihin
opiskelijoihin, miten kauniisti katsoi, miten ystävällisesti puhutteli.
Huonoon kirjoittamiseen Outi sen sijaan suhtautui ankarasti.
Muistan, miten meidän oli pitänyt lähettää etukäteen jokin ennakkotehtävä
hänelle luettavaksi. Kurssilla hän ei ottanut niitä puheeksi, ennen kuin joku
opiskelijoista uskalsi kysyä niistä. – Heittäkää ne roskiin! Outi tuhahti.
Käsikirjoitusjaksoilla opiskelijoita saattoi olla jopa
enemmän kuin proosajaksoilla. Outi ei yrittänytkään antaa henkilökohtaista
palautetta jokaisesta tekemästämme harjoitustehtävästä, vaan valitsi muutamia
tekstejä, joita käsiteltiin sitäkin tarkemmin. Olinkin alkuun hiukan
kauhuissani, kun oma tekstini joutui Outin ruodittavaksi. Ajattelin, että
olenpa kirjoittanut huonosti, kun niin paljon löytyy vikoja ja virheitä,
korjattavaa ja muokattavaa. Sittemmin Outi kertoi valinneensa käsittelyyn ne
tekstit, joissa oli mahdollisuuksia.
Kyllä Outi ja Leena jokaisen opiskelijan teksteihin
kuitenkin perehtyivät, vaikka niitä kaikkia ei lähijaksoilla ehdittykään
käsitellä. Viimeisen kurssijakson päätteeksi he antoivat jokaiselle opiskelijalle
henkilökohtaista palautetta. Muistan, miten me opiskelijat istuimme suuressa
luokassa, juttelimme, joimme kahvia ja odotimme omaa vuoroamme mennä toiseen
huoneeseen palautetta saamaan. Samalla katsoimme jokaisen palaajan ilmettä.
Toiset hymyilivät, toiset olivat vähän vakavampia, joku yritti kätkeä
kyyneleensä. Sitten tuli minun vuoroni. Muistan palautteen lähes sanatarkasti,
mutta en aio sitä kertoa; se on aarre, voimalause, jonka kantaa niiden hankalien
hetkien yli, joita kirjoittamisessa väistämättä joskus tulee.
Olin joku aika sitten laittamassa kasvihuonetta kuntoon.
Vanhasta matkaradiosta kuului uutiset, joissa kerrottiin Outi Nyytäjän
kuolemasta. Laskin työkalut käsistäni, istuuduin ja muistelin kiitollisuudella
suurta dramaturgia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti